Elton John tunnetaan nykyisin kaiketi siirappisesta Diana-muistolaulustaan 'Candle in the Wind' (löytyy muuten tältä levyltä, alkuperältään tribuuttina Marilyn Monroelle).Elton ankka möi myös tämän levyn aikana kertymään alkaneen mittavan kokoelmansa kummallisia kostuumeitaan joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Kuninkaallisten lisäksi Elton John on tunnettu myös miltei kaikkien artistien ystävänä ja erittäin joviaalina tyyppinä. Glam ajalta on jäänyt elämään tarina, jossa Iggy Popin ja Stoogesin suurena fanina tunnettu Elton ryntää bändin keikalla lavalle gorillapuvussa ja kaappaa pahimmalla narkkispurgu-kaudella sekä täysin sekaisena olevan Iggyn otteeseen. Laulajan naamalta näkyi, ettei tiedä onko tämä kaikki totta vai harhaa. Tosin Eltonkin paini vuosikymmenet riippuvuuksien kanssa.
Goodbye Yellow Brick Road oli Elton Johnin tuossa vaiheessa jo seitsemäs albumi. Levy on miehen suosituin ja sitä pidetään yleisesti myös miehen parhaana. Eltonin musiikki oli tuossa vaiheessa jännää tavallaan nostalgisoivaa vanhan ajan parhaiden lauluntekijöiden töitä muistuttavaa puoliviihteellistä kamaa. Mukana on toki myös se ripaus (70-luvun taitteen) beatlesiaanista sountia ja melodiaa.
Laulun lisäksi pääosassa on miehen suuri piano tai flyygeli. Moogit ja mellotronit toivat mukaan pieniä tuulahduksia sen ajan uusimmista soundeista. Elton oli tässä vaiheessa siinä tilassa, että mieheltä irtosi tuosta vain taiteellista Beach Boysiä muistuttavia biisejä ("This Song Has No Title") tai The Whon kalpenemaan saava "Saturday Night is Alright For Fighting". En myöskään aiemmin ollut huomannut, kuinka paljon vuoden 1975 Wigwam on velkaa "Bernie & the Jetsille".
Lähinnä klassiko-statuksensa ja uteliaisuuden vuoksi ostettu levy ei alunperin pudonnut pientä hyväksyvää nyökkäystä lukuunottamatta. Se on kuitenkin selkeää klassikko-osastoa ja kliseisesti "aukeaa aina paremmin useammilla kuuntelukerroilla".
Tässä näyte seuraavan vuoden livekunnosta. Mykistävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti