Kalacakra - Crawling To Lhasa 1972

Voiko folkkia tai etnoa soittaa painostavasti?
Ainakin legendaarinen saksalainen Kalacakra ryömi hitaasti Himalajan rinnettä ylös kohti Tiibetin pääkaupunkia.

Spacemen 3 - Recurring 1991

Tämä oli yksi niitä levyjä, joita kaveriporukan yksi vanhemmista jäsenistä, jonkunlaisessa mentor-asemassa ollut J antoi lainaan. Tai siis kasetin jolla oli tämä. Olisikohan toinen lainalevy ollut Sonic Youthin 'Sister'?

Joka tapauksessa ensimmäisestä biisistä alkanut drone yksinkertaisin ja kauniin melodioin kolahti saman tien. Loppulevyllä musiikki muuttui unisemmaksi, eikä tarttumapintaa ollut niin paljon, mutta alkupäätä tuli soitettua puhki.

Recurring oli rugbylaisen Spacemen 3 viimeinen levy. Alunperin kolmehenkisenä avaruusmiehistönä aloittanut yhtye soitti 80-luvulla omintakeista, mutta myös esikuviaan kumartanutta psykedeliaa. Ja psykedelialla ei tässä tarkoiteta 80-luvun pastissi 'paisley-pop' juttuja (Bangles jne.), vaan aika painostavaa ja haastavaa kamaa. Yhtyeen esikuvat olivat Stooges/Suicide pohjalla ja musiikki kahden heroinistin retardia junnausta.

Bändi evolutioitui levy levyltä ja viimeisellä joutsenlaululla se oli jakautunut kirjaimellisesti kahtia. Levyn ykköspuoli on Peter Kemberin (aka Sonic Boom) naivin yksinkertaisia, mutta napakoita nugetteja, kakkospuoli Jason Piercen (aka Jason Spaceman) unimaisempaa tavaraa. Levyn ainoa kappale, missä sekä Kember, että Pierce ovat molemmat mukana on Mudhoney coveri 'When Tomorrow Hits'.

Vaikka levyltä löytyy myös aikaisempien levyjen haastavaa meteliä, pääpaino on lempeässä psykedeliassa. Myös acid house jätti jälkensä tähänkin levyyn, vaikka bändi ei lähtenyt ihan pää edellä sen mukaan. Kemberin kappaleissa oli paljon sähköisiä rytmejä ja syntetisaattoreita. Käytännössä ne kuulostavat kuitenkin 'Radio-Activity' ajan Kraftwerkilta. Hyvässä mielessä.
Jason Piercen kappaleet kuulostavat taas aika pitkälti samalta, kuin hänen ensimmäisen Spiritualized-levy 'Laser Guided Melodies'. Syykin on yksinkertainen; hän nappasi silloisen Spacemen 3 muun miehistön mukaansa ja jatkoi uraansa enemmän nousujohteisesti, kuin entinen bändikaverinsa.
Albumi levytettiin 1990, mutta julkaisu viivästyi ja levy tuli ulos vasta, kun bändi oli jo hajonnut.

Moni 80-90-luvun taitteen levy on kärsinyt vanhentumisesta, mutta Recurring soi edelleen kaikesta taustastaan huolimatta ihan omalla kiertoradallaan. Niinkuin koko Spacemen 3:sen koko tuotanto.

The Beatles - Something 1969

Levyhyllyn ristiretki George Harrisonin puolesta jatkuu tällä hienolla viimeiseksi jääneen Beatles-levyn biisillä. Something vangitsee sanoituksessaan rakastumisen 'tässä ja nyt' tilan upeasti.

Harrisonin Beatles-biisit ja musiikki noin ylipäätänsäkin eivät ole kärsineet samanlaisesta puhkisoitosta, kuin pääpari Lennon-McCartneyn laulut. Vaikka biisi luetaankin yhtyeen suurimpiin klassikoihin ollen mm. Frank Sinatran lempi 'Lennon-McCartney-laulu'. Tällä biisillä soi kuitenkin jo seuraavan vuosikymmenen 'vakavan popmusiikin' soundi.

Kappaleen filmi on muuten kuulemma kuvattu neljässä eri kohteessa samaan aikaan, koska äijät eivät tulleet toimeen keskenään sen vertaa, että olisivat voineet olla samassa paikassa.

Black Sheep - Kiss My Sweet Apocalypse 2009

Nimen takaa löytyy Julian Cope tämän hetken projektinsa Black Sheepin kanssa. Itseasiassa kyseessä on demokraattinen yhteenliittymä eri muusikoita, joita Cope johtaa yhtä demokraattisesti kuin.. Fidel Castro.
Black Sheepin nimen alla on nyt julkaistu muutama levy, joissa yhtye toimii jonkun sen jäsenensä taustalla. Viimeisin on walesilaisen albiinon (esiintyy BS:n riveissä valkoisessa nahkatakissa) David Wrenchin tekemä vanhoja 1800-luvun lauluja uudelleen esittänyt levy.

Anarkistien punamustaan väriin puettu nahkatakkimiesten bändi on mielenkiintoinen, koska sen tarkoin harkittu peliliike on varmasti kapinallisempi, kuin oikeastaan mikään näin äkkiseltään mieleen tuleva bändijuttu.
Yhtyeen ideologiana on soittaa 'jälki-Edisonialaisen ajan' musiikkia akustisilla instrumenteilla. Mellotron 400 ja muutamat muut laitteet ovat jäljelle jääneitä artifakteja. Muuten kymmenhenkinen orkesteri musisoi marssirumpujen ja akustisten soittimien kanssa. Rock!

Tuplalevyn kappaleet kertovat vasemmistolaisista vallankumoustaistelijoista ja terroristeista. Holy McGrailin ja Black Sheepin yhteinen kolmospuolen nimikappale 'Kiss My Sweet Apocalypse' alkaa folk-hymninä (tai julistuksena) kääntyen parin minuutin kohdalla yli 20-minuuttia kestäväksi drone-surinaksi. Levyn päättävä Christophe F:n 'Heathen Frontier in Sound' on taas kaunis akustinen kappale, jossa vokaalien alkaessa iho nousee kananlihalle. Sitä ennen levyllä huudetaan sloganeita ja paukutetaan rumpua.

Vaikka kaikkia Copen ja yhtyeen poliittisia ja uskonnollisia visiota ei jakaisikaan, on tämä aika pitkälti tämän hetken ainoata oikeasti kapinallista musiikkia.

La Düsseldorf - Rock in Deutschland Vol. 3 (kokoelma) 1980

Tämä kokoelma tuli keväällä ostettua Tavastian levymessuilta. Harkitakin piti, sillä levy sisältää biisejä kahdelta ensimmäiseltä levyltä, jotka kyllä löytyvät hyllystä. Olisipa tämä tullut vastaan pari vuotta sitten, kun yhtyeen levyt olivat vielä kiven alla. Joka tapauksessa ostos osoittautui kannattavaksi, sillä kaksi levyn kappaleista on singleversioita ja loput on valittu muuten hyvin. Kovin montaa biisiähän levyllä ei ole, koska kraut-johdannaistahan tämä on.

Kaksi vuotta sitten kuolleen Klaus Dingerin luotsaama La Düsseldorf oli legendaarisen Neu!-yhtyeen jatkumoa, sillä lukuunottamatta aisapari/kitaristi Michael Rotheria bändi koostui Neu!:n viimeisen levyn miehistöstä. Jos Neu! rämpi tai harppoi kulttimaineessa ja rahallisissa veloissa (vaikka seuraavan vuosikymmenen artsy-fartsy orkesterit tunnustautuivatkin yhtyeen faneiksi), niin La Düsseldorf menestyi jopa kaupallisesti myyden satoja tuhansia levyjä. Itseasiassa yhteensä yli miljoona kappaletta. Yhtye sai jopa David Bowien julistamaan oraakkelimaisesti sen '80-luvun soundtrackiksi'. La Düsseldorf kuulostaakin futuristisen motoriselta, johon on lisätty vielä ripaus punkin nihilismiä.

Eksentrinen ja räiskyvä Klaus Dinger peilipilotteineen oli myös täydellinen rock-starba. Koko yhtyeen ulkonäkö neon-aurinkolippoineen ja lappuhaalareineen on paljon tykimpi, kuin tämän päivän (jo ohimennyt?) elektro-clash kuteet. Tältä 80-luvun edistys näytti!

Artsy tv-esiintyminen (huomaa japanilainen tanssijatar kiemurtelemassa lattialla)

Simian Drum Scape

Folktek on kahden yhdysvaltalaisen kaveruksen firma, joka tekee uniikkeja soittimia.

Hämmentävien äänten lisäksi laitteiden ulkonäössä on jotain ajatonta 'steampunk'-henkeä. Taikuutta tai jotain, millä maallikko ohittaa sen tosiasian, ettei ymmärrä hölkäsen pöläystä siitä miten laite toimii tai tuottaa ääntään.

Circle - Live 17 09 2010, Vera, Groningen

Circlen live-kuntoa voi tarkastella tästä youtube-pätkästä. Harmi, että yhtye esiintyy aika harvakseltaan täällä pääkaupungissa.

Hava Narghile: Turkish Rock Music 1966-1975 (2001)

Beat, psykedelia ja proge iskivät Lähi-itäänkin. Hava Narghile on yksi lukuisista kokoelmista, joka keskittyy turkkilaiseen 60-70-luvun musiikkiin.

Niinkuin muuallakin maailmassa, maan sähkökitarayhtyeet kopioivat angloamerikkalaisia vastineitaan. Levyllä kuullaan surf-musiikkia, psykedeliaa ja beattiä samalla tavalla, kuin länsimaisilta vastineiltaan.
Tai ei nyt ihan. Mukana on tietenkin turkkilaisia kansansoittimia, eikä ne rytmityksetkään mene ihan länsimaisten esikuvien tahtiin. Huonona päivänä kuunneltuna musa kuulostaa kebab-pitserian geneeriseltä taustamusalta. Hyvänä päivänä taas nerojen soittamalta timanttitavaralta.

Clannad - Greatest Hits 2000

Nyt siirrytään taas vähän juustoisempaan osastoon.
Clannad on varmasti tuttu jokaiselle 80-luvun puolessa välissä lapsuuttaan viettäneelle ainakin 'Robin of Sherwood' tv-sarjan tunnarista. Myös Enya nimellä tunnettu new-age artisti oli alunperin tämän perheyhtyeen jäsen.

Clannadin ura alkoi kuitenkin jo 1970-luvun alkuvuosina, jolloin sisarusyhtye esiintyi omistamassaan tavernassa. Alunperin gaelin kielellä laulanut irlantiaisbändi oli vihreitten saarten oman folk-liikkeen (Fairport Convention, Steeleye Span jne.) lapsia.

Tältä kokoelmalta mitään roots-meininkiä on kuitenkaan turha etsiä. Levy keskittyy yhtyeen menestyskappaleisiin ja samalla siihen 80-lukuun. Kaiuttimista tulvii eteeristä naislaulua, ambientteja soundeja ja juustoisia kasarisyntikka-padeja. Pöhöttynyt tuotantokaan ei kuitenkaan pysty peittämään monessa kappaleessa alta paistavaa taitavaa kansanlaulupohjaa, jonka irlantilaiset tunnetusti hallitsevat.

Kokoelma ja 80-luvun Clannad tasapainoilee totaalisen juustopaskan ja kauniin musiikin rajalla. Vähän samalla tavalla, kuin Kate Bushin paluulevu 'Aerial', joka on tosin koko levyn ajan askeleen siellä rajan oikealla puolella.

Mick Ronson - Play Don't Worry 1975

Musiikin lähtiessä soimaan ensimmäiseksi tulee mieleen "Mikä Bowien levy tämä on?"
Bowie oli kuitenkin tässä vaiheessa jo vaihtanut tyyliä ja taustajoukkoa linnoittautuen Los Angelesilaiseen kartanoonsa (tai tarkemmin yhteen huoneeseen) istumaan kokaiinivuorensa kanssa. Samalla syntyi kolkko soul-levy ja kymmenen toteutumatonta elokuvakäsikirjoitusta.

Ronsonille oli vuoden aikana ehtinyt tapahtua paljon.

Jotain miehen tuon hetken kysynnästä kertoo, että hän saatuaan Bowielta kenkää liittyi aikansa kuumimpaan yhtyeeseen 'Mott the Hoopleen'. Bändi oli kuitenkin jo teoriassa hajonnut ja käytännössäkin seuraavana vuonna.
Ennen tämän toisen soololevyn ilmestymistä ja Bob Dylanin kiertueyhtyeeseen liittymistä hän oli myös ykköshuhu Rolling Stonesin uudeksi kitaristiksi Mick Taylorin tilalle.
Tätä ennen taas mainetta oli ehtinyt kertyä sovituksista Bowielle ja mm. sellaisenkin klassikon tuottamisesta, kuin Lou Reedin 'Transformer'. Bowien kanssa tietenkin.

Mick Ronson julkaisi tämän toisen soolevynsä joka edellisestä poiketen oli paluu juuri siihen suuren kitaransoiton rokkiin, josta hän oli Bowien aisaparina tullut kuuluisaksi. Levy koostuu pääosin Ronsonin sovittamista covereista, mutta ne on valittu taiten ja hyvällä maulla. Paria poikkeusta lukuunottamatta ei lainabiisejä ja omia erota keskenään. Mukana on miehen oma luenta Velvettien 'White Light/White Heat'ista, jota hän coveroi jo Bowienkin kanssa. Sekin rokkaa. Tiivistettynä: Yllättävän hyvä Bowien glam-levy ilman David Bowieta.

Pari vuotta myöhemmin punkin tullessa koloistaan Ronson oli jo joutunut eilisen tähteeksi. Viimeinen kolmas soololevy 'Heaven to Hull' julkaistiin postuumisti 1994 miehen kuoltua maksasyöpään.

Juice Leskinen & Coitus Int - Heinolassa jyrää 1973

Rock lävähti taikaisin maakunnista.

Robert Wyatt - Shleep 1997

Kun levyllä on mukana Brian Eno missä tahansa roolissa, se harvemmin on huono. Tällä kertaa vielä levyttävä artistikaan ei jätä parantamisen varaa.

Shleep oli Wyattin seitsemäs soololevy ja kappaleet on sävelletty yhdessä hänen vaimonsa Alfreda 'Alfie' Bengen kanssa. Lyyrikko/kuvittaja-vaimo on vastuussa myös levyn kansitaiteesta, joka unisuudessaan kuvaa albumin sisältöä hienosti.

Proge-pieruista Robert Wyatt on nauttinut aina suurta arvostusta nuorempienkin muusikkosukupolvien keskuudessa. Jostain syystä hän oli jopa punkin ja uuden aallon artistienkin suosikki, vaikka proge olikin hetken aikaa pannassa.
Tästä johtuen hänellä ei ole ollut vaikeuksia saada mielenkiintoisia artistivieraita levyillensä. Tällä levyllä sellaisina ovat aiemmin mainittu Brian Eno ja uuden aallon entinen mestari Paul Weller.

Levy jatkaa aikaisemmiltakin plätyiltä tutuilla linjoilla jatsaten unimaisissa ja eteerisissä maisemissa Wyattin laulaessa kappaleet poikakuoroäänellään. Juuri kun olin mielessäni julistamassa levyä huonommaksi hiilipaperikopioksi 'Rock Bottomista' se tempaisi mukaansa.

Julian Cope - Floored Genius 2. Best of The BBC Sessions 1983-1991 (1994)

Lainasin juuri kirjastosta artistin 90-luvun taitteessa kirjoittaman omaelämänkerran 'Head On' (ja toisella puolella 'Repossessed'), joka valottaa eksentrikon ja .. no sanotaan nyt neron Julian Copen vaiheita 70-luvun lopun Liverpool-skenen ja uuden aallon jälkeisen musiikin parissa. Itseään ja muita säästelemättä.

Tämä ehkä vuosi sitten ostamani kokoelma BBC-sessioista (miehen itsensä valitsema) toimii mainiona taustamusiikkina kirjaa lukiessa. Levytykset ja biisit keskittyvät aiemman 'Teardrop Explodes' yhtyeen suosion jälkeiseen ja miehen alkuvaiheen soolotuotannon materiaaliin. Siis tavaraan ennen Julian Copen pää-trilogiaa (Peggy Suicide, Jehovahkill ja Autogeddon).

Vaikka lainat luetaan selvästi mm. Funkadelicin ja muiden esikuvien (psykedeelit) suuntaan, levy toimii mainiona osoituksena myös miehen tajuttoman hyvästä biisinkirjoitustaidosta. Taustalla soittavat vielä miehen alkuaikojen soolomateriaalin apumiehet 'Moon-Eye', 'Donald Ross Skinner' ja muut jotka myöhemmin saivat poistua takavasemmalle uusien tieltä Copen imettyä heidät kuiviin. Toisaalta jos JC ei toimisi näin ja muuttuisi tietyin väliajoin, olisi hänen uransa jäänyt varmasti samanlaiseksi, kuin alkuaikojen bändikaverin ja nemesiksen Ian McCullochin; Tylsää kyntämistä kuolleen yhtyeensä kanssa.

Kalevala - People No Names 1972

Lido Salosen johtama Kalevala oli ensilevynsä aikaan ehtinyt soittaa pari vuotta tiukasti keikkaa. Jokainen suomi-rockin mytologiaa tunteva tietenkin tietää, että yhtyeessä soittivat aluksi myös Remu Aaltonen ja Albert Järvinen. Jälkimmäinen lähti vetämään tapeltuaan Aaltosen kanssa (kuten myöhemmin taas Hurriganeseissakin) ja Remu sai juuri ennen levyntekoa kenkää. Syynä oli tutkintavankeus yhdistettynä huonoon englannin kieleen.

Itse asiassa Kalevalan riveissä on soittanut sellainen määrä huippumuusikoita (ei sanan negatiivisessa merkityksessä), että harva kokoonpano pääsee niin myyttiseen miehitykseen.

Bändi soitti alunperin Ganes tyyppistä jytää ja lainabiisejä, johon oli otettu mukaan jopa musta perkussionisti. Ruisrockin 1970 keikasta on olemassa nauhoituskin.
People No Namesin aikoihin musiikki oli muuttunut progeksi. Kitarassa oli aikansa toinen virtuoosi Matti Kurkinen, joka kuoli tapaturmaisesti vain paria vuotta myöhemmin. Lauluun oli saatu Harri Saksala.

Itselläni oli takavuosina huono suhde tähän debyyttiin. Seuraavan levyn hitti ja pari muuta biisiä putosi, muttei tämä levy ja Saksalan laulu. Olen kiikuttanut People No Namesin kirjastosta himaan varmasti ainakin kymmenen kertaa, kuunnellut ja palauttanut pois.

Annoin vastikään bändille uuden mahdollisuuden ja liekö syynä suuri annostus saksa/ranska/italia progea, Saksalan tankero ei haitannut. Samalla tavallahan nuo eurock-bändit lauloivat. Naurettavaa nirppanokkaisuutta.
Levyn musiikkikin kuulosti nyt mielenkiintoiselta. Poukkoilu progen, jazzin ja hard-rockin välillä ei haittaa. Ja alunperin allergiaa aiheuttanut Saksalan Arthur Brown/Traffic tyylinen miehekäs proge-vokalisointikin toimii.

Funkadelic - Free Your Mind... and Your Ass Will Follow 1970

Jostain syystä olen tosi allerginen George Clintonin p-funkille, mutta pidän näistä alkupään tsykedeli-souleista. Eddie Hazel tykittää ja nakittaa kitarallaan, kuin kymmenen detroitin mustaa jannua kerrallaan. Ja kyllähän tämäkin funkkaa. Räkäisemmin vain, kuin ne myöhemmät diskojen lattioille tehdyt biisit.

Levy alkaa kaoottisesti saarnan ja nimimetaforan yhdistelmällä, jota jatketaan kymmenen minuutin soul-jamin verran. Kaikulaitetta käytetään yliannostukseen asti ja kaikki levyn koskettimetkin ajetaan särön läpi. Kolmannen kappaleen kohdalla siirrytään vasta hivenen skarpimpaan osastoon. Itseasiassa 'Funky Dollar Bill' on varmasti kappale, joka on vaikuttanut Red Hot Chili Peppersin koko olemassa oloon. Hikinen funk-jytä jatkuu 'I Wanna Know If It's Good to You?' mikä on kanssa saatanan kova biisi häijyn kitarariffinsä takia. Pari biisiä lisää, kaiutettua hämärää puhetta ja levy päättyy.

En ole uusintapainosten lisäbiisien suuri ystävä, mutta 'I Wanna Know If It's Good to You?'-biisin instrumentaaliversio on kiva lisä.

Immortal - Battles in the North 1995

Yhtyeestä oli jossain vaiheessa runsaasti juttua Mamo Wolde-blogissa, joten katsastettavahan tuo oli. Immortalhan kuulu(i)u Norjan black-metalli-skenen ykköskaartiin ja on kuuluisa etenkin black-metal poseerauksistaan. Katsokaa nyt vaikka kannen kuvaa.
Yhtyeen 'Call of the Wintermoon'-biisin video on pyörinyt vuosikaudet netin huumoripalstoilla omansa tai Benny Hillin musiikin tahdittamana. Ettei jätkät vain harrasta salaa muutakin larppausta?

Yhtye irtisanoutui aikanaan selväsanaisesti b/m:n satanistisista jutuista, mutta se ei silti ole estänyt yhtyettä flirttailemasta okkultismin ja mystiikan kanssa. Katu-uskottavuutta löytyy myös entisen rumpalin Grimin tekemästä itsemurhasta/kuolemasta (vaikka mies ei ollut vuosiin soittanut yhtyeessä, eikä se liity bändiin mitenkään).

No, siirrytään turhasta paskanjauhannasta itse levyyn. Battles in the Northin aikana Immortal oli kutistunut duoksi basisti (nykyisin kitaristi) Abbath Doom Occultan ja Demonaz Doom Occultan välille. Abbath soittaa levyllä kaiken muun paitsi kitarat. Tämä tieto onkin hyödyllinen, kun kuuntelee levyä. Bläkäri-rumpukomppi nimittäin muutamaankin kertaan kuulostaa menevän ihan rehellisesti vituiksi. Mutta sehän kuului tyylilajin estetiikkaan. Battles in the Northin viikinkien demoneista ja huurteisista valtakunnista kertovan levyn musiikki kuulostaa sympaattiselta. Tai tarkemmin siltä, miltä hevistä fantasioivan mutta sitä kuulemattoman pikkupojan unelmamusiikki voisi kuulostaa. Äärimmäisyyksissä mennään. En ole hevin suurkuluttaja, mutta kyllä tämä trashin ja sinfoniabändin sekoitus kuulostaa sen verran mielenkiintoiselta, että soi varmasti jatkossa enemmänkin.

Michael Bundt - Just Landed Cosmic Kid 1977

Kuten levyn nimestäkin näkee, kosmisessa musiikissa mennään. Michael Bundt oli 'toisen aallon' elektronisia krautrockkareita. Toisaalta tämä tarkoittaa astetta helpommin lähestyttävää musiikkia, kuin esimerkiksi Klaus Schulzen teokset.

Muuten mennään samoilla phasereiden efektoimilla koskettimilla, paksuilla oskiloiduilla arpeggioilla ja aavemaisilla viulukoneilla. 'The Brain Of Oscar Panizza' I ja II tuovat mieleen jopa Chemical Brothersin myöhemmän big-beat-soundin.

Minulle levyn kannen naamalaseissa, maalatuin huulin ja hopeinen takki päällä oleva Bundt oli aikaisemmin tuntematon suuruus, mutta mies on käsittääkseni nauttinut pitkään kulttisuosiota ainakin 'kosmisen diskon' ystävien keskuudessa. Ainoa miinus on levyn lopettava 'Space & Roll', joka on aika juustoinen. Mutta saattaisi toimia diskon huumoripläjäyksenä.

Teemu Elon puhuvat eläimet - Hämmästyttävät puhuvat eläimet 2008

Teemu Elon puhuvat eläimet on yleisesti niputettu kakkosdivarin porin-jengiksi, vaikka kokoonpano pitääkin sisällään ryhmänjohtajan lisäksi sellaisia nimiä, kuin Mika Rättö rummuissa ja Ville Leinonen koskettimissa ja taustalaulussa. Ehkä yksi syy on itse maestron lauluääni, joka ei ehkä nouse edukseen verrattuna tuon paikkakunnan muihin räiskyviin solisteihin? Tai siis Mika Rättöön.

Yhtyeeltä ilmestyi tänä vuonna uusi pitkäsoitto, jota metsästäessä jouduin 'tyytymään' tähän pahvikantiseen debyyttiin. Ensi kuulemalta pystyin allekirjoittamaan edellisen tekstikappaleen mielipiteen, mutta olen hiljalleen lämmennyt tälle yhtyeelle enemmän ja enemmän.

Koska kyseessä on Teemu Elo, ei yhtyettä oikein voi olla vertaamatta miehen tunnetumpaan yhtyeeseen Kuusumun profeettaan. Samankaltaisuuksista huolimatta Puhuvat eläimet soittavat jylhän proge-poppinsa kuitenkin ihan omalla otteellaan. Pateettiset sanoitukset tuovat musiikin ohella toisinaan mieleen myös Liekki-yhtyeen, kuitenkin sillä erotuksella, että tätä kuuntelee mielikseen, toisin kuin Liekkiä.

Kappaleet ovat ihan kivoja ja välillä bändi soittaa sujuvia minuuttien kaikulaatikolla maustettuja jamitteluja. Eeppisiä ja pateettisia hetkiä, aivan kuten saksa-progen tämän tyylisillä esikuvillaan. Kolmatta levyä odotan mielenkiinnolla.