Automaattipiano eli pianola

Ennen sähköisiä automaattisoittimia maailmaa hallitsivat mekaaniset automaattisoittimet. Tai ainakin saluunan nurkkaa. Eikä pianistia tarvinnut ampua, riitti vain yksi tarkka kuudestilaukeavan nuotti keskelle soittorullaa.

Ensimmäiset mekaaniset soittimet syntyivät jo vuosisatoja sitten. Kirkonkellojen soittoa kontrolloitiin mekaanisesti ja idea siirtyi seuraavaksi urkuihin, joiden painetta oli helppo kontrolloida. Tästä haarasta on edelleenkin jäljellä esimerkiksi urkuposetiivi.

Urut poiketen myöhemmistä polkuharmoneista eivät kuitenkaan olleet joka kodin soittimia, toisin kuin standartoitu piano. Automaattipianon synty tapahtui uudella mantereella 1800-luvun loppupuolella. Ikäisilleni soitin on varmasti tuttu Lucky Luke-sarjakuvista ja se vilahtaa useissa vanhemmissa westerneissäkin saluunan nurkassa soimassa.

Piano oli siis soitin, joka siirtyi standartoituun massatuotantoon ja ilmestyi tätä kautta amerikkalaisten varakkaiden perheiden koteihin. Tälle varattuun huonetilaan ja markkinapaikkaan iski automaattipiano. Mikään halpa laite pianola ei kuitenkaan ollut verrattuna tavalliseen pianoon.

Automaattipianojen valmistajat pitivät 1870-luvulla konfrenssin, jossa he sopivat rullien nuottimäärän ja kiinnityskolojen koon. Tämä on varmasti ainoita kertoja koko tallennemuotojen historiassa, jolloin valmistajat eivät lähteneet formaatti-sotaan. Tämä mahdollisti rauhalliset markkinat laitteelle myytäville 'kappaleille'.

Automaattipianoa voitiin soittaa kuten tavallistakin soitinta, mutta juttu oli siis pianoon rakennettu mekaniikka, jolla se soitti itseään reikäkorttinauhalta. Mikä parasta, pianomusiikista pääsi nauttimaan kotonaan vaikka ilman soittotaitoa! Soiton nopeutta ja äänenvoimakkuutta pystyttiin myös säätämään.

Kyseessä oli kärjistäen pianon ja soittopelin sekoitus, tosin sillä poikkeuksella, että kerien välillä kiertävä paperirulla saattoi sisältää pidemmän teoksen. Alkupään laitteet olivat vielä karkeatoimisia, mutta 1900-luvun alun kulta-aikana laite kehittyi niin, että sillä julkaistut nauhat (tai siis paperirullat) olivat erittäin korkeatasoisia ja niille tehtyjä pianoteoksia ostettiin paljon kotiin kuunneltaviksi samaan tapaan, kuin myöhemmin äänilevyjä ja nauhoja.

Laite oli siis pianon ja musiikkisoittimen yhdistelmä ja ensimmäisiä selkeästi markkinavoimien muokkaamia soittimia. Soitin löytyi varakkaista kodeista, jotka halusivat nauttia musiikista, jolloin tätä tarvetta pystyttiin tyydyttämään.. paperirullituksilla. Automaattipiano oli suosionsa huipulla 1920-luvulla, milloin niitä valmistettiin Yhdysvalloissa enemmän, kuin tavallisia pianoja. Saman vuosikymmenen lopulla se kohtasi kuitenkin nujertajansa - äänilevyn.

Loppu oli nopea, eikä pianola aka automaattipiano jäänyt elämään edes posetiivin tyylisenä kuriositeettina. Soitin kertakaikkiaan hävisi markkinoilta ja maailmasta.