Aerosmith - Draw The Line 1977

Aerosmith ei historian painolasteista johtuen yleensä herätä samanlaista hyväksyvää nyökyttelyä, tai kalliiden keski-ikäisille miehille suunnattujen lehtien erikoisnumeroita, kuten aikalaiset Zeppelin tai Stones.
Bändin toinen tuleminen tapahtui jo, kun olin menossa yläsasteelle (Pump) ja kolmas tuleminen stadiontason hohhoijaa-slovaribändinä sitten 2000-luvulla. Pitkäikäinen lisko, sillä bändi ja sen pääjäsenet olivat myös paheellisen rock'n roll-elämäntavan ruumiillistumia, joka johtikin synkkään suohon 80-luvun alussa.

Draw The Line on äänitetty juuri 70-luvun pahimpina aikoina pöytien notkuessa viinasta ja puuterista, sekä eräiden henkilöiden 'salaisista' huumeruiskuista. Historiankirjat tietävät kertoa, että levyn työnimenä oli 'Blackout Record' pääjehujen oikeasti harrastaessa tätä. Studiosta heräiltiin lattialta useasti niin, että filmi oli totaalisen poikki edellisistä tapahtumista.
Levy sivuutetaankin usein heppoisin perustein juuri tästä syystä, mutta mitä helvettiä? Eikö tämä ole juuri sitä pöyhkeää kemiallista 70-luvun hardrockkia. Levyn tuotanto-olosuhteista vaahtoaminen on vähän sama, kuin menisi kalsarijuopottelupohjien jälkeen lähiöbaariin haukkumaan kovaäänisesti siellä pipo päässä istuvat juopoiksi. Tai no, ehkä ei, mutta naurettavaa musiikin koko kontekstissa.

Nauha siis pyöri ja levy on yksi Aerosmithin parhaista. Toki on selvää, ettei mikään bändi tälläisiä montaa pysty putkeen vetämään. Ei edes Stones. Mutta Draw The Line vangitsee erinomaisesti sen, missä Aerosmith oli parhaimmillaan todella hyvä; Zeppeliniltä ja Stonesilta varastetussa raskaassa, mutta rullaavan funkissa rokissa. Steve Perryn riffit ovat upean kulmikkaita ja selkeitä, eikä ole ihme, että Aerosmith päätyi Zeppelinin kanssa lukemattomien tanakoiden hip-hop samplejen joukkoon.

Draw The Linen ainoa puute edellisiin levyihin verrattuna oli, ettei siltä löytynyt ehkä 'Sweet Emotionin' tai muun tyylistä mieleenjäävää klassikkoa, mutta toisaalta se onkin kuin joku hyvä Black Crowesin levy; hyviä ja koukuttavia, mutta ei puhkikulutettuja biisejä. Myös esiin noussut punk-musiikki kuuluu levyllä, sillä se ei ole mitään laiskaa läpsyttelyä. 'Sight for Sore Eyes' pitää krediiteissään mukana myös NY Dolls-mies David Johansenin.

Kovan rokkikiekon siis väsäsivät sedät, jotka alkoivat tämän levyn jälkeen olla siinä kunnossa, että Tyler asui vuoden verran hotellissa, ennenkuin tajusi, että hänellähän on oma kämppä naapuritalossa.