Rock-musiikin klassikkolevyt alkavat tulla ikämiessarjaan, sillä The Who-yhtyeen yleisesti parhaana pidetty levy saavutti tänä vuonna 40-vuoden iän ja on pyörinyt luonnollisesti kalliita musiikkilehtiä kustantavan keski-ikäisen musiikkimedian sivuilla.Itse olen pitänyt Huusta aina, mutta diggailuni on keskittynyt sinne sinkkuihin ja 'Live at Leeds' levyyn. Mikään suuri Tommy-rockoopperan ystävä en ole ikinä ollut.
Tommy oli kuitenkin levy tai teos, joka nosti brittiläisen The Whon suureen suosioon myös Yhdysvalloissa. Townshendille tarjottiin levyn elokuvaversiota jo 1969, mutta hän kieltäytyi. Leffa tehtiin, mutta muutama vuosi myöhemmin. Yhtyeen henkilökemiallinen rakenne oli haastava; taidekoulun kasvatti Townshend ja kolme työväenluokkaista jätkää. Livesointi oli tästä syystä kova, mutta studion ja yksityiselämän puolella oli vaikeampaa liiderin hakatessa päätään välillä kovastikin puuseinään.
Tommyn jälkeen Townshendille tuli visio 'Lifehouse'-projektista, jonka lopullista ydintä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Se oli sekoitus musiikkia, vuorovaikutusta ja loputtomasti vaihtuvia visoita, joista bändikaverit putosivat kyydistä. Ennen Townshedin hermoromahdusta yhtye ehti äänittää live-vetoja aiheeseen liittyen.
Lifehouse kuopattiin (projektin demot julkaistiin 2000-luvulla), mutta osa biiseistä jäi elämään Who's Next-levylle. Se mistä levy muistetaan on tietenkin hard-rockin yhdistäminen syntetisaattoreihin. Who ei ollut ensimmäisenä syntikoiden kimpussa, mutta tapa, millä Townshend yhdisteli voimasointuja ja syntikka-arpeggioita oli ja on edelleen uniikki, sekä edelleen runsaasti matkittu. Takavuosien ZZ Top levyt kuulostavat monin paikoin hiilipaperikopiolta tästä levystä.
Levyn avaava 'Baba O'Riley' yhdistää nimessään Townshendin gurun Baba Meherin ja syntetisaattori/musique concrete säveltäjä Terry O'Rileyn nimet. Jokainen kappaleen syntikkasekvenssit kuullut muistaa ne lopun ikäänsä. Voimakitaroiden lisäksi levy kulminoituu ARP-syntetisaattoriin. Toisaalta levyltä löytyy myös 'Behind the Blue Eyes' balladi, jota edes pomppuhevibändi ei pystynyt tuhomaan. Who's Next päättyy yhtyeen keikkabravuuriin 'Wont Get Fooled Again', missä Keith Moon pääsi näyttämään taitojaan klikin päälle soittamisessa. Kappaleen sanoitus niputtaa myös kyynisesti 60-luvun kumouksen lopahtamisen.
Kylmän upean hiilikaivoksen kuonakasalla kuvatun kannen sisältä löytyvä albumi on kaiken klassikkostatuksen ulkopuolellakin erittäin napakka albumi. Taiteellisen puolen naittamista tyhmään työväenluokkaiseen isoon rokkiin. Parhaimmillaan tälläinen erotti Whon ohi nousevista jäljittelijöistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti