Remu - no panic 1978

"Remus Solo", eli Remun ensimmäinen soololevy, joka äänitettiin yhdessä putkessa kesällä 1978 aika nimekkään kokoonpanon kanssa. Olen aikaisemmin hehkuttanut Aaltosen 80-luvun suomenkielisiä 'katuiskelmiä', mutta tämä 'englanniksi' (remlanniksi) laulettu eka soolo ei ole muuten yhtään hullumpi levy.
Itse asiassa levy toimisi varmaan hyvin tai jopa paremmin kaverikaljoittelun taustamusana, kuin Harigeins. Koska samanlaisista rock-pastisseistahan tässä on kyse, mutta biisit eivät ole tietenkään niin puhkikuluneita.

Lido Salosen mukaan levy tehtiin niin, että hän teki biisit, joista sai muutaman satasen suoraan käteen ja krediitit Remulle. Tämän jälkeen studiolle kuskattiin kauheat lestit tequilaa ja äijät vetivät pään täyteen, jonka jälkeen soitettiin levy kasaan pulverin voimalla yhdessä yössä. Ainoa selvinpäin ollut oli urkuja levyllä soittanut Jukka Gustavsson.

Tarina on varmaan tosi, sillä No Panic on helvetin suoraviivainen rock-levy, jossa hoilotetaan jotain englantia muistuttavia laineja ja anthemeja ja rokataan kovaa ja rouheasti. Levy alkaa Remun tyylille uskollisesti laineilla "Ai riili kat ty gou, ai riili kat tu blou" ja sitten mennään. Remu huudahtelee yllättelevästi ja suoltaa rokkipuppuaan. Levyltä löytyy biisinnimihirviöitä tyyliin 'Do the Alamo'.

Melkein tekisi mieli sanoa, että levy pesee tuon ajan Ganes-kiekot melkein mennen tullen. Bändi oli Häkkisen ja Remun johdolla tullut aikaisemmin häntä koipien välissä Englannista ja lämpö alkoi hiljalleen hiipumaan. Kaikki kunnia bändille, mutta tuolloin alkoi Kalliokin olla tyhjiin imetty ja innoton, joten soolon one-shot bändi jytää.
Käsittääkseni Remulla oli tähän aikaan ongelmia selkänsä kanssa, jolloin tälläkin levyllä rumpuja soittanut Beaver Aitto-Oja toimi yhtyeessä kannuttajana. Bassossa oli toinen ex-wigwam Måns 'vaikeanimi' Groundstroem, komppikitaraa soitti Cisse Häkkinen ja Lido Salonen huolehti liidi-kitarasta.

Musiikki on siis sellaista huolimatonta boogieta, johon Ganes ei kyennyt eikä ehkä halunnutkaan. Kakkosbiisi 'Two Below'n Tina Turner/Stones funk jytää, vaikka ihan varkauden kohteen tasolle ei päästäkään. En tiedä jaksaako tätä levyä nyt ihan loputtomiin, mutta jos jostain syystä haluaa kuunnella Remun laulamaa rokkia ja ilman Ganeseja, niin sopii siihen. Ja kiva kuulla Gustavssonin soittavan joskus groovaavaa rokkia, johon näköjään olisi ollut lahjakkuutta enemmänkin.