PJ Harvey ja minä ei olla koskaan oltu ihan hirveän läheisiä. Ensimmäinen hänen levynsä, jonka omistin oli 'To Bring You My Love' vuodelta 1995. Tällä oli sikäli kauaskantoiset seuraukset, että tyttö, josta tuli vaimoni innostui vähän myömennin levystä valtavasti ja hankki itselleen muutaman muunkin naisen levyistä. Mutta minä kuuntelin sen silloin tällöin läpi ilman sen syvempiä tuntoja.Yksi syy minun ja Polly Jeanin väliseen hylkimiseen on tietysti hänen sanoituksensa ja aika feministinen maailmankatsomuksensa. Plus ärsyttävät laulumaneerit, jotka on kopiotu vanhemmilta runo-punkkarittarilta.
Itse musiikin kulmasta olen aina tykännyt ja hivenen sovinistisesti on todettava, että PJ on yksi harvoista nais-artisteista, jotka näyttävät uskottavilta rock-kitara kaulassaan.
Olen silti seurannut PJ:n uraa sivusilmällä ja kunnioittanut hänen haluaan ja poltettaan uudistua jatkuvasti musiikillisesti. Mistään 70-luvun kameleontti-Bowiesta ei tietenkään ole ollut kyse, vaan edellisellä levyllä Harvey esimerkiksi opetteli soittamaan pianoa ja sävelsi sitten tällä uudella soittimella. Kunnioitettava asenne taiteilijalta, joka saattaisi vain varmistella asemiaan ja tehdä jonkun perinteisen kitaralevyn.
Tämän uusimman ostin vaimolleni talvella, mutta tykästyin siihen myös itse. Se on soinut siitä lähtien stereoissa säännöllisesti ja vanhan ajan klassikojen tyyliin ei osoita kulumisen merkkejä.
Tällä uusimmalla levyllä pianon korvasi muutamaa vuotta aikaisemmin löydetty autoharppu, josta löytyy oma kirjoituksensakin tässä blogista. Sen laaja sointi ja 'orkesteri sormenpäissä' toivat oman ilmeensä biisinkirjoitukseen. Ja biisinkirjoituksessa Polly Jean loistaakin tällä kertaa. Let England Shake tuo putken toinen toistaan parempia biisejä pätevien muusikoiden avustama. Ja autoharppu toimii kitaran sijaisena lähes koko levyn. Kansanmusiikkimaisissa biiseissä lauletaan pääasiassa sodasta. Vieläpä siitä 'Suuresta', eli Ensimmäisestä maailmansodasta. Sanoituksen teemoista johtuen PJ harjoitteli ja muokkasi omaa lauluääntään sopimaan tyyliin. Samalla katosi paljon omaa korvaani aiemmin häirinneitä tahallisia tyyliseikkoja.
Muutamaan biisiin on heitetty päälle pinnallisen kuuloinen sample, mutta ainakin omaan korvaan esimerkiksi 'Glorius Landin' ärsyttävä ratsuväkitorvi luo mahtavan kontrastin kappaleen hyytävälle hengelle. Mainio esimerkki miten yhdistetään kylmää ja haaleaa. Mick Harveyn Gallipolin rinteillä lojuvista luista laulama päätöskappale on täydellinen levyn lopetus.
Paska juttu, jos tälläiset pitkäsoittokokonaisuudet katoavat tässä musiikin murroksessa. Harva on siinä enää hyvä, mutta sitten kun osuu kohdalle, niin ei tule ihan heti mieleen teema- ja pituusformaattia, joka aiheuttaisi samanlaista haastetta ja mielihyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti