Tommie Mansfield nimellä elänyt, mutta Pekka Nurmena syntynyt turkulainen.. noh Tommie Mansfield syntyi 4.4.1940. Läpi elämän jatkunut erikoinen käytös ja olemus olivat miehen omien sanojen mukaan seurausta lapsuuden aikana sairastetusta aivokalvontulehduksesta, joka jätti jälkeensä kroonisen päänsäryn ja elämänmittaisen särkylääkkeiden käytön. Lapsuuden tutut (ystäviä Pekalla ei erikoisesta käytöksestä johtuen ollut) taas muistelevat hänen pienestä pitäen puhuneen itsekseen ja harrastaneen yksin pallonpompotusta ja muuta maanista puuhaa, mistä 40-luvun ulkopuolella pystytään vetämään aika helposti se autismi-diagnoosi. Tähän vielä lisätään hänen raivostuessaan suorittamansa pään seinään hakkaaminen.
Vanhemmat kaksoissisarukset olivat sotalapsina Ruotsissa ja Pekan hankala käytös haasteena vanhemmille, jolloin hän kasvoi jollain tapaa isoäitinsä hoivissa. Jo pienenä puutöistä ja näpertelystä innostunut poika sai joululahjaksi mandoliinin, jonka hän hetimiten sähköisti. Kitarat, Amerikka ja rock osuivat 50-luvun lopussa nuorukaiseen joka amerikkalaisten elokuvien ja Jayne Mansfieldin mukaan keksi itselleen taiteilijanimen Tommie Mansfield. Tommie etunimi tuli nyt vain siitä, että se kuulostaa tosi amerikkalaiselta. Näin hän halusi itseään kutsuttavan siitä päivästä lähtien. Aina ja kaikkialla. Virallista nimeä hän ei kuitenkaan koskaan tehnyt siitä.
Polkupyörällä kaahaava Mansfield oli tuttu ja naureskeltu näky Turun kaduilla ja selästä löytyi aina risaisessa kassissa oleva kitara jota hänen kuitenkin tiedettiin soittavan erittäin hyvin. Kitara- ja rockinnostus olivat johtaneet siihen, että köyhyydessä elävä ja vintin entisessä kanakopissa asunut Mansfield rupesi rakentamaan omia kitaroitaan talon takapihalla olleessa liiterissä, jota hän kutsui amerikan tyyliin 'ranchikseen'. Sähkökitarat olivat ylipäätään harvinaisia 60-luvun alun Suomessa, joten Rock Around the Clock elokuvassa nähdyt skebat muotoituivat Tommien mielikuvituksen ja puupenkin ääressä ja niillä soittivat muun muassa Turun seudun rautalankayhtyeet. Mansfield kävikin ahkerasti katsomassa kaikki rautalankakonsertit, vaikkei suuremmin välittänyt tyylisuunnasta nähdäkseen oikeita sähkökitaroita. Näitä hän halusi myös tyypätä, jonka jälkeen innostuneen kitaristin kädestä oli soitinta toisinaan hankala saada takaisin.
Framille Mansfield pääsi ensimmäistä kertaa turkulaisen manageri Helge Siimeksen järjestämällä 'Rock Sommar'-kiertueella, joka buukattiin kahtena kesänä 60- ja 61 hyväksikäyttämään muodissa ollutta rock-musiikkia (joka koettiin hulavanteen tyyliseksi, ohimeneväksi villitykseksi). Keikkamestat olivat halvimpia mitä löytyi ja esiintyjiksi hankittiin teinejä hodari ja farkkupalkalla. Mansfield oli mukana näistä jälkimmäisellä, kuten stadilaiset Raittisen veljekset, joista Jussista tuli Tommien 'uran' kannalta tärkeä tekijä. Parivaljakon toveruus oli myöhemmin sikälikin hauskaa, että Jussi Raittinen oli ja on julkisosialisti ja Mansfield oli päättänyt amerikan tyyliin olevansa kivenkova teksasilainen republikaani - vaikka asui kanakopissa köyhyysrajan alapuolella. 61-kiertueella mukana ollut Mansfield teki soitollaan vaikutuksen Jussiin, joka oli tähän asti kuullut rytmibluesit Elvis-suodattimen läpi ja nyt turkulainen jannu soitti Chuck Berryä polvi maassa ja selällään - moista heittäytymistä ei oltu Suomessa siihen asti nähty.
Raittinen antoi Tommielle vuonna 1963 osamaksuna kitaran teosta country & western kokoelma-albumin, joka innoittin Mansfieldia muuttamaan tyyliään vielä enemmän teksas-amerikkamalliin. Bootseja oli hankala saada, joten taiteilija teki itse omat korot ja veisteli kantrimies/Tex Willer tyylisen ulkoasunsa, johon kuului monta päällekkäin olevaa kerrastoa alusvaatteita (kesälläkin) ja talvitakkeina talvisin hän käytti useita päällekkäisiä puvuntakkeja. Myös ruokailutottumukset sardiineineen, maksamakkaroineen ja marmelaadeineen olivat erikoisia ja vaikeimman kautta. Asuntona toimiva vinttikomero oli likainen, haiseva ja kylmä. Lattiat olivat Aku Ankka-lehtien peitossa, mutta seinillä roikkui useiden tuhansien markkojen kitaroita. Ei kuitenkaan Mansfieldin omia, vaan muusikoiden hänelle lainaamia ja Tommien viritettäviksi tulleita arvopelejä. Hänen itse rakennetut kitaransa olivat alkuaikoina kömpelöitä, mutta olemassa olevien soitinten 'kuntoon ruuvaamisessa' hän oli haka ja jatkoi viimeisiin vuosiinsa asti.
60-luvun lopussa rock- ja popmusiikin virrat olivat muuttuneet laveammiksi ja leveämmiksi, mutta Mansfield puski valitsemallaan tyylillä. Tästä Jussi Raittinen sai idean perustaa vanhan ajan ränttätänttäbändin, jonka soolokitaristiksi halusi Tommien ja bändi nimettiin Tommie Mansfield Groupiksi. Kokoonpanoon kuuluivat myös Antero Jakoila, Hillel Tokazier ja Pertti Kilpeläinen, eli vähän niinkuin Boys. Soittajana Mansfield oli kuulemma aivan täysi fiilis-äijä. Kun kulki, niin kulki kovaa ja jos oli huono päivä, niin ei kulkenut ollenkaan. Omatekemät kitarat olivat täynnä potikoita ja säätimiä, joita sitten ruvettiin kääntelemään ja syventymään, jos soitto ei lähtenyt kulkemaan..
Yhtye esiintyi parina ensimmäisenä Ruisrockkina ja levytti 1972 Mansfieldin ainoan virallisen albumin, joka piti sisällään kantria ja chuckberryjä. Tämän jälkeen Raittisen ja Mansfieldin yhteydenpito hiljeni jälkimmäisen muuttaessa soittohalujaan pelkkään kantriin ja siinäkin pelkkään steel-kitaraan. Samassa vaiheessa Groupin kanssa hän soitti myös turkulaisissa orkestereissa, kuten Uudenmaankatu 15 ja rokkia sielläkin. Mansfield oli kuitenkin vakiovieras Ruisrockeissa ja nousi väliajoilla lavalle ilman lupiakin. Vaikeasti käyttäytyvä ja kommunikoiva mies halusi kuitenkin kanssasoittajiensa mukaan olla suosittu ja miellyttää yleisöä, joka johti välillä konflikteihin.
Rock-kipinä hiipui yhdessä fyysisen kunnon kanssa, eikä viimeisillä vuosilla esiintymisiä enää ollut. Mansfield valitteli sydänvaivoja, joita hän omien sanojensa mukaan lääkitsi 'amerikkalaisella whiskyllä', joka ei ehkä pidä paikkaansa, koska mies ei koskenut tupakkaan, viinaan tai naisiin, jotka olivat muuten yleisesti lännenmiesten ja muusikoiden paheita. Loppuvuosina hän majaili Helsingissä ollessaan muusikoiden pihavajoissa ja kunnosti muun muassa Albert Järvisen kitaroita. Hän oli näihin aikoihin myös Helsingin Elmun ja Lepakon hommissa (hommassa oli alunperin mukana suurelta osin kaikki ns. 'vanhat paskat', vaikka Lepakko profiloitui myöhemmin historiaan punkkarien juttuna). 70-luvun viimeisinä vuosina Tuomari Nurmio teki Mansfieldille pari biisiä ja Love järjesti studio-sessiot Finnvoxilla, joissa soittaneen Esa Pulliaisen tarinan mukaan oli 'huono päivä' ja homma ei toiminut ollenkaan. Epäonnistuneiden ottojen jälkeen Mansfield heitti stetsonin lattiaan, haukkui kanssamuusikkonsa kommunisteiksi ja kertoi mikä olisi paras soittoympäristö; toisella puolella olisi iso ikkuna, josta näkyisi tennesseeläinen amerikkalainen maisema ruohokumpuineen - toisella puolella olisi lautanen, mikä olisi täynnä lämpimiä kalapyöryköitä. Sessiot taisivat päättyä siihen, että Tommie kävi studion käytävällä kusella ja studion vahtimestari heitti äijän niskaperseotteella ulos.
Monen muun sosiaalisesti rajoitteisen ihmiseläjän tavoin hän ei osannut hakea apua, eikä kukaan muu voinut sitä tehdä hänen puolestaan. Tommie Mansfield kuoli yksinäisyydessä. Puhjennut vatsahaava vei miehen autuaammille metsästysmaille omassa vinttikomerossaan kesällä 1981. Tiedon ja taidon, sekä hulluuden rajamailla liikkunut Mansfield jätti oman jälkensä suomalaisen rokin historiaan. Outsider, vai viimeinen aito lehmipoika? Joka tapauksessa hän kirjoitti itse oman tarinansa, tietoisesti tai tiedostamattaan.
.jpeg)
