Radio Mafiassa oli alkuvuosina joku Jake Nymanin pitämä proge-spesiaali, missä soitettiin King Crimsonin 'Epitah'. Sedät kertoivat samalla, että yhtye oli proge-genren rankinta ja synkintä settiä, joten fillaroin kirjastoon etsimään levyjä. Siellä taisi olla Red ja tämä Lizards, jonka kiikutin himaan.Gini Barriksen ITE-taiteelta haiskahtavat kannet tekivät pikkupoikaan vaikutuksen, jos musiikki ei. Tämä olisi ehdottomasti saatava jostain vinyylipainoksena. Biisit ovat kuvitettu hienosti (tai oudosti) kanteen.
Itse musa ei ollut 14-vuotiaalle pojalle halutulla tavalla rankkaa. Jazzia ja avantgardea, mikä lensi yli hilseen jättämättä sen tarkempaa mielikuvaa. Paitsi lopussa oli joku pitkä biisi, missä oli hienoa mellotronia.
Myöhemmin uudelleen kuunneltuna tästä on tullut yksi suosikeista. Peter Sinfieldillä on satumaista lyriikkaa ja Haskell vetää kiihkeän teatraalisesti (puhkeaa tosin räkänauruun Indoor Gamesin lopussa) luoden levylle intensiivisen tunnelman. Kakkospuolen nimibiisi on taattua King Crimsonia; yltyvä kakofonia laukeaa mellotronien töräyttäessä maailmanlopun torvensa soimaan. En tiedä missä ne särökitarat ovat, mutta heviä tämä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti