W.A.S.P. - The Last Command 1985

Vaikka W.A.S.P. ei ole itselleni myöhemmin ihan hirveän paljon merkinnyt, se on ollut oman musiikin kuuntelun kehittymisen kannalta olennainen yhtye.

W.A.S.P.iin minut tutustutti edelleenkin hyvä ystäväni ja musiikillinen kumppani ala-asteen pihalla kolmannella luokalla.

Kaverin isoveli oli ostanut edellisen läpimurtolevyn, josta intoutuneena hän kertoi kuuminta hottia olevia tarinoita yhtyeen verta ja lihanpaloja sylkevästä lava-showsta. Kuunneltiin se luurankokaappilevy niitten himassa ja leikittiin waspin jannuja (krapulassa!) keikan jälkeen.

W.A.S.P.in musa itsessään oli näinä aikoina karrikoidusti sanoen nopeasti tikattua perinteistä rokkia A:sta tai E:stä Chris Holmesin pilluhevitilutusten säestämänä.

The Last Commandiin tullaan sen takia, että levy on sikäli ajankohtainen, että se löytyi kasettipesästä vaimoni vanhempien mökiltä ja on nyt pyörinyt useampaankin otteeseen. Se onkin levännyt siellä todennäköisesti yli kaksikymmentä vuotta kesät talvet. Vaimoni on ottanut sen mukaansa kesälomareissulle mummon ja vaarin mökille. Himassa kasetti aiheutti kuulemma vihamielisen haukkumareaktion kyseisen musiikin "typeryydestä" isän silmissä ja korvissa. Siis ihan aidon Twisted Sisterin 'I Wanna Rock' videon tyylisen reaktion "nuorisoa turmelevasta musiikista".

Sinänsä koomista, sillä tänä päivänä kuunneltuna The Last Command on juuri sitä nopeammin tikattua perusrokkia ilman mitään radikaaleja aineksia, jos nyt säröpedaaleja ei oteta lukuun. Ehkä nyt joku 'Ballcrusherin' sanoitus on englanninkieltä tajuavien korvissa hivenen kyseenalainen ("Such a wicked vicious woman, black magic voodoo queen Lesbo nymphomaniac, ooh, she's got a girlfriend that's seventeen"). Täyttä tavaraa!
Lawlessin lauluääni on toisaalta tuonut minulle aina mieleen 60-luvun proto-punk/hevi Blue Cheerin, jos tyylikkäämpien bändien namedroppausta haluaa tässä yhteydessä harrastaa. Levyn biisit ovat pääosin keskitempoista lätkytystä, joka ilman Lawlwssin ääntä ei liikauttaisi suuntaan tai toiseen. Jokaisessa kappaleessa on tietenkin leadikitaristi Holmesin tilutussoolo.

W.A.S.P. ei suurieleisyydestään huolimatta noussut ikinä ihan myyntitilastojen ykkösdivisioonaan, vaikka tätä U.S.A.n listasijalle 47. noussutta albumiakin myytiin lopulta yli miljoona kappaletta. Lawless on myös käsittääkseni myös totaalinen kusipää ja tällä albumilla alkoi yhtyeen loputon jäsenten vaihtuminen sen ollessa ensimmäinen uudelle rumpalille Steve Rileylle ja viimeinen toiselle kitaristille Randy Piperille, jonka ilmastointiputkilava-asua joskus kuolasin. Oireellisesti etukannessa poseeraa ainoastaan Lawless edellisen levyn klassisen bändipotretin sijasta.

Musiikillisesti The Last Command on kuitenkin jonkinlainen musiikillinen Reaganin ajan pysähtyneisyyden ilmaus. Slovarit eivät tuoneet sitä tyttöyleisöä, joka nosti monen muun hiuslakkabändin sinne ykkösdivisioonaan.