Kirkkourut

Jokaisessa kulttuurissa on soittimia, joita on käytetty kohtuullisen paljon uskonnollisissa seremonioissa. Itämaissa vaikkapa tiibetiläiset kulhot, vuoritorvet, gongit ja esimerkiksi koko intialainen soitinarsenaali. En nyt rupea väittämään, että useita näistä yhdistää tietynlainen drone-pohjavire, joka saattaa uskonnollisessa seremoniassa tai suorituksessa olla vahva osa kokemusta. Mutta väitän silti.

Länsimaiden kirkkomusiikin tärkein soitin pilliurku syntyi jo niinkin varhain, kuin 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua Egyptin Aleksandriassa. Niiden 'isä' kreikkalaisperäinen Ktesibios kehitti 'hydraulos' nimisen soittimen, joka yhdisti ilmalla soivat pillit ja veden. Soitin oli suosittu antiikin ajan maailmassa, mutta kansainvaellus hävitti sen läntisestä Euroopasta ja soitin säilyi ainoastaan Bysantin puolella. Bysantin keisari lahjoitti soittimen Pipin Pienelle vuonna 757, jolloin instrumentti palasi länteen.

Kirkkourut nousivat hiljalleen kirkollisten palvelujen soitinhierarkiassa ja 1400-luvulla syrjäyttivät kuoron, mistä urut vain löytyivätkin. Samalla alkoi lisääntynyt sävellystyö soittimelle. Kuuluisin urkusäveltäjä on eittämättä saksalainen Johann Sebastian Bach, jonka musiikki uskonpuhdistusta seuraten tuli Pohjois-Saksalaisen urkuperinteen myötä vallitsevaan osaan suurvalta-ajan Ruotsissa.

Jo muinaiset foinikialaiset.. tavalliselle kirkon penkissä istujalle tehtiin musiikin ja urkujen koristelujen kanssa selville musiikin, kirkon ja taivaan mahti. Kattoa kohti kurottavat hohtavat pillistöt ja urkujen parhaimmillaan kuulorekisterin ulkopuolella, mutta fyysisesti selkeästi rinta-alassa tuntuvat bassoäänet. Itse enkelit puhalsivat pasuunaan!

Pilliurut soivat juuri paineilmalla. Nykyisin se luodaan yleensä sähkömoottorilla, mutta vielä viime vuosisadalla kirkoissa toimi usein kanttorin apuna erityinen urkujenpolkija polkemassa paineilmaa pillistön ravinnoksi. Jokaiselle on tietysti selvää, miten pilli toimii. Pillin koko ja metalliseos vaikuttavat äänen korkeuteen sekä väriin. Kirkkourut ovat yleisesti kolmirivisiä koskettimistoiltaan, jokaista äänirekisteriä soitetaan omalta koskettimistolta. Tähän vielä penkkejä tärisyttävä bassopolkio, niin ollaan aikamoisessa multi-taskauksessa.

Monosyntikkaa yhdellä sormella soittavalle (toinen on nenässä) tämä äärimmäinen hallinta on aina yhtä pysäyttävän näköistä;



"Bach puhdistaa sielun ja ruumiin", kuten edesmennyt Seppo Heikinheimo sanoi.

Kirkkourut ovat saaneet myös rock-musiikissa suhteellisen pitkän elämän, kun Hammondeilla tai Lowreyllä on soiteltu rokki-fuugaa. Erityisesti raskaampi puoli musiikista aina silloin tällöin lainaa soittimen raskasta sointia, mutta enää se ei ole musiikin pääsuunta, kuten joskus Purplen ja kumppaneiden aikoihin. Kirkkouruilla on myös omat Spinal Tap-hetkensä esimerkiksi Led Zeppelinin 'Laulu jää pystyyn' elokuvan fantasiointi-kohtauksissa. Yhtä kaikki, hieno soitin.

Tässä vielä lopuksi kosmisempaa urku-dronea Popol Vuhin 'In den Gärten Pharaos' levyn kakkospuolen täyttävältä 'Vuh'-kappaleelta. Florian Fricke soitti käsittääkseni katedraaliurkuja moogin ja kuoron päälle Holger Trülzschin piestessä turkkilaisia lyömäsoittimia.