Dimitri Tambossis - Dream... Dream... Dream... 1973

Mikäli musiikki kuulostaa jollain tavalla tutulta, syynä voi olla se, että Dimitri kiersi Aphrodites Childin kanssa Eurooppaa (ilman Vangelista) yhtyeen joutsenlaulun (666) julkaisun jälkeen. Bändi esitti levyä edeltäneitä hittejä, joita myös Unkarista lähtöisin oleva Dimitri lauloi. Dimitrin ensimmäisen soololevyn tuotti sitten taas Vangelis. Sitä en ole kokonaisuutena kuullut.

Hyvin omaksuttu kreikka-vibraatto äänessä! Ylipäätänsäkin perus pop-iskelmä on nykypäivänä aika latteaa verrattuna tälläisiin paatoksen hetkiin.

Träd Gräs och Stenar - S/T 1969

Ruotsalainen Träd Gräs och Stenar on kovaa valuuttaa kaiken maailman hämy-blogeissa.
Samaan aikaan, kun Suomessa kokeiltiin underground-(mitä ihmettä se ikinä tarkoittaakaan)performansseja Sperm-orkesterin tahdissa tai horjuvaa pillinpuhaltelua Those Lovely Hula Handsin tapaan, Ruotsissa oltiin edelleen askeleen edellä.

Yhtye syntyi jo silloin legendoiksi muodostuneiden International Harvesterin ja Pärson Soundin jäänteille. Edellämainitutkin yhtyeet perustuivat jamittelulle, jota jatkettiin TGS:ssäkin.

Bändi kierteli aluksi tarkoituksella Ruotsin pienimpiä kaupunkeja tuoden mukanaan valo-shown, transsimaisen performanssin ja kovan äänentoiston. Yhtye ansaitsi pian esityksillään vankan kulttisuosion. Itse musiikki piti sisällään folkkia, yhteislaulua, rytmin hakkaamista ja äänekästä kitarajamittelua Velvet Undergroundin tyyliin. Ei niiden kitaroiden tarvitse olla ihan vireessä!

Yhtyeen ensilevy pitää sisällään kaksi sähköistä uudelleen luentaa aikansa rock-klassikoista; All Along the Watchtower ja Satisfaction. Ne saavatkin kyytiä kumeaäänisillä kitaroilla. Harva yhtye saa tälläisiin biiseihin omaa eloa, mutta TGS onnistuu venyttämään ne kohtalaisen hienoiksi jameiksi. Loput biisit ovat melkein bändin omaa käsialaa. Ensin sähköinen jami kansanvalssista, sitten live-hoilotuksia. Itseasiassa kaikki muut levyt, jotka olen bändiltä kuullut ovat olleet konserttiäänitteitä. Sellaisia puoli-improttuja esityksiä Circlen tyyliin. Lehtisalo tiettävästi fanittaakin TGS:a.

TGS on ja ei ole musiikillisesti täydellistä tavaraa, mutta jollain tapaa kääntää homman voitokseen. Mieleen tulee kieltämättä aikansa saksalainen vastine Amon Düül ja Amon Düül II.

Public Image Limited - Public Image 1978

Vaikka Sex Pistols ikonisoituikin 'uuden musiikkityylin' tärkeimpänä bändinä, ei Malcom McLarenin vedätys ollut musiikillisesti mitään sen kummempaa kuin hard-rockkia omaperäisen laulajan laulamana. Vaikka tunnenkin jotain nelikymppisiä raakkeja, jotka eivät suostu myöntämään tätä vieläkään. 4evar!

Pistolsin aikana McLaren pyrki rikkomaan Rottenin ja muun bändin välit, etenkin huomatessaan Tommy Vancen radio-ohjelman jälkeen Rottenin soittaneen siinä musiikkia, joka ei kuulunut hänen visioihin. Maan vihatuin suunsoittaja soitti ja puhui mielimusiikistaan, joka sisälsi muun muassa Cania, Third Ear Bandia, Peter Hammilia ja herran jestas Tim Buckleyta. Hippi! Eikä poika syönyt muutenkaan sedän kädestä. Unelman itsetuhoisesta rokkarista McLaren pääsi toteuttamaan yhteystyöhaluisemman Sid Viciouksen kanssa.

Bändin ollessa käytännössä jo hajonnut, Rotten pääsi toteuttamaan omaa musiikillista visiotaan joka oli äärimmäisempää, kuin Pistolsin kitararokki. Vaikka ulkoiset puitteet olivatkin toki normaalimmat.
Yhtyeen kaksi muuta perustajajäsentä olivat Keith Levene ja basisti Jah Wobble. Hän oli yksi 'neljän Johnin' jengistä, johon kuului myös Sid Vicious. Kaikkien etunimi oli siis John. Poiketen edellisestä kaveristaan, joka tuli yhtyeeseen soittamaan bassoa, instrumenttiinsa alunperin ummikko Wobble edistyi 24/7 harjoittelussaan sen verran hyvin, että miestä pidetään nykyään yhtenä taitavimmista basisteista. Levene taas oli muunmuassa Clash-yhtyeen alkuperäisjäsen, joka kyllästyi bändin.. no hard-rockkiin. Häneltä löytyi taustaa myös punkin kannalta epäilyttävästä lähteestä; hän oli 15 vuotiaana Yes-yhtyeen Steve Howen kitararoudari.

PIL:n ensimmäistä singleä ja saman nimistä pitkäsoittoa pidetään yleisesti ensimmäisenä post-punk levynä. Tämä hienon kuuloinen termi tarkoittaa oman käsitykseni mukaan kuitenkin hienommin sanottua uutta-aaltoa. Nykiviä näkkileipäkitaroita, nykiviä rytmejä ja tämän yhtyeen tapauksessa dub-vaikutteisia bassoja.
Rotten, jota tästä lähtien kutsutaan nimellä Lydon ja Wobble kävivät keskustelun, jossa päätettiin, että yhtyeen soundi nojaa vahvasti bassoon. Bassosta tulikin alkuaikojen PIL:n päämelodiasoitin Levenen kitaran keskittyessä nykiviin ääniin, joita kitaristit ryhtyivät pian kopioimaan U2:n The Edge etunenässä.
Levyllä on jonkinlainen teemakin Lydonin vuodattaessa ykköspuolella irlanninkatolisen uskonsa jättämiä traumoja. Kakkospuolella hän taas vuodattaa ehkä enemmänkin tuntojaan paria vuotta aiemmin ollessaan valtakunnan vihollinen numero yksi. Vaikka levy ei olekaan sitä Lydonin halveksumaa hard-rockkia, se jytää omalla tavallaan. Lydonin mukaista anti-musiikkia.

Nine Inch Nails - March of the Pigs 1994

R.I.P videon ohjaaja Peter Christopherson (1955-2010).

Catherine Ribeiro + Alpes - Paix 1972

Vaikka ranskalaiset eivät tunnetun kansallisen ennakkoluulon mukaan osaakaan tehdä rock-musiikkia, muutama muu asia sujuu heiltä aika paljon paremmin. Esimerkiksi esteettinen rytmimusiikki, tai sitten ihan jokin muu tyyliin Magma ja sen jälkeläiset tai puoli-englantilainen Gong.

Olin tutustunut jo aiemmin hieman ranskalaiseen 'kokeilevaan' folkkiin Brigitte Fountainen musiikin kautta ja Catherine Ribeirokin oli sen verran tuttu, että olen joskus aiemminkin kuullut. Silloin ei sytyttänyt. Mutta tämä 'Paix'.. Tärykalvot ja kuulo ovat ottaneet jo jonkin verran kilometrejä, mutta on tajuttoman hienoa edelleen saada välillä säväreitä musiikista.

Catherine Ribeiro syntyi sodan aikana 1941 Ranskan Lyonissa ja aloitti musiikin julkaisun 60-luvun puolessa välissä folk-musiikilla. Ensimmäinen 'Alpes' taustabändin kanssa julkaistu levy ilmestyi 1970 ja meininki oli muuttunut perusfolkista jonnekin avant garden, progen ja kosmisen musiikin välimaille. Alpesin johtaja Patrice Moullet rankenteli muun muassa omia elektronisia soittimiaan, mutta mistään pelkästä filttereiden kääntämisestä yhtyeen soitossa ei ollut kyse, vaan koulutuksen saaneista ja pedanteista soittajista.

Ja sitten itse solisti. Portugalilaisten vanhempien jälkeläinen lauloi matalalla, tupakan polttamalla äänellä tuoden mieleen rivin omintakeisia naislaulajia ennen ja jälkeen; Edith Piaf, Nico, Patti Smith ja Diamanda Galas. Täytyy sanoa, että välillä pallit menevät kasaan, kun tämä nainen karjuu.

Levy alkaa kahdella suht normaalilla etäisesti chansonia muistuttavalla kappaleella, kunnes kolmannella 15 minuuttisella nimikappaleella lähtee ensin liitoon instrumentit, sen jälkeen koko juttu. Viimeinen 24 minuutin Un joir.. la Mort venyy jo kosmisiin mittoihin. 70-luvun folk-proge meets The Doors. Huh!

Tämä biisi ei ole kyseiseltä levyltä, mutta performanssi on paljon kertova.

Psyyke- Temppeli 1983

Nettitietojen mukaan Psyyke oli/on porilainen yhtye, joka perustettiin alunperin nimellä Arbeit Macht Frei. Nimi lyheni ensin Arbeitiksi ja muuttui Psyykkeeksi. Yhtye oli ensimmäisiä suomalaisia goottibändejä ja kyseinen kappale yhtyeen ensimmäinen omakustanne sinkku/kasetti. Itselleni tulee biisistä jollain oudolla tapaa mieleen Radiopuhelimet. Ehkä laulajan takia.

Cluster - Sowiesoso 1976

Kahden viikon päästä Korjaamolle saapuva elektronisen musiikin duo Cluster kuuluu niihin yhtyeisiin, jotka ovat vähäisestä levynmyynnistä huolimatta tehneet varmasti suuren vaikutuksen noin muuten musiikkiin.
Kahdeksissakymmenissä oleva Roedelius ja häntä kymmenen vuotta nuorempi Moebius julkaisivat ensimmäiset elektroniset levynsä jo 60-luvun puolella. Silloin nimenä oli vielä Kluster ja mukana kolmas pioneeri Conrad Schnitzler.

Schnitzlerin lähdettyä yhtyeestä kaksikko vaihtoi ensimmäisen kirjaimen Clusteriksi ja julkaisi monta genren merkkialbumia, joista keveimmästä päästä oleva Zuckerzeit on ollut täälläkin käsittelyssä.

Sowiesoso on kahteen alkupään monsteriin verrattuna suhteellisen kevyt, tai ainakin melodinen levy. Parhaiten sitä luonnehtisi sanonta; kuulostaa lämpimältä musiikilta ollakseen elektronista. Levy on sikäli myös ajaton, ettei se kuulosta esihistorian syntetisaattoreilta tai muultakaan, vaan on luonteva ja pehmeä äänikokonaisuus. Yhtenä vaikuttimena on varmasti ollut kaksikon ja heidän perheidensä asuttama Frostin kuvan kaunis maatila Saksan maaseudulla. Tuottajana on tietenkin edellisessäkin kirjoituksessa ollut studiovelho Conny Plank.

Lähiörap-yhtye Notkean rotan taustajoukkojen proge-tietoushan ei ole mikään salaisuus. Tarkkakorvainen huomaa mm. Sowiesoso-samplen uudella levyllä.

Kraftwerk - Ralf und Florian 1973

Jos joku blogia vähemmän seurannut ei ole huomannut, niin kirjoittajalla on ollut vakava ja pitkäaikainen fiksaatio 60-80-luvun saksalaiseen musiikkiin.

Kraftwerk on aina ollut vähän sellainen valttikortti, minkä voi vetää taskusta ja jonka ainutlaatuisuuden lähes jokainen vakavasti otettava musiikin kuuntelija tunnustaa.
Yhtyeen musiikki ei kuitenkaan myöhemmin ole ollut varsinaisesti ns. 'krautrock'-tyylistä, vaan sen ansiot ovat levänneet siinä kiillotetussa, ytimekkäässä ja koneellisessa mutta samalla sympaattisessa ilmaisussa.

Mutta mutta; yhtyeellä on myös vahvat krautrock-juuret, joista ehkä viimeisin tyylipuhdas esimerkki on tämä kolmas levy (vuonna 1969 julkaistu Tone Float ei ole vielä Kraftwerk nimellä), joka on kaksikon, Kling Klang-studion ja tuottaja Conny Plankin yhteistyön tulos. Ralf und Florian pitää sisällään kaikki ne elementit, jotka tekivät seuraavasta Autobahnista menestyslevyn. Itse asiassa myös tämä oli jo kohtalainen menestys Saksassa.

Jos pistäisi tämän, Harmonian tai Clusterin levyn soimaan, musiikki voisi olla mitä tahansa noista Düsseldorfin yhtyeistä. Motorista rytmiä. Kristallinkirkkaita perkussiivisia soittimia. Yksinkertaisia melodioita. Vocoder laulua. Helvetin hienoa musiikkia.
Tämä oli levy, jolla ns. 'kraftwerk-soundi' syntyi. Rytmitys ei ole kuitenkaan vielä niin militantin tarkkaa, kuin myöhemmillä albumeilla. Seuraava Autobahn sitten realisoi tyylin. Nimibiisiä lukuunottamattahan se on miltei samanlainen levy. Mukana oli tosin jo kahden toisenkin jäsenen panos.

Tämä levy kahden edeltäjänsä kanssa ei mahtunut yhtyeen uusiin remastereihin, mutta jostain ihmeen syystä sen cd-versio löytyi kirjastosta. Eli tämäkin on taas julkaistu!

Levyhylly 3 vuotta

Blogin ihqupihku vuosipäivä pääsi livahtamaan ohi näköjään jonkun blogi-kirjoituksen takia. Mutta kuinka ollakaan, mielikuvituksellisesti nimetty 'Levyhylly' ei olekaan netin ainoa suomenkielinen levyjä käsittelevä saitti nimeltä.. Levyhylly.

Pikainen googlettaminen löytää kaksi miltei samalla nimellä operoivaa saittia.

Näistä ensimmäinen, eli levyhylly.com käsittelee kristillistä metallimusiikkia. Jos tämä Levyhylly-blogi käsittelee välillä aika marginaalista musiikkia, niin tuo toinen Levyhylly päihittää tämän marginaaliasteen.

Toinen levyhylly on aito blogi, jossa Erkki niminen herra käy levy levyltä levyhyllyään. Tämä levyhylly on kunnioitettavan laaja, mutta edellisestä poiketen enemmän mainstreamia ja erittäin lyhyet läpät.

Mutta ei tästä sen enempää, vaan ääretöntä joulua odotellessa. Ostakaa itsellenne fyysinen lahja. Mieluiten vinyyliä!

Eve - Eve 1985

Vaaleanpunainen taisi olla suosittu väri 80-luvun Porissa? Vaaleanpunaiset varpaankynnet? Majatalo?

Jarkko Eve on artisti, joka on tavallaan ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Mies on eittämättä ihan pätevä biisintekijä, eikä lauluäänessäkään ole valittamista.
Tällä 1985 julkaistulla 'pori-levylläkään' ei sinällään ole mitään vikaa ja se myös möi ilmestyessään kultaa. 'Pori-levyllä' tarkoitetan sitä 80-luvun hetken aaltoa, jolloin tuosta kaupungista ponnisti föönattujen tukkien, pöyhkeiden syntikoiden ja sifonkihuivisten maailmantuskan sotureiden aalto. Siinä genressä tämä levy sijoittuu ihan sinne kärkipäähän.

Even ongelma oli kuitenkin se, että hänet muistetaan edelleen Dingo-yhtyeen basistina vuosilta 1983-84. Eve erosi Dingosta juuri kuuluisuuden kynnyksellä, mutta ei voinut silti välttyä yhtyeen varjolta tai siihen vertaamiselta. Vaikka Eve onkin laulajana ja ehkä tekstittäjänäkin Neumannia parempi. (Neumannin aallonpohjasta kertoo jotain sekin, että hän joutui lyöttäytymään taas yhteen Even kanssa 'Dingo' nimikkeen alle 2000-luvulla..)

Tämä Even debyytti on siis oikein pätevä pateettinen 80-luvun puolenvälin suomi-rock levy. Levyn tuottajanakin oli Dingon klassikot äänittänyt Dan Tigerstedt.
Kaikua ei ole säästelty, välillä se suurinpiirtein pursuaa ulos kaiuttimista. Musiikki on sellaista rokkaavampaa.. Dingoa. Ehkä tämä ei ulkomaisella kuuntelijalla, tai nykyteinillä liikauttaisi viisaria ollenkaan, mutta tälläinen Hittimittarit nähnyt vanha paska saa jonkinlaista mielihyvää tästä levystä.

Korg Kaossilator

Korg taitaa olla tällä hetkellä ainoa suuremmista syntikan valmistajista, joka tekee edelleen rohkeita ja omaperäisiä laitteita. Vastaavat japanilaiset Yamaha ja Roland ovat jo väsähtäneet ja rakentavat ainoastaan peruskamaa. Korgilta on ilmestynyt muutaman vuoden kuluessa mm. microKorg, Kaossilaattori (ja Pro) sekä Monotron.

Vuonna 2007 julkaistu Kaossilator pitää sisällään nykymuodikkaan kosketusohjauksen. Homma pelittää niin, että äänen korkeutta ohjataan horisontaalisessa suunnassa ja vertikaalinen linja pitää sisällään ns. modulaatio pyörän, jolla voidaan ohjailla mm. cutoffia, resonaatiota ja vaikka lfo:ta. Eli käytännössä Kaossilaattori on kämmeneen mahtuva monosyna, jonka saundeihin on tosin ympätty aika paljon efektiä. Soundeja ei voi myöskään editoida, mutta se ei olekaan laitteen juttu, vaan helppo soittaminen. Koosta johtuen koneen esille kaivamiskynnys on todella matala ja itse leikin sillä muun muassa metromatkoilla. Yksi kaossilaattorin käyttäjäporukka on DJ:t, sillä laitteella pystyy soittamaan helposti biittien päälle.

Laitteen tarkka määritelmä on 'phrase-synth', eli sille kasataan kahdeksan tahdin mittaisia looppeja. Tämän voi tosin ohittaa helposti, jolloin avautuu mahdollisuus kuuteentoista tahtiin. Sillä saa jo aikaan jotain. Laitteessa on sata eri ääntä, joka on juuri tarpeeksi, eikä muistikatkoksia tai turhaa etsimistä ilmene. Viimeiset kymmnen ääntä ovat valmiita rytmejä, sitä ennen on kymmenen erilaista perkussio-soundia. Itse nuottien soitto soitetaan theremin tyylillä liikuttamalla sormea ruudulla. Ohinuotteja ei tule, sillä laitteessa on kolmekymmentä erilaista skaalaa, joiden sisällä operoidaan.
Vaikka tässä yllä oleva teksti on jonkin verran teknistä puuppaa, niin monelle soittajalle herää silti kysymys kuinka taipuisa laite tuo on. Itse olen ollut erittäin tyytyväinen ja laitteesta saa poimittua modulaaristen monstereiden äänet paremmin kuin monesta ns. perussynasta. Plus kohtuullisen hyvät rytmit. Ja kaikki tämä kämmenen kokoisella laitteella.

iPhonella on varmasti jo samanlaisia katu.. hipster-uskottavampia sovelluksia, muttei kahden kanavan audio-ulostuloa. Liuttumalla soitetut melodiat ovat tietysti kaikki vähän samanlaisia, eikä niitä iskeviä kuvioita tule niin helposti. Alla olevassa biisissä on kuitenkin pääosin vain kaksi eri kaossilaattori raitaa. Ja yhdelläkin raidalla saa paljon aikaan.

Cosmic Disco by jaxen

Hurriganes - Hot Wheels 1976

Hurriganes nauttii Suomessa mainetta amisviiksien ykkösbändinä. Get On ja kumppanit jytäävät edelleen satavarmasti maakuntien toriparkeissa subbarit jyskyttäen ja viritetyt corollat vapisten.

Itselläni on aina ollut pikkuisen kaksijakoinen arrogantti suhtautuminen bändiin. Mutta toisaalta bändin.. soitannalliset arvot ovat kuitenkin aina paistaneet sieltä Get Onin junttiudenkin läpi. 'Ganes' kuitenkin jytäsi rehellisesti aikana, jolloin arvostettujen suomi-bändien piti näyttää lavalla siltä, ettei siellä ole kiva olla. Roadrunner levy oli myös se, jonka tuoma rahavirta mahdollisti kaikki Loven obskuurimmat julkaisut.

Ennen Hot Wheelsiä bändin todellinen virtuoosi Albert Järvinen oli lähtenyt kävelemään. Crazy Days oli ensimmäinen levy, jolla oli mukana alkuperäinen kitaristi Ile Kallio. Sitä seurannut Hot Wheels kiihdytysauto-kansineen on oma henkilökohtainen suosikkini ja ainoa Ganes levy, joka on kokonaisuutena hyvä.
Järvisen sooloilujen poistuessa yhtye keskittyi enemmän siihen alinta yhteistä nimittäjää koskevaan jytään. Remu vetää biisit tutulla remlangillaan, mutta se miehen mölinästä on sanottava, että se silti kuulostaa englannilta tarkoittamatta mitään. Tankerosta ei siis voi puhua. Soundillisesti Hot Wheels on yhtyeen raskain levy ja jytää alusta loppuun tyrät rytkyen.

Hot Wheels teki bändistä 'ison' myös lahden toisella puolella Ruotsissa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että yhtye alkoi keikkailemaan myös siellä.

Alla on yhtyeen mukaelma Bo Didleyn klassikosta, jonka bändi vetää harvinaisen tiukalla otteella.

Rockin apumiehet #11 - Keith Moon 1946 - 1978

Apumiehet palaavat jälleen rumpalien, noiden suuren maailman basisti-vitsien kohteen pariin.
Syynä Keith Moonin kirjoituksen aiheena voinee pitää viime lauantaisen mainion Anvil-dokkarin jälkeen tullutta klassikkoa Spinal Tapia. Hauskimmat vitsithän sisältävät aina ikävän ripauksen totta?

Musiikillisesti Keith Moonista ei voida pahalla tahdollakaan puhua apumiehenä. Sen verran jäljittelemättömästi hän paiskoi rumpujaan ja oli yksi tärkeimmistä elementeistä eräässä englantilaisessa työväenluokkaisessa orkesterissa. Yhtyeen kemiaa on jossain kuvailtu näinkin runollisesti; Kitaristi Townshend ja basisti Entwistle olivat kutomapuikot ja Keith Moon se (Kaoottinen ja sotkuinen) lankakerä.

Lopetetaan nyt kuitenkin paskanjauhanta musiikista ja siirrytään sinne mielenkiintoisemmalle puolelle, eli miehen sekoiluun lavalla ja etenkin sen ulkopuolella. Spinal Tapin jutut räjähtävästä rumpalista eivät nimittäin tässä tapauksessa ole mikään vitsi.

Keith Moonin psyykettä ei tiettävästi diagnosoitu hänen elinaikanaan, mutta kuoleman jälkeen hänen harteilleen on istutettu mitä moninaisimpia käytöshäiriöitä. Kaiken kuuleman perusteella hänellä varmasti oli erittäin paha ylivilkkaus, mitä hän buustasi koko uransa läpi viinalla ja kemikaaleilla plussasta miinukseen. Tämä johti lopulta hänen kuolemaansa vain 32-vuotiaana. Mutta sitä ennen ehti tapahtua PALJON.

Nimittäin aika moni legenda ja klisee rockbändien sekoilusta on peräisin juuri tältä mieheltä.

Moon saa muun muassa kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen rock-starba, joka on heittänyt sen television ikkunasta hotellin kymmenennestä kerroksesta. Synttäreillään vuonna 1967 kaiken muun sekoilun (ruokasota!) päätteeksi hän upotti limousinen (merkiltään kuulemma Lincoln) hotellin uima-altaaseen.
Sekoilujen ja tuhoamisen kokonaiskuluiksi koko uran varrelta on arvioitu noin 500 000 dollaria pelkästään vessan räjäyttämisten osalta. Luitte oikein; vessan räjäyttämisten. Tämä oli Moonin suurimpia hupeja, jota hän suoritti jopa dynamiittipanoksilla. Tavallisempi jekku oli kuitenkin pistää voimakas paukku menemään pöntön vedolla ja losauttaa koko talon vessojen sisällykset kylppärinlattialle. Pojat ovat poikia! Moonin avustajalla oli muuten eräässä vaiheessa mukanaan setelilaatikko, josta jaettiin yleisesti rahaa pikavahingonkorvauksina..
Tästä kaikesta oli luonnollisesti seurauksena, että Moon ja yhtye saivat porttikiellon lähes kaikkiin suurimpiin hotelliketjuun. Eräs anekdootti kertoo Moonin huudattaneen upouutta ghettoblasteriaan hotellin aulassa, jolloin portieeri oli ystävällisesti kehoittanut häntä vähän hiljentämään. Tähän Moon oli vastannut kohteliaasti pyytämällä portieerin mukaansa huoneeseensa, jossa halusi näyttää tälle jotain. Huoneeseen päästyään hän räjäytti siellä voimakkaan savupommin ja pisti infernaalisen metelin pystyyn. TÄSSÄ SULLE METELIÄ!1!1

Koreaan ja näyttävään pukeutumiseen mieltynyt Moon pukeutui myös mielellään erikoisiin asusteisiin, joista suosikki oli gangsteri-puku. Vähemmän tyylikästä makua osoitti ehkä meneminen lontoolaiseen juutalaisten pitämään ruokaravintolaan natsiunivormussa.

Köyhistä lähtökohdista ponnistanut Moon innostui myös rahan alkaessa tulvimaan ikkunoista loistoautoista, joita hankittiin talliin Rolls Roycesta mitä erikoisimpiin 30-luvun autoihin ja ilmatyynyaluksiin. Mainitsinko muuten, ettei Keith Moonilla ollut virallista ajokorttia?

Moon oli tuttu näky miltei jokaisessa rock-tähtien juopottelujuhlassa ja järjesti varmasti ohjelmanumeron jos toisenkin. Alice Cooper, joka itsekin kuului kuuluisaan 'Hollywood Vampires' juopottelukerhoon muistelee Moonia lempinimellä 'The Puck of Rock'n Roll'. Toinen holtiton rumpali Robert Wyatt (joka itse halvaantui hypättyään kännissä kolmannen kerroksen ikkunan läpi) kertoo Moonin opettaneen hänelle, kuinka puolessa tunnissa juodaan taju täysin kankaalle.

Terveydelle vieläkin haitallisempia tapahtumia oli.
Eräissä juhlissa Moon hyppäsi sekaisessa tilassa uima-altaaseen, jossa ei ollut vettä. Leegot sisään ja pikaisesti hammasklinikalle, mistä palattuaan juhlat taas jatkuivat. Vähemmän mukava tapahtuma oli vuonna 1970, kun Moon peruutti limousiinillaan roudarin kuoliaaksi. Sekoiluistaan huolimatta Moon ei ollut kuitenkaan mikään paatunut pahantekijä, vaan kovinkin herkkä ihminen. Muunmuassa tämä auto-episodi vaivasi häntä monia vuosia pahasti. Ja sitä piti tietysti lääkitä.
Hänen myöhempi elämänkumppaninsa, entinen malli Annette Walter-Lax kertoo Moonin kuitenkin olleen mr Hydemäinen hahmo. Hän sai kumppaneilleen rajuja henkisiä tai fyysisiä väkivallan purkauksia, mikä ei liene kenellekään yllätys. Eikä sekään, että näihin aikoihin hänen aamiaisensa koostui pullolisesta shampanjaa, konjakkia ja kasasta amfetamiinia.

Päihdesekoilun kulminoitumisena voitaneen pitää yhtyeen surullisen kuuluisaa San Fransiscon keikkaa vuodelta 1973. Keikan aikana Keith Moon tippui kaksi kertaa kesken setin. Toisella kerralla Townshend kysyi yleisöltä löytyykö ketään hyvää rumpalia jolloin yleisön joukosta nousi Scot Halpin(1954-2008) ja soitti kolme biisiä. Hieno 15 minuuttinen kuuluisuutta! Viimein hevosten nukutuslääkettä ja viinaa nauttinut rumpali pysyi tajuissaan ja soitti keikan kunnialla loppuun.

Keith Moon kuoli 6. syyskuuta 1978 vain kaksi viikkoa 'Who Are You' levyn julkaisun jälkeen Harry Nilssonin asunnossa yliannostukseen alkoholia ja mielialalääkkeitä.
Samaan aikaan oli jo ehtinyt syntyä uusi sukupolvi räävittömiä sekoilijoita. Televisiot lentelivät hotellien ikkunoista ja rumpalit räjähtivät Japanin kiertueilla.

Tässä ihan pikkasen siitä musiikistakin; Keith Moon näyttää taitojaan soittaessa klikin päälle.

Steel Mammoth - Nuclear Barbarians (ep) / Atomic Mountain 2007

Tänä vuonna alkanut tutusmiseni Steel Mammothiin jatkaa Levyhyllyssä degeneraatiotaan. Edellinen sivistyssanaa käyttävä lause tarkoittaa käytännössä tutustumista yhtyeeseen tuotantoon käänteisessä järjestyksessä uusimmasta vanhimpaan.

Miksi niputan nämä kaksi levyä ainutlaatuisesti yhteen kirjoitukseen johtuu siitä, että ensimmäinen EP sisältää vain viisi biisiä (maksoin tästä 16 euroa!), joista yksi on myös sitä seuranneella Atomic Mountainilla. Ensimmäinen pitkäsoitto taas ei kokonaisuutena ole ihan säteilymittarin läpi menevää tavaraa, vaan rupeaa toimimaan vasta levyn puolivälin 'Commando Leopardin' (!!) 11 minuuttisen feedback-rutinan ja korinan jälkeen. Mp3-aikana nämä kaksi levyä yhdistämällä saa aikaan hyvän kokonaisuuden.

Yhtyeen ilmaisu ja musisointi on kieltämättä tiivistyntyt viimeisellä Nuclear Ritual-levyllä, mutta toisaalta kahdella uusimmalla levyllä ei ole esimerkiksi 'Steel Tormentorin' tyylistä päin persettä laukaavaan hevikompin päälle laulettua falsettikertosäettä 'Steel Tormentor, torment the Steel!'

Steel Mammothin kohdalla kirjoituksissa on aina pohdittu sitä parodian ja tosissaan olemisen rajaa. Postmodernisesti ironinen hipsteri-sukupolvi saattaa saada tästä jotain sellaisia viboja. Itse selkäliput ja mulletit paikanpäällä nähneelle tässä on taas jotain kummallisen sympaattista ja lämminhenkistä menoa. Kouluvihkoon piirustettu heviunelmabändi herää eloon.
Itse musahan nojaa taas sinne jurakauden esiheviin. Raskaita, mutta vähän köpöisiä blues-pohjaisia riffejä. Liian urpoa stoneriksi, liian stoneria urpoksi.

Steel Mammoth - The Kingdom Of The Golden Hammer 2008

Steel Mammothin uusin levy 'Nuclear Ritual' oli kirjoituksen kohteena puolisen vuotta sitten. Sen kansi on ehkäpä kuvaavampi, kuin tämän edeltäjänsä, joka paljastuu nopealla vilkaisulla Ville Pirisen käsialaksi. Pirinen on myös yhtyeen vokalisti, vaikka koko porukka kätkeytyykin pseudonyymien taakse.

Musiikillisesti Steel Mammothissa on kuvastostaan huolimatta kyse enemmän southern-rockista esiheviblues-maustein (Budgie).
Vokaalit vedetään tankerolla ja tekstien tahallisesta 80-luvun lopun Games Workshopin pelinkansista huolimatta mieleen tulee vahvasti pari pohjoisen maakuntien juurevaa rokkibändiä; Jolly Jumpers ja 22-pistepirkko. Niille löytynee selityksenä jonkun pseudonyymin taakse piiloutuva Anssi Kasitonni juurevine riffeineen.

Verrattuna uudenpaan 'Nuclear Ritualiin' tämä levy tuntuu jopa tarttuvammalta. Harva bändi voi vetää tankerolla laineja tyyliin 'Heavy Metal Poser Barbarians Serving the Black Gold Tyrant' tai 'Rockin Behind the Enemy Lines' kuulostaen helvetin hienolta.

Brian Eno - Small Craft On A Milk Sea 2010

Ambient-veteraanien levyt jatkuvat Levyhyllyssä. Edelliseen Orbin levyyn verrattuna tästä levystä on vaahdottu ennakkoon tietyissä piireissä huomattavasti enemmän. Onhan se.. no Brian Enon levy.

Enoa vähemmän tunteville kerrottakoon hänen tuottajana ja yhteistyökumppanina pärjänneen kohtuullisen hyvin. Oma soolotuotanto on ollut sitten kaupallisesti haastavampaa.
Eihän Eno ainoa tässä tyylilajissa ole ollut, mutta 'pohtivana' artistina hän on pystynyt pukemaan sanoiksi paljon tästä musiikistaan. Tai onko tämä nyt edes varsinaisesti musiikkia, vai ääniveistoksia?

Ennakkomaistiaisten perusteella levyltä oli syytä odottaa vähän yllättävämpää tavaraa. Noisea ja jotain nykyelektronisia rytmejä. Itse levy paljastuu kuitenkin muuten rytmin paukuttelusta huolimatta aika perinteiseksi Eno-ambientiksi viipyilevine kaikupianoineen. Ehkä hivenen läppäri-ambientin kuuloistahan tämä on, mutta erittäin kelpo levy. Kiva, että hän julkaisi vielä levyn, vaikka pitääkin musiikkibisnestä valaanrasvakauppana.

The Orb featuring David Gilmour - Metallic Spheres 2010

Täytyy sanoa, etten odottanut todellakaan suuria kun kuulin Orbin (eli tässä tapauksessa Alex Pattersonin apulaisenaan Killing Joken Youth) lyöttäytyneen yhteen David Gilmouren kanssa.

Levynkansien (deluxe-painos, lisälevynä 360D miksaus) tarra kertoo vuoden 1990 jälkeen syntyneille David Gilmouren olevan Pink Floydin kitaristi. Gilmouren soololevyt ovat kuuleman mukaan (en ole tutustunut, vaikka Floyd-fani olenkin) parantuneet mitä lähemmäksi nykypäivää on tultu. Orbin taas heikentyneet. Viimeinen oma Orb ostokseni on 'Orblivion' vuodelta 1997. Ja se oli paska.

Floydista julkaistiin 90-luvulla joukko trance-bootleggeja, joiden takana oli tiettävästi The Orb. Koiranhaukunnan lisäksi myös Live 93:en kansi oli tavallaan kunnianosoitus tälle ambientinkin pioneeribändille.

Nyt oppipojat ja oppi-isä pääsivät viimein samalle levylle. Ensimmäisestä tälläisestä yhteistyöstä ei Orbin kohdalla ole kuitenkaan kyse, sillä jo vuoden 91 klassikkolevyllä 'The Orb's Adventures Beyond the Ultraworld' oli mukana proge-kitaran veteraani Steve Hillage vaimoineen.
Levyn kaikki biisit ovat Patterson, Gilmour & Youthin yhteistyötä, paitsi kolme joista yhdessä on mukana itse Graham Nash.

Levyn alku ei lupaa hyvää kajareiden toitottaessa 90-luvun lopun perus Orbia, jonka päälle Gilmour päästelee valittavia vanhanaikaisia kitarakuvioitaan. Jossain vaiheessa kuitenkin homma lähtee toimimaan ja levyllä tulee yllättävän diippejä hetkiä. Etenkin kakkosbiisin lopun dub jytää siellä, missä Orb parhaimpina aikoinaan seikkaili.
Levy jakautuu kahteen yli 20-minuuttiseen biisiin, jotka jakautuvat taas lyhyempiin pätkiin, jotka on miksattu putkeen. Albumin artisti-rojaltit menevät brittiläisen Pentagoniin murtautuneen hakkerin tueksi, jota uhkaa oikeudenkäynti ja vankilatuomio Yhdysvalloissa. Levy on saanut ristiriitaisen vastaanoton, minkä myös itse jaan. En tiedä onko tämä hyvä vai huono levy. Vai kumpaakin?

Apocalypse Now: Original Motion Picture Soundtrack 1979

..Flap flap flap flap flap..
'Ilmestyskirja nyt' pitää sisällään monta musiikin ja liikkuvan kuvan yhdistänyttä mallikohtauksia Valkyyrioiden ratsastuksesta Stonesien Satisfactionionin soidessa suoritettuun vesihiihtoon (ei mukana levyllä) ja mustien jermujen diskanttisesta mankasta raikaavaan kitara-jimittelyyn.
Noiden tunnettujen ja ikonisten biisien takia itseltäni jäi pitkän aikaa huomaamatta elokuvan pohtivien hetkien mahtipontiset ja synkät taustamusiikit. Niiden takana on ohjaaja Francis ja mafi.. eikun elokuvasuvun Carmine Coppola. Huilisti-säveltäjä Carmine oli Francis Coppolan isä, joka on vastuussa myös mm. Kummisetä-elokuvien musiikeista.

Apocalypsen musiikit ovat synkeän sotilaallisisia ja marssimaisia syntetisaattori-teoksia, joissa aina välillä muistetaan päästää sitä helikopterien lapaääntä. Mieleen hiipii eittämättä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Vangeliksen Blade Runner. Osasyy on varmasti myös tuon ajan analogisissa syntikoissa, joiden soundimaailmaan kumpikin trackki pitkälti perustuu.

Hieno elokuva. Jos ja kun ei voi käyttää sitä kolmea tuntia sen katseluun, niin samat fiilikset voi saavuttaa tämän levyn soidessa taustalla.