Tänään etäiseltä ja tylsältä kuulostava aihe, politiikka musiikissa oli takavuosina erittäin tärkeässä asemassa Suomessa. A-studion pullonpohjalaseihin sonnustautunut toimittaja saattoi kysyä haastateltavalta monotonisella äänellään;"Mihin sinun musiikkisi sijoittuu poliittisella kentällä?"Maailmallahan on edelleen jonkin verran paatoksellisia vasemman laidan yhtyeitä (osa jopa suosittuja), mutta suomesta ilmiö sellaisenaan katosi 80-luvun hedonismin, taistolaisten hiipumisen ja Neuvostoliiton romahduksen myötä.
Toisaalta suomen musiikkikartalla ei ole varsinaisesti avoimen oikeistolaisiakaan bändejä (vai oliko Jyrkin ’Molli-Ollilla’ joku hirveä viritys?). Enkä nyt tarkoita mitään oikean käden nostajia, vaan ääri-libertaaneja yms. Tietysti ajatusta voi venyttää ja kysyä itseltään, onko lomaosakekauppias Samu Huberin Sunrise Avenue poliittista musiikkia?
Muutenkin tämän päivän politiikka on valunut ulos perinteisistä vasemmisto/oikeisto blokeista. Toisaalta yksilön korostaminen ja ympäristönsuojelu ovat ehkä sellaisia erottavia tekijöitä, mutta niitäkin voidaan käyttää kummassakin leirissä. Mitään taantumuksen voimia vastustavaa kamppailua ei kuitenkaan enää levysoittimissa käydä.
Joka tapauksessa monelle saattaa olla yllättävää tietoa, että Tapio Rautavaara kuului Suomi-Neuvostoliitto-seuraan. Politiikka ja sen puolet olivat todella syvällä ihmisten mielissä ja sydämissä.
Yksi tärkeä tekijä poliittisuuden hiipumiseen musiikista oli tietysti Love-recordsin katoaminen. Se poisti ne punasilmäisimmät julkaisut levyhyllyistä. Eihän tämä tietenkään sitä tarkoita, että Love-recordsille levyttävät artistit olisivat olleet kaikki vasureita. Levy-yhtiön edistyksellinen julkaisupolitiikkahan vain mahdollisti suurelle osalle artisteista tilaiauuden julkaista erikoisempaa musiikkia, jota ei ’tavanomaisemmalla’ levy-yhtiöllä ollut tarjota.
Tämäkään ei pidä kaikin puolin paikkaansa, sillä Scandia ja Finlevytkin julkaisivat toisinaan rohkeita levyjä ja hyviä artisteja. Mutta eivät tietenkään olisi missään tapauksessa julkaisseet ’Lautanen Guatemalan verta’ tyyppisiä juttuja. Toisaalta poliittisen laululiikkeen perintökin rahastettiin myöhemmin Ultra Bran toimesta. Vielä useiden siinä mukana olleiden lasten kautta.
Mutta palataan takaisin kansallisiin juoksuhautoihin. 60-70-luvun taitteessa ’valkoisen leirin’ kenraali oli Danny. Ilkka Lipsanen veti ladot täyteen, mutta ei tehnyt sitä varsinaisesti rakkaudesta musiikkiin, vaan showhun. Danny-show tarjosi kyllä ponnistuslaudan nouseville artisteille, mutta käteen jäävä raha oli usein pieni. Tosin D:n omatkaan tulot eivät olleet niin tähtitieteelliset, kuin Show:n ulkoiset puitteet antoivat ymmärtää.
Mutta Dannyn taustalla soittavat äijät pysyivät yleensä leirissä purjehtien korkeintaan Jussi Raittisen Boysin, Islandersin ja D:n välillä.
Jussin Eero veli oli astetta radikaalimpi ja hyppäsi Tasavallan presidentin riveihin julistaen suomeksi ja englanniksi. Loven perusjengi oli muutenkin selkeästi vasemmalla puolella kallellaan, tosin Wigwamin ’Being’-levyllä Jukka Gustafssonin ’Proletarian’ biisi joutui äärivasemmistolaisen Otto Donnerin sensuurin käsiin. Alun perin paatoksellinen biisi käsitteli muiden muassa reaalisosialismiakin varsin kitkerästi, mikä ei sopinut Loven episkolaan.
Yksi leirien välillä kulkija oli myös Vesa-Matti Loiri, joka kyllä lauloi Lapualaisoopperassa, mutta kelpasi myös pari vuotta myöhemmin Spede Pasasen kerhoon. Spedeilyjen ohella Loiri hengaili Loven muusikoiden kanssa, josta syntyi mm. puolittain hyvä 4+20 levy. Äänittäpä hän myös Wigwamin 'Tombstone Valentinen' Syyslauluna.
Vaikka Love julkaisikin monta nousevan punk-liikkeen esikoisteosta, konkurssin jälkeen firmasta jäi kuva vasemmisto-hipeistä. Suomen punk-kentällä tämä oli hivenen absurdia, koska keesipäät olivat vielä hanakampia rauhanliikkeen ja maailman pelastajia. Toki vasta sen jälkeen, kun punkin murrosvaiheen hauskanpitäjistä ja ajelehtijoista oli päästy eroon. Joka tapauksessa punkin keskuudessa, tai ainakin asian vakavasti ottavien piirissä vääriä bändejä ei saanut kuunnella. Täysin ilman Loven perintöä ei suomi-rock jäänyt, sillä Johanna kustannus parinkin konkurssin kautta jatkoi firman linjaa.
Mutta 80-luvulle tultaessa koitti hetkeksi se (nyt päättynyt) kausi, jolloin rokin soittamisella ja levymyynnilläkin sai jotain tuloja aikaan. Ja siihen sekaan ei sopinut poliittisuus. Muutenkin juppiajan tullessa Pelle Miljoonat jäivät pitserian nurkkaan julistamaan asiaansa, eikä edes 90-luvun lama saanut juuri mitään sen erikoisempaa irti maan tekstittäjistä.
Oudosti kantaaottavin kama tänä päivänä tuleekin suomi-hopin piiristä. Tyylilajissa tekstin osuus onkin tietysti tärkeä, eikä koleassa pohjolassa pysty oikein bling blingistäkään laulamaan. Tai sekin kääntyy yhteiskunnalliseksi parodiaksi, kuten vaikkapa mainiolla Stigg Dogilla. Asan vielä esiintyessä nimellä Avain nousivat käteen punaiset tiilet. Artisti on käsitellyt myöhemmin samoja teemoja hivenen.. aikuismaisemmin, tai ainakin omalaatuisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti