Charged GBH - Give Me Fire 1982

1984 nimensä pelkäksi GBH:ksi lyhentänyt Charged GBH luetaan yhdeksi 'UK82' tyylilajin kulmakivistä. Alunperin työväenluokkaisesta 'street punk' tyylistä ponnistanut bändi vei punkkia eteenpäin sen yksinkertaisilla ja agressiivisilla poluilla, josta punkin ensimmäisen aallon bändit olivat jo eksyneet tai poistuneet.
GBH piirsi suuntalinjat, jotka tunnetaan nykyisin brittihardcorena yhdessä Dischargen, Varukersien ja Exploitedin tyylisten bändien kanssa. Tunnusmerkkeinä säröiset kitarat ja rumpubiitti, joka toisinaan toi mieleen Motörheadin mätkytyksen. Biisit rullasivat ja lyriikat kertoivat ydinsodasta, politiikasta, työttömyydestä ja muista 80-luvun alun brittiläistä nuorisoa askarruttaneista asioista.

GBH pysyi pitkään uskollisena alkuperäiselle tyylilleen muiden aikalaisten siirtyessä enemmän metalliin, mutta myös tällä bändillä taisi sitten lopulta olla joku hevilevy. Yhtye on toiminut enemmän tai vähemmän keskeytyksettä perustamisvuodestaan 1978 ja kiertää edelleen.

KLF - Chill Out 1990

KLF/Orb kaksikko oli alussa hyvin lähellä toisiaan, vaikka pari vuotta myöhemmin läpilyöntinsä aikoihin orkesterit, tai niiden vetäjät olivat jo ottaneet niin sanotusti etäisyyttä keskenään. Tätä ennen he tekivät säännöllisesti yhteisiä DJ-settejä Lontoon ja Englannin acid-house klubeilla, tai tarkemmin sanoen niiden jatkoilla bilettäjien laskeutuessa takaisin normaaliin tahtiin. Klubeille järjestettiin myös erillisiä chill-out tiloja, joissa kolmkikko Drummond, Cauty ja Patterson soittivat omia settejään, joista muodostui ambientin jälkeinen ambient-house.

Minulle oli uutta tietoa, että KLF-kaksikon toinen jäsen Jimmy Cauty oli myös Orbin toinen perustajajäsen yhdessä Alex Pattersonin kanssa. Kaksikko julkaisi pari maksiakin ennenkuin tiet erosivat 1990 ja kumpikin yhtyeistä niitti hetken mainetta listojen huipulla. KLF oli myyntiluvuiltaan jopa maanosan menestynein single-bändi vuonna 1991, johon yhtyeen ura päätettiin. 'Stadion-House' tyhjensi pankin, jonka jälkeen kaksikko Drummond/Cauty vielä järjesti sen kuuluisan taideperformanssin miljoonan punnan polttamisesta. Tässä kuuleman mukaan käräytettiin kyllä myös Drummondin manageroimien bändien rojalteja näiltä mitään kysymättä.

Tätä miksausta kuunnellessa ei voi välttyä vertaamasta Orbin 'Live 93' levyyn ja molemmissa on myös selvä viittaus Pink Floydin kansitaiteeseen. Saarnaajien puhetta, tuvalaista kurkkulaulua, luonnonääniä, eläimiä ja junankolkkausta taustalla. Tämä ei ole sattumaa, sillä puheiden mukaan Chill Out perustuu Pattersonin kanssa vedettyjen dj-settien 'parhaat palat' editointiin. Levyä pyöritettiinkin keikoilla suoraan DAT-nauhoilta.

Chill Out kasattiin kertoman mukaan kahdessa päivässä ja sen sieltä täältä samplaamalla lainaamassa tavassa katsottiin olevan sen hetken elektronisen musiikin nykyhetki ja tulevaisuus. Siinä missä Klaus Schulzet ja muut loivat sähköistä musiikkia seinän kokoisilla laitteilla, kaksikko teki sen parilla sämplerillä toisten levyttämästä musiikista. Muutamassa kohtaa levyä tyylinä voisi sanoa olevan pari vuotta sitten uudelleen muodissa ollut 'mash-up', eli kahden tai useamman eri musiikkiraidan mättäminen päällekkäin. Tarkka tai vähän epätarkempikin puukorva kaivaa sampleistä/pätkistä esille Fleetwood Macit, Elvikset, Floydit, Dr. Who:t ja niin edelleen. Mukana on myös vuotta myöhemmin hiteiksi jalostettujen KLF-biisien alkumuotoja, sekä runsaasti kaksikkoa miellyttänyttä, enemmän country-musiikista tuttua pedal-steel kitaraa.

Levy on edelleen miellyttävän kuuloinen ja kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin. Yhtenä syynä ovat varmasti hyvällä maulla ja hyvistä biiseistä vedetyt samplet. Toinen on se, että sitä ei ole tapettu aikansa rumpubiiteillä/koneilla. Chill Out on pitkälti ihan puhdasta suhinaa ilman päälleliimattuja biittejä (vaikka biittejäkin välillä on) ja parasta ennen päivä on jäänyt lunastamatta. Välillä pintaan nostetaan kevyttä syntetisointia ja toisinaan ajetaan harmonisointia, mutta siinä kaikki. Rehellisesti sanoen tätä kuuntelee paljon mielummin, kuin kassakoneet räjäyttänyttä seuraajaa 'White Roomia'.

Michael Jackson - We Are Here To Change The World 1986

Michael Jackson oli elämänsä aikana henkilönä ristiriitainen ja kyseenalainen sekä jätti kuollessaan monen monta epäilystä ja kysymystä riippumaan edelleenkin sinne ilmaan. Yksi asia hänessä on kuitenkin faktaa ja pysyvää; Michael Jacksonin musiikki oli parhaimpina hetkinään laadultaan ja tasoltaan omassa luokassaan.

Tänä päivänä puhutaan kovasti ilmiöstä, jossa rajoja rikkovin ja uudenaikaisin musiikki tehdään marginaalin ja undergroundin sijasta valtavirran elektronisesti rakennetussa ja editoidussa listojen huipulla olevassa musiikissa. Jos ajattelee Jacksonia ja 80-lukua, tulee helposti samoihin ajatuksiin. Itsehän olin lapsena ja nuorena tälle sokea, koska pehmolelujen kanssa poseeraava ja tyttöjen sekä pikkulasten suosiossa oleva megatähti Jackson oli yksinkertaisesti väärin. Aikuisiällä tämä näkökanta on korjaantunut ja Jackson on aina silloin tällöin vilahtanut täällä Levyhyllyssäkin.

Jälkikäteen ajatellen Michael Jackson oli luovan uransa huippukaudella Thriller-levyn aikoihin. Tämän jälkeen hänen focuksensa ja levynsä hiljalleen herpaantuivat mitä pidemmälle aikaa kului. Yksi Jacksonin tavaramerkeistä olivat normaalia videokestoa pidemmät ja suurituotantoisemmat musiikkivideot, joiden riman korkeus asetettiin Thrillerin nimibiisillä. Myöskään hänen tanssitaitoaan ei varsinaisesti piiloiteltu. Näitä videoita piisasi pitkin uraa ja Jackson teki musiikkiin perustuvan videoelokuvankin. Jos aikanaan Pink Floydin levyjä odotettiin ajatuksella, millaista hienoa kansitaidetta Hipgnosis on tällä kertaa tehnyt, Jacksonin kohdalla taas jokaisen biisin ja hitin musiikkivideon piti tuoda katsojille jotain uutta ja mullistavaa. Artistina hän on suora MTV-kauden ikoni ajalta, jolloin taivaskanavat levittivät levy-yhtiöiden videoita pitkin maailmaa lisäten artistien myyntiä.

Yksi spin-off tässä videoajan touhussa oli Francis Ford Coppolan ohjaama ja Jacksonin tähdittämä (sekä kahden laulun sisältämä) Captain EO, jonka Disney-yhtiö tilasi ja esitti 3D-filminä huvipuistoissaan vuosien 1986-96 välillä. Filmiä uudelleen esitettiin myös Jacksonin kuoltua vuonna 2010. Leffan lyhyt juoni on kasa höttöä ja homman nimi onkin Jacksonin laulut, tanssinumerot, erikoistehosteet ja visuaaliset hahmot. Toinen biiseistä 'Another Part of Me' julkaistiin uudelleen miksattuna vuoden 1988 'Bad'-levyllä, mutta tämä 'We Are Here To Change The World' pääsi levylle vasta vuoden 2004 kokoelmalla. Tämä(kin) maailmanparannusnimellä siunattu biisi huipentaa lyhytelokuvan Jacksonin ja miehistön tanssiessa ja laulaessa julmalle kyberjohtajattarelle, jotta tämän sisälle vangittu lämpö pääsisi ulos ja muuttaisi hänet, sekä tietysti maailman jota hän hallitsee. Biisi itsessään on Michael Jacksonin ja John Barnessin käsialaa ja monissa kohdin aivan tavattoman funky. Kuukävelyn sijasta mieli tekee välillä pyörähtää lattialle breikkaamaan kappaleen minimalistisen biitin ja napakan basson tahdissa. Videolla on kaikki tyypilliset Jackson-maneerit; joukkotanssit, kuukävelyt, suunnanvaihdot ja 'kamppailut'. Ainoastaan lapsikuoro puuttuu. Soundit ovat sähköiset ja epäaidot, mutta Jacksonin voiman voi mitata kuuntelemalla vuonna 1988 Deniece Williamsin tekemän cover-version ja vertaamalla näitä keskenään.

Jesus Christ Superstar - Andrew Lloyd Webber & Tim Rice 1970

70-luvun taitteessa 'Rock Ooppera' eli suuruuden aikaansa, jolloin sellaisia putkahti sekä tuotantotiimien, että yksittäisten bändien tekeminä. Ajatus ja muoto saivat sytykettä musiikkia mullistaneesta albumimuodon yleistymisestä ja hommaa jatkettiin lavan puolella pitkittäen teoksia parinkin tunnin mittaisiksi. Asiaan kuului tietysti mahtipontisuus ja valtavan kokoiset aihealueet, eikä rock-oopperan ja teema-albumin väillä ole välttämättä suuria eroja. Kummassakin genressä on mukana myös todella älyttömiä tekeleitä, mutta Jesus Christ Superstar on varmasti yksi onnistuneimpia, olen jostain syystä silti vältellyt sitä tähän astiseen elämääni.

Teoksen musiikista vastasi Andrew Lloyd Webber, joka iski myöhemminkin lukuisan kerran niin sanotusti kultasuoneen. Tekstit teki Tim Rice. Levyn tapahtumat ja laulut perustuvat Jeesuksen viimeiseen viikkoon ja saapumiseen Jerusalemiin ja pohjatuivat evankeliumien yhdistettyihin tarinoihin ja amerikkalaisen aikansa katolisjulkkiksen ja radioevankelista Fulton J. Sheenin Jeesusta valottavan best-selleriin 'Life of Christ'. Tarinaa on vielä viihteistetty/dramatisoitu levyn Jeesus, Juudas ja Maria Magdalenan draamalla. Levyä edelsi vuoden 1969 single-julkaisu 'Superstar', josta ei yksinään kovin suurta hittiä kuitenkaan tullut. Sama biisi löytyy kyllä levyltäkin.

Levy äänitettiin luonnollisesti Lontoossa ja siinä on mielenkiintoisia laulajia; Jeesuksen roolin vetää Ian Gillan, joka oli edellisvuonna levyttänyt ensimmäisen Purple-levytyksensä sinfoniaorkesterin kanssa ja Tim Rice oli vaikuttunut tätä seuranneesta 'Child in Time'-biisistä. Tietojen mukaan hän veti oman osuutensa tälle levylle kolmessa tunnissa ja yllättäen 'makoisamman' Juudaksen roolin vetänyt Murray Head loistaa levyllä paremmin. Saman miehen moni muistanee Abba-miesten 'Chess' musikaalista ja sille laulamastaan hitistä 'One Night in Bankok'. Tulkintaa siis lauluraidoilla piisaa, muidenkin kuin tämän kaksikon toimesta. Biisien taustat vaihtuvat musikaalihengen, gospelin, hengellisen musiikin, soulin ja ihan silkan 70-luvun taitteen progen välillä. Toteutus on sopivan raaka ja kuoroja piisaa myös paljon. Kappaleet ovat iskeviä, mutta eivät ehkä niin puhkisoitettuja, kuin ne pari samaan 'hippimusikaali'lokeroon iskeneellä 'Hair'illa. Välillä mieleen hiipii kaikessa raakuudessaan Peter Hammill ja Van Der Graaf Generatorin rintanapit lennättävä paisuttelu.

Alkuperäinen levy (joka minultakin löytyy) julkaistiin tupla-albumilootana, jossa mukana on tyylikäs bookletti. Huolimatta BBC:n sille laittamasta (tai sen takia) pannasta levy lähti myymään todella hyvin ja oli muutaman kuukauden päästä Yhdysvalloissakin listan kärjessä. Ja siitä syntyi sitten toinen tarina, kun levyn menestyksen innoittamana sitä ryhdyttiin siirtämään Broadway-musikaaliksi. Musikaalin porukka julkaisi levystä oman ihan hyvän live-versionsa ja kolme vuotta myöhemmin siitä tehtiin vielä elokuva, jonka soundtrack luonnollisesti myös julkaistiin levynä.

The Wicker Man Soundtrack - Magnet 2002 (1973)

Tästä levystä löytyy kirjoitus jo vuodelta 2008, mutta blogin alussa pohdinnat olivat usein suunnilleen haikumittaisia, joten otetaan uudestaan.

Elokuva on sikäli ajankohtainen, että kuvitteelliselle syrjäiselle Summer Islelle sijoittuvan elokuvan Lord Summerislea esitti tuolloin jo yli viisikymppinen tyylikkäästi harmaantunut Cristopher Lee. Ja jos joltain jäi huomaamatta, niin herra kuoli viime viikolla kunnioitettavassa 93-vuoden iässä. Jos Dracula voi kuolla..

The Wicker Man, eli suomennoksena Uhrijuhla oli englantilaisen Hammer-filmiyhtiön tuotantoa, joka syyti markkinoille kauhua pitkin 60- ja 70-lukua. Osa yhtiön elokuvista on yhdentekeviä, osa on jäänyt ikuisesti elämään kulttiklassikoina, joihin Wicker Mankin kuuluu. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Skotlannin rannikolla sijaitsevaan lordin omistamaan Summer Isleen, joka on omissa eristyksissään jättäytynyt tahallaan vähän takapajuiseksi ja kaivanut esiin vanhat pakanauskot. Elokuva pelaa kontrastilla, miten idyllisessä paikassa tapahtuu ankeita ja hämäriä asioita, sekä asukkaiden passiivisella, mutta selvällä muurilla ulkopuolelta tullutta päähahmoa kohtaan. Tytön katoamista selvittämään tullut uskovainen poliisi törmää häntä rienaaviin pakanauskomuksiin ja Leen näyttelenä Lord Summerisle on karismaattinen hahmo. Elokuva huipentuu, no jätetään se nyt kertomatta, jos joku ei ole tätä nähnyt.

Erinomaisen elokuvan kruunaa sen soundtrack, joka julkaistiin omana levynään ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998, sekä uudelleen vuonna 2002. Musiikkiraita liittyy musiikillisesti ja temaattisesti vahvasti Englannissa 60-70-luvun taitteessa vallinneeseen folk-rock renessansiin, jossa vanhoja perinnekappaleita sähköistettiin ja uusia keksittiin. Yhtyeet, kuten The Incredible String Band ja Fairport Convention olivat suosittuja ja taas vähän undergroundimmat orkesterit, kuten Comus toivat pinnalle pakanallisempia ja synkempiä sävyjä. Tähän nähden on hassua, että soundtrackin säveltänyt Paul Giovanni olikin new yorkilainen ja säveltänyt Broadway-musiikkia. Hänen pienimuotoisten folk-kappaleidensa lisäksi mukaan tuli vinoa orkesterimusiikkia, jota varten levylle koottiin 'Magnet'-niminen orkesteri, jossa kyllä soitti Royal College of Musicissakin opiskelleita muusikkoja. Nämä orkesterikappaleet ovat pääosin Vihreitten saarten omia tradeja, mutta soitetaan hivenen heiluvasti, mikä lisää elokuvan ahdistavaa tunnelmaa. Lisäksi osa elokuvan kappaleista on musikaalityyliin päähenkilöiden itsensä laulamia, joten Christopher Leekin pääsee esittelemään baritoniaan.

Eroottinen 'Willow's Song' on jäänyt jo aikaisemmin elämään ja sitä on coveroitu jonkin verran. Samaa vakoa kyntää avoimen seksuaalinen 'Gently Johnny'. Lasten keskikesän fallos-symbolista laulama 'Maypole' kertoo Onni Mannin tyyliin mistä lapset saavat alkunsa. Ylipäätään leffan soundtrack ja sen tyyliset kertoivat omaa Värttinäämme jo 20 vuotta aikaisemmin kansanlaulujen keräysvaiheessa siivotuista aiheista. Tämä yhdistettynä elokuvan saarelaisten juutalais-kristillisen jumalan ja moraalin hylkäämiselle on nostanut soundtrackin yhdeksi niin sanotun neofolk-musiikin esikuvista. Populaarikulttuurista löytyy nykyään loputon määrä viittauksia elokuvaan ja yksi hauska sellainen on täälläkin pari vuotta sitten käsitelty Matt Berryn 'Kill the Wolf''-albumi, joka kumartaa elokuvan soundtrackille.

James Horner - Commando Theme 1985

Yhdysvaltalainen James Horner (s. 1953) opiskeli musiikkia Kalifornian yliopistossa ja Lontoon Royal College of Musicissa. Elokuvasäveltäjäuransa alussa hän teki musiikkia paha- tai halpamaineisen Roger Cormannin tuotannoissa.

Musiikit ö-luokan tuotannossa 'Vaarojen planeetta' tai 'Krull' saivat vastapainoksi jo kasarin alussa menestyselokuvan '48 tuntia' ja miksei myös Helsingissä kuvatun 'Gorkin puiston'. Kyseenalaisista elokuvista huolimatta Hornerin ura lähti nousukiitoon ja hänen musiikkiaan kuullaan yllättävän monessa 80-90-luvun chartbustersissa, kuuluismpana varmasti se Titanicin soundtrack.

Tässä taidonnäyte 80-luvun puolenvälin Commando-elokuvasta, joka on monella tapaa aikansa lajityypin valioyksilö. Elokuvassa steelrummut/synasteelrummut soivat useammassakin kohtaa sijoittaen toiminnan Karibianmeren saarelle. Samat melodiset kilkutukset noukittiin sitten Hubbardin c-64 peli Commandon musiikkiraidalle ja vuosikymmen myöhemmin mainioon Jagged Alliance-pelisarjaan. Musiikki antaa hyvän taustan one-linereita viljelevään toimintapläjäykseen, jossa Arnold Schwarzenegger knoppitiedon mukaan surmaa 88 elokuvan 110 kuolleesta hahmosta.

Mikko Alatalo - Hasardi 1976

Miltei neljäkymmentä vuotta sitten ilmestynyt ja 75-76 äänitetty Hasardi oli Alatalon toinen soololevy, jonka edeltäjä 'Maalaispoika' myi niin hyvin, että Love Records edellisvuoden supermenestysten (Ganes, Juice ja Badding) innoittamana pisti levylle kunnon tuotantobudjetit. Levyn tuotti Henrik Otto Donner ja se äänitettiin levy-yhtiön tuon vuoden ykkösrivistölle tarkoitetussa Marcus Music studiossa Tukholmassa. Mukana oli suureellisesti sinfoniaorkesterin jouset ja taustalla soitti aikaisemmassa Apumiehet-postauksessa ollut Heikki Silvennoinen ja Tabula Rasa, joka oli toiminut jo edellisenä vuotena Mikon taustabändinä.

Hasardille kävi ilmestyessään niin, että Soundit ja muut mediat ja kriitiköt tykkäsivät, mutta Maalaispojan innoittama taviskansa jätti hyllylle. Levy ei ollut floppi, muttei myynyt niin paljon, kuin oletettiin, eikä levyltä jäänyt Alatalolle ikonisia kappaleita, vaikka nimikappale pääsee lähelle, kuten myös 'Heikki mä haluun sut'. Tässä onkin levyn voima. Turha Alatalomainen hassuttelu puuttuu, sekä sinänsä kunnioitettavat, mutta myös paikkaan sidotut vähän myöhemmin ilmestyneet maaltapako-Suomen kappaleet. Tämä ei poista sitä, etteikö Alatalo olisi levyllä yhteiskunnallinen. Hyvää ajan- ja yhteiskunnan kuvaa, jonka jälkeen oikeastaan ihmettelee artistin ajautumista konservatistiseksi kepulaiseksi kansanedustajaksi. No, mitään Veltto Virtasen kaltaista sössöttäjää ei Mikosta sentään tullut.

Vuosi ja äänityspaikka johtavat jännästi siihen, että Hasardi kuulostaa aika paljon Wigwamin 'Nuclear Nightclubilta' phaseri-kitaroineen ja koskettimineen, sekä Österbergimaisesti lentävine rumpuine. Progen viimeinen vuosi, jolloin pienetkin kappaleet ladattiin täyteen käännöksiä ja seiskasointuja. Ja maj vielä päälle. Myös Procol Harumit, The Bandit ja Dylanit on kuunneltu. Alatalon biisinkirjoitustaito oli myös tähän aikaan kovalla tasolla; 'Tiedon lapset', 'Kitara pois' ja 'Meri jota seilaan' on uljasta ja komeaa tavaraa. Tiedostavan 70-luvun puolenvälin merkkiteos.

Kraftwerk - Kraftwerk on Mitternacht 1975

Tälläiset bootlegit ovat yksi syy arvostaa internettiä ja osuvat sinne fantasiaan koko maailman vapaasta verkkopalvelusta, jollaisena internet nähtiin tai ainakin kuviteltiin ennen sen syntymää. Näitä bootseja ja harvinaisuuksia liikkui 2000-luvun vertaisverkon p2p-palveluissa ja ne mahdollistivat ylipäätään kuulla montaa äänitettä, jonka käsiin saaminen olisi vaatinut muuten onnea ja salatieteitä. Hommaa yritettiin rajoittaa ja estää sulkemalla palveluja ja reittejä, sekä asettamalla lataajille ja palvelujen ylläpitäjille tähtitieteellisiä korvausvaateita siitä, että latasivat neljäkymmentä vuotta sitten loppuunmyytyjä pienpainoksia kuunneltavakseen. Tässä utopian dystooppinen puoli.

Spotifyn ilmestyessä kehiin ja suunnilleen kaikkien julkaisunhaltijoiden liityttyä mukaan näitä samoja levyjä saikin yhtäkkiä kuunnella ilmaisversiollakin ja Youtuben polisoinnistakin luovuttiin hiljalleen. Vanhan levyn uudelleen painaminen ja koko maailman kattava fyysinen jakelu olikin rahallisesti arvioiden yksittäisenä julkaisuna turhaa. Tämä kyllä sikäli huono, että omasta hyllystäkin löytyvät 90-luvun ranska- ja ties mitkä painokset ovat usein äänenlaadultaan jopa minun korvaani luokattomia.

Kraftwerk on yhtye, joka on pitkin historiaansa halunnut kirjoittaa sitä itse, sekä ollut hirveän tarkka uudelleenjulkaisuidensa äänen- ja paketinlaadusta. Tässä kaksikko Hutter/Schneider on mennyt välillä metsään. Klassisten levyjen uudet kannet ovat kyllä tyylikkäitä, mutta vanhoissahan ei ollut varsinaisesti mitään vikaa (ellei tällaiseksi sitten lueta esimerkiksi Autobahnin alkuperäiskannen takakuvaa, missä neljä pitkätukkahippiä istuu takapenkillä..).

Tämä bootleggi on miltei tasan neljänkymmenen vuoden takaa yhtyeen keikalta Isossa Britanniassa syyskuun 21. päivä 1975. Setin pituus on edellisvuoden yli kahdesta tunnista laskenut vähän päälle tunnin mittaiseksi, mutta pitää yllättäen sisällään bändin alkupään kamaa, jotka ovat vielä aika suoraan kosmisen musiikin ja krautrockin alla. Mukana on improa ja maalailua ja yllättävintä on, että samana vuonna ilmestyneeltä Radio Activityltä ei ole mukana yhtään biisiä. Aikaisempien vuosien sinkkubiisit Kometenmelodie (1&2) ja Autobahn esitetään. Tästä muuten mielenkiintoinen näkökulma; Yhdysvalloissa yhtye sai maineen 'yhden hitin bändinä' huolimatta 80-luvun taitteen ilmeiseen vaikutukseen maan elektro- ja räp-musiikissa. Autobahnin jälkeen yhtye ei maassa suuria yksittäisiä hittejä saanut, vaan ne sijoittuivat manner-Eurooppaan ja tietysti Brittein saarille.

Jukka ja Jytämimmit - Kuuma yö Kittilässä 2015

C-kaseteilla jatketaan, vaikka netistä löytynyt kansikuva on kiekkomuotoisen levyn. En nyt jaksanut itse kuvata kassun kantta, joten näillä mennään.

Jukka Nousiainen on tällä hetkellä tulessa minkä lisäksi hänellä on monta rautaa tulessa noin muutenkin. 'Huonoa seuraa' soolodebyytti oli täällä levyhyllyssäkin jokin aika sitten ja Räjäyttäjät toimii edelleenkin. 'Roskalavojen rock-tähti', nykyajan Irwin Syrjä pysyy kiireisenä ja pääsee soittamaan, mikä muuten näkyy ja kuuluu miehen livekitaransoitossakin. Sanoisin Nousiaista jonkin sortin omintakeiseksi kitarasankariksi joka heruttaa sieltä muinaisista esikuvistaan - vähän jonkun PK Keräsen tyyliin.

Jo edellinen soolodebyytti kertoi samoja tarinoita: Nousiainen suodattaa suomalaista 70-luvun musiikkiperinnettä omintakeiseen tyyliin, eikä ujostele lainailla sieltä täältä - joskus varsin suorasukaisestikin.

En sano, että Jukka ja Jytämimmit olisi joku feminiimimpi versio Räjäyttäjistä (koska taustamimmit jytäävät myös oikeasti), mutta rokkia vedetään ja äsken mainistusta poiketen tämä kokoonpano voi vetää myös 'Ei mun aikani ole vielä' tyylisiä vähän tunteikkaampiakin biisejä suoran Ganes-kohkauksen lisäksi.
Microvox-soundiin ja 70-luvun mytologiaan kovasti vihkiytyneelle Nousiaiselle vielä tämä kasettimuoto on varmasti sopiva. Tampereen Keltaisessa talossa nauhurille äänitetty ja Risto Ylihärsilän ja Nousiaisen miksaama äänite on 15 minuuttia puolellansa täynnä jytää, kovaa rokkausta ja oudon viehättävää jytä-nostalgiaa, aivan kuin aikajana olisi katkennut siihen viimeiseen jytäkesään 76. Itse asiassa olen tässä viimeaikoina kuunnellut varsin paljon suomalaista tuon ajan jytää ja tämä kasetti on paranneltu versio Alwari T:n, Amuletin, Jigsawin ja muiden äänitteistä ilman niitä ikävän monille levyille eksyneitä täytebiisejä. Sanoituksissa ja aiheissakin pienet nyanssit ovat kunnossa; jytäkesänä moottoripyörä ei tietenkään ole suuren maailman tyyliin Harley Davidson, vaan jytä-Yamaha. Moottorilinnut alistivat asfaltin Suzukilla ja jytäfestareille tuo Datsun 100A ja siellä nukutaan kulahtaneessa harja- tai kupoliteltassa.

Kasetin äänenlaatu kompressoi musiikkia oikeaoppisen huonosti ja netistä samoja biisejä kuunnelleena oikeastaan yllättyy paremmasta äänenlaadusta. Mutta sehän kuuluu tähän kuvioon. Livenä bändi on oikein viihdyttävä ja hauskan näköinen Jytämimmien pukeutuessa kuumiin jytäasuihin parhaaseen Danny-shown go-go-tyttöjen perinteisiin nojaten ja Nousiaisen myrkynvihreään jumpsuitiin. Parissa biisissä lainausvapaus on sen verran vahva, että ei nyt varsinaisesti häiritse, mutta hymyilyttää (Pohjanmaan lainaus 'Back From the Grave' kokoelman Ju'Ju's yhtyeen biisistä plus vähän Purplea). Livenä komppiryhmä Jytämimmejä on myöskään turha tytötellä, sillä sen verran tanakasti lähtee se jytä.

Jytä

JYTÄ

JYTÄ

Sonic Temple Assassins: An Lá na Beann 2014

Kirjoitukset 70-luvun edistyksellisesta jazz-musiikista johtivat siihen, että tälläinen kolahti postiluukkuun. Sonic Temple Assassins nimen jäljet johtavat Hämeen suunnalla vaikuttavaan Jani Hellèniin ja tämän on julkaissut viime vuonna Äänipää Records Tapes. C-kasetilla liikutaan, mutta minuahan ei tunnetusti haittaa sen kihisevä äänenlaatu.

Kannessa lupaillaan sisällön olevan 'fenno hibernian pagan jazz' meininkiä ja kannessa on nähdäkseni hirven pääkallolaki sarvineen. Levyn nimikin on iirinkielellä kirjoitettu 'hirvensarven päivä'.
Ykköspuolen täyttää kahdeksan kappaletta, jotka on äänitetty Irlannissa 2013 ja joihin Hellèn on tehnyt Suomen päässä muutamia päällekkäisäänityksiä. Kappeleet on nauhoitettu yhteistyössä irlantilaisen pienlevy-yhtiö Deserted Villagea pyörittävän Gavin Priorin kanssa. Äänitteen fonit soittaa taas Fergus Cullen.

Jazzissa mennään ja siellä vaaravyöhykkeellä. Mukavuusalue ei kuitenkaan ylity liikaa ja tavallaan kolmikon musiikki menee myös sinne kokeellisen musiikin poluille. Foni kuljettelee välillä melkeimpä sinne free jazzin puolelle, mutta toisaalta mukana on vastapainoksi myös miltei ambienttia meininkiä ja monotonista motorik-menoa. Mielenkiintoinen nauha ja tosiaan vaikea lokeroida, mikä on vain hyvä asia. Kakkospuolen täyttää Hellènin Arturia Microbrutella ja reverbillä soittama yksinkertainen, mutta hypnoottinen berliinin koulukunnan tyyppinen sekvenssi ja filtteröinti.

Sonic Temple Assanssins nimellä on julkaistu vuosien aikana kohtuullisen paljon projekteja ja äänitteitä. Useista on lähinnä kasetti- tai muita pienpainoksia. Tämä kasetti oli ainakin sen verran mielenkiintoista, että tsekkaan seuraavatkin, kun tulee vastaan. Tätä kasettia on käsittääkseni ainakin jossain vaiheessa saanut kiertotien kautta Irlannista Desert Villagen nettisivuilta. http://www.desertedvillage.com/

Tilattavissa nykyään diginä Bandcampin kautta: https://desertedvillage.bandcamp.com/album/an-l-na-beann

Simple Minds - Life in a Day 1979

Skotlannin koleassa tiiliteollisuuskaupunki Glasgowissa perustettu Simple Minds on nimenä ja muutenkin tuttu varmasti kaikille 80-90-luvulla kertaakaan taivaskanavan (nyt puhutaan aikansa satelliittikanavista) avanneelle. Edelleenkin toiminnassa (tosin alkuperäisestä kokoonpanosta on vuosia ollut jäljellä vain perustajakaksikko) oleva yhtye oli järkyttävän suuri ja suosittu. Stadionsarjassa.

Glasgowin punk-skenestä ponnistanut kaksikko Jim Kerr ja Charlie Burchill hyppäsivät paikallisesta nosteessa olleesta punk-bändistä perustamaan Simple Mindsin, jonka nimi otettiin Bowien 'Jean Genie' kappaleen lyriikoista. Otettiin Bowielta muutakin ja yhtye operoi jälkipunkin ja taiderockin maastossa.

Yhtyeen debyytti Life in a Day julkaistiin 1979 ja bändin levytystahti oli alkuvuosina huima; viisi albumia kolmessa vuodessa, samalla yhtyeen musiikkityyli ja suunta vaihtui. Tämä on kuitenkin vahvasti punkin jälkeiseen aikaan novaajaa kamaa ja mukana on ilmiselvät vaikutteet Bowielta, Roxy Musicilta (nimibiisissä jopa plagiaatin rajoilla keikkuva lainaus) ja Velveteiltä. Toinen nopeasti uusromantiikkaan ja elektroniseen ulosantiin hypännyt Ultravoxx kuulosti näihin aikoihin hyvin paljon samalta, joskin Simple Minds teki vielä tarttuvampia pastis.. biisejä.

Allmusicia ei kannata ehkä oikein ikinä pitää pohjana mielipiteilleen, sillä levy on saanut siellä aika ankean arvion. Mutta eipä ole eka kerta. Lisäksi kahdeksanminuuttinen 'Pleasantly Disturbed' saa erityishaukut, vaikka on hieno yhdistelmä Roxy-oopperaa, Velvettien droneosastoa ja oikeastaan Spiritualizedia ja Jesus & The Mary Chainia, ennenkuin nämä olivat edes olemassa. Roxy Music on sanottu useamman kerran ja sanotaan vielä kerran; Roxy Music. Myöskään Jim Kerr ei välitä juurikaan levystä ja syyttää sitä tuotannollisesta tasapaksuudesta, joka ei vanginnut yhtyeen tuon ajan live-enrgiaa.

Joka tapauksessa Life in a Day on oikein suositeltavaa kuunneltavaa. Meneviä biisejä, iskeviä riffejä, Kerr vokalisoi tunteikkaasti ja 70-80-luvun synat antavat jo aavistuksen tulevasta. Kappaleet ovat ehkä kieltämättä tutun oloisia (Wasteland lainaa erästä Nuggets-biisiä aika suoraan, lisäten syniä mukaan). Seuraava albumi 'Real to Real Cacophony' oli taas askel kohti elektronisempaa, mutta sillä kertaa taas vähemmän melodista musiikkia.

Torn Hawk - Born to Win (Life after Ghostbusters) 2013

Kaikille blogia seuraaville lienee selvää, että olen aika kova krautrock-fani ja viihtynyt tavaran parissa vuoden 2000 tienoilta asti. Tuolloin alkoi taas saamaan genren uusintapainoksia ja nykyään vielä olemassa olevien kivijalkakauppojen hyllyissä on yleensä kohtuullisen laaja osasto alan levyjä. Myös aika ja kaupaksi käynti on tehnyt tehtävänsä ja poistanut mukavasti ne tyylilajin levyt, jotka muiden genrejen tavoin ovat olleet sitä 95% huttuosastoa.

Krautrock on varmaan jo ohittanut uudelleenpaluun jälkeisen "muodikkuutensa" aallonharjan. Maailmalta ja Suomestakin löytyy vino pino artisteja ja yhtyeitä, jotka namedroppaavat tyylilajin ja toiset kertovat soittavansa sitä, tai ainakin sen vaikutteista musiikkia.
Tässä onkin omaan ja monien muiden korvaan ongelma; etenkin 'motorik'-tyylisuunnan musiikkia on periaatteellisen helppoa kopioida, mutta siinä pudotaan helposti siihen sudenkuoppaan, joka väijyy näissä hommissa.
Saksalainen musiikki 60-70-luvun taitteessa loi jotain uutta. Omiin korviimme teknon ja kaiken muun jälkeinen 4/4-komppi on toki hypnotisoiva, mutta aikalaisille se oli sen lisäksi vielä radikaali. Monotonista musiikkia, johon liitettiin lähinnä taidemusiikin puolella siihen asti pyörinyttä hälyä, sekä toistoa. Poikkesi vahvasti ajan muusta estetiikasta. Asioita ei voi olla vertaamatta, kun kuuntelee jotain sinänsä ulkokultaista Neu!/Can-imitaatiota; riskiraja pidetään pillihousujen soittamassa musiikissa yleensä turvallisen kaukana.

Torn Hawk nimellä musiikkia tekevä amerikkalainen Luke Wyatt on tällä hetkellä tunnettu noissa Pitchfork-kuvioissa tehden elektronista kylmäkantaista musiikkia, jota väritetään hivenen vääristynein äänin. Jossain oli käytetty kuvausta 'VHS-tyylisiä instrumentaaleja', joka antaa kuvan meidän kalkkisten muistamasta nauhavenytyksestä, jota kyseinen nauhuri teki tusinakäppä-action elokuvien alussa. Samaa vääristymää, mutta tällä kertaa joko oikeaa, tai nauhakaikuemulaatiota käytetään tässä Black Deer-maxisplitillä. Rumpukone hakkaa monotonisesti, mutta sillä pehmeällä urkujen rumpukonetyylillä, Wyatt soittaa iloisen kuuloista surf-tyyppistä kitarointia efektien läpi ja kaiun häntä heiluu. Samalla kaikki muuttuu jotenkin surumieliseksi ja yksinkertainen bassosekvenssi kulkee taustalla kuin juna.

Michael Rother ja Manuel Göttsching ovat ilmeisiä esikuvia ja tämä voisi oikeastaan olla ihan kumman tahansa levytys. Myös ensin mainitun Harmonia ja Cluster hiipivät mieleen. Tavallisesta kraut-apinoinnista tämän erottaa kuitenkin harkitsemattomat ulvahdukset ja kaiun värittämä ambienssi, jotka eivät ole turhan tuotettuja - tai sitten ovat juuri oikein tuotettuja. Ehkä tässäkin se hyppy tuntemattomaan pidetään sopivan kaukana, mutta kotikutoinen hypnotisointi jatkuu läpi koko biisin.

Tämän levyn kuuntelua joutuu rajoittamaan youtubeen, koska tämä on Andy Beta-julkaisijan julkaisu ja painos on todennäköisesti pienen piirin DJ-juttu. Torn Hawk on tehnyt myös kasettijulkaisun, joka on matkannut lähinnä kädestä käteen.

Rockin apumiehet #36 - Heikki Silvennoinen

"Tonnin seteli" meeminä internetissä pyörivän Heikki Silvennoisen (s. 1954) musaelämä sisältää monta hauskaa käännettä ja apulaishommissa olemista, että oikeutus blogin Apumiehet sarjan parrasvaloihin.. KYLLÄ LÄHTEE.

Niillekin, ketkä tuntevat Silvennoisen naaman pelkästään kolmatta vuosikymmentä jatkuneen Kummeli-sketsiryhmän kautta on aika selvää, että muusikostahan tässä on kyse. Toki ryhmästä löytyy useampikin sellainen ja vielä aika hauskasti erilaisilla taustoilla.

Säämingissä syntyneen Silvennoisen ensimmäinen suurempaa tunnettavuutta nauttinut yhtye oli 70-luvun alussa perustettu ja suomi-progen mestaruussarjasta hivenen alapuolella operoinut Tabula Rasa, joka julkaisi pari pitkäsoittoa Lovelle Silvennoisen toimiessa useimman kappaleen säveltäjänä. Bändi kiersi muun muassa Wigwamin lämppärinä ja kuului ryhmään, minkä Love päästi parempien raitureitten ääreen, eli Tukholman Marcus Music-studiolle.
Yhtye asui kommuunissa maalaistalossa ja sen englanninkieliset tekstit teki siinä vaiheessa omaa esityksellistä kauttaan elänyt vanha sinirilli; Mikko Alatalo. Vokalisoinnit bändissä hoiti Jukka "Mikko Leppilammen isä" Leppilampi.

Yhtye hajosi sisäisiin ristiriitoihin vuonna 1977 ja Alatalo nappasi riveihinsä Silvennoisen sekä rumpali Arosen. Homma meni niin pitkälle, että Alatalo kohdisti kappaleensa 'Heikki mä haluun sut' kitaristin rekryämiseksi. Silvennoinen vilahtaa muun muassa Mikon 'Rokkilaulaja' kappaleen videolla ja muistelee puolustelevaan sävyyn Alatalon tuon ajan kohtuullisen kunnianhimoistakin kautta. Matka jatkui samassa seurassa vielä Välikausitakkiin ja Silvennoinen oli myös mukana Veltto Virtasen lyhyeksi jääneessä Heru-yhtyeessä. Tässä vaiheessa kitaristi piti selvänä, että musahommilla pitää elää ja kävi 80-luvun alussa äänittäjäopin tamperelaisessa studiossa.

Silvennoinen on itse todennut tulevansa toimeen kaikkien kanssa ja soittaneensa ja soittavansa kommarien, uskisten, kokoomuslaisten tai muiden ryhmittymien kemuissa. Kaikki käy. Uskisten kanssa soittamisesta tulikin 80-90-luvulla pidempi projekti Frendz ja Catwalk-yhtyeissä soittaneiden Löytyn veljesten kanssa. Homma jatkui Mikko Kuustosen Q-stone bändin kanssa, joka esitti tyylipuhdasta englanninkielistä blues-rockkia, joka on huhujen mukaan Silvennoiselle itselleen rakkain musiikkityyli. Omaan korvaan nämä kuulostavat juuri sellaisilta tyylipuhtailta (mutta hengettömiltä) valkoisen miehen bluusseilta. 90-luvulla mukana oli myös tuottajan hommia.

Tässä vaiheessa kelataan kuitenkin historian nauhaa vähän taaksepäin. Sieltähän paljastuu hauska yksityiskohta; proge/alatalo/gospel/bluesmies Silvennoinen on nimittäin äänittänyt todella monta 'klassisen' Tampere- ja suomihardcoren äänitettä. Hänen valvonnassa ja avustuksella on äänitetty muun muassa Riistettyjen, Bastardsien ynnä muiden EP:tä. Legendan mukaan jossain sessiossa joku nimeltä tarkemmin mainitsematon bändi halusi äänitettyyn sirinäänsä vielä rumpujen lautasiinkin säröä. "..Selvä, laitetaampa sitten lautasiin säröä" ja säröt lisättiin. Tämä 80-luvun alun studio-oppihommissa.

90-luvun alussa Silvennoinen perusti muiden kanssa Kummeli-sketsiryhmän, jonka suosion noustua pari vuotta myöhemmin miehen ura muusikkona ja erityisesti vakavana blueskitaristina oli suurelta yleisöltä pitkälti jo unohtunut. Yhtyeen sketseissä oli runsaasti viittauksia musiikkiin ja soittajaelämään 'Jackpot' kokoillan leffan perustuessa kokonaan (tai ainakin melkein) tanssibändiin. Silvennoinen kumppaneineen säveltää myös näppäriä musiikkisketsejä. Oletan kuitenkin kitaristin vähän Loiron tyyliin kärsivän tästä 50/50 koomikko/muusikko jaosta ja kännistä vitsien pyytelyä on varmasti oikein mukava kuunnella jonkun Les Paul-blueskitaroinnin välissä.

The Greatest UNDERGROUND Hits Ever - KuuMaa Musiikkia V/A 1996

Jo suusta suuhun kulkeneena aikana ennen intternettiä ajatus "yhtenäisestä Suomesta", tai edes "yhtenäisestä Junttisuomesta" ei ollut ihan totta. Typerä ja avarakatseisia leimaava vaalien jälkeinen 'kuplaläppä' on väsynyttä paskaa ja sen tarkoitus on ainoastaan yrittää nostaa samanarvoisiksi, tai edes salonkikelpoisiksi junttien rasistisia puheita kaiken maailman beduiinileireistä. Tai saada edes vähän viihdettä 'eliitin ja kulttuuripiirien' nyt harrastamasta itseruoskinnasta, jonka suorittamiseen perusjuntilla ei ainakaan sosiaalisen median mukaan ole ikinä tarvetta. Vai resursseja? Levyhylly lupautuu pysyttäytyvän marginaalissa, elitistisenä ja 110% tosissaan ilman mitään itsesyytöksiä. Jos kuuntelen Popedaa, teen sitä sen takia, että yhtyeellä on muutama hyvä ralli, en sen että täällä kävisi pyörähtämässä juntit kuraisine kenkineen. Jos joku täällä saa sotkea maton, se olen minä itse!

Olen asunut nyt jo toista vuotta pienellä teollisuuspaikkakunnalla eteläisessä Suomessa. Väestön tausta ja kirjo on monilta osin homo(!)geenistä, eli tehtaan ympärillä mennään. Samoin ajatukset ja unelmat ovat niin sanotusti rivissä, eli liukuhihnalla ja omakotitalo ja oma piha unelmana. Vieressä ihan maaseutua. Tässä ei ole mitään uutta, olenhan itsekin samanlaisista lähtökohdista ja työväenluokkaisesta taustasta. Oma synnyinalueeni oli 70-luvun aravataloineen ehkä vieläkin homo(!)geenisempi ja väestö tasaisempaa. Sieltä ei nimittäin tule ihan heti löytymään jutun lopussa olevan kuvan kaltaista rintamamiestaloa, jonka ulkomuotoa ja pihalla olevia vuohia olen aina ohimennessä ihaillut, sekä ihmetellyt; mitä helvettiä tällainen tekee täällä?

Asukas on tiedossa ja tämä vuonna 1996 julkaistu 'KuuMaa' ry:n julkaiseman levyn osoitetiedot kohdistuvat samaan taloon. Ry saattaa toimia vieläkin, mutta levyjä on discogsin mukaan julkaistu vain kolme ja tämä on niistä ensimmäinen. Kyseessä on kokoelmalevy, jolla on neljä (viimeinen yhden biisin All-Out on tietojen mukaan sama bändi, kuin levyllä sitä ennen oleva Cola Panther) yhtyettä eri puolilta Suomea. Yhdistävänä tekijänä on ehkä tietynlainen rouhea kitaravetoisuus, joka oli musiikin kaupallisen pinnan alla olevassa marginaalissa hyvin vahvassa asemassa tuohon aikaan. Jos siis luetaan pois tuon ajan marginaalinen elektroninen musiikki.

Levyn avaa miltei paikallinen provosoivasti nimetty Dildo Mania joka tuli Kouvolasta. Kuusi kahdella kitaralla operoivaa kappaletta, eikä tämä ole yhtään hullumpaa. Kakkosbiisi 'Stoned In The Mario Bros Land' kertoo aika tarkkaa missä mennään ja ajan kitaranhelisyttäjistä poiketen vetelisin vaikutteet tuonna Butthole Surfersiin ja muuhun tiukasti rokkaavaan sekoiluun. Dildo Maniaa tallennettuna löytyy tämän lisäksi KuuMaan toiselta kokoelmalta ja bändi julkaisi kaiketin Antikvariaatti Novgorodin kautta vielä yhden seiskatuumaisen. Tyyppien myöhemmistä vaiheista tiedän vain Jairen, joka tekee musaa Octopys Syngin kanssa ja on tullut törmättyä muutenkin.

Kakkosartisti on vielä nimellä 'V Leinonen pilven reunalla' esiintynyt Ville Leinonen. Kokoelman linjaan sopien kappaleet ovat myös kohtuullisen rouheita ja viimeinen 'Emma' tarttuva, joka lopussa menee surinan ja metelin puolelle. Kulttuuriteko sikälikin, että keskimmäinen KuuMaan kolmesta julkaisusta on Ville Leinosen debyyttipitkäsoitto, eli levytysura alkoi tämän ry:n kautta. Leinonen on kannuksensa ansainnut ja tällä levyllä pääsee tutustumaan uran alkuun.

Kolmas bändi oli lappeenrantalainen The Unique 42, joka on kitaravetoista artsympää taiderokkia. Tyylikäs on varmaan kuvaava adjektiivi, mutta yhtyeeltä puuttuu monen muun tämän saran kyntäjän tavoin se hyvä biisi. Bändi on kadonnut historian hämäriin, samoin levyn viimeinen Cola Panther, joka tuli tietojen mukaan Oulusta ja sen kitarankuritus Amerikasta. SY-henkistä räimimistä ja Cola Pantheriltakin puuttuvan hyvän biisin korvaa hetkittäin ihan asiallisen ankara suristaminen, joka kantaa levylläkin hetkittäin. Ja kuten aikaisemmin mainitsin, levyn päättävä All-Out on kuuleman mukaan sama porukka eri nimellä.

Kannet sisältävät tiedot Dildo Manian ja Leinosen kohdalta, mutta muuten infoa on niukanlaisesti. Rasterinen etu- ja sisäkansi ovat todennäköisesti teetetty yhtyeen jäsenellä tai kaverilla oppilastyönä. Takaselässä on tietenkin lehmiä. Jutun alussa lupasin kuvan siitä rintamamiestalosta, ja tässä teille suvaitsevaisuuskriittisille telttaleiri Suomen maaseudulta, josta tämäkin levy ilmestyi:

Edward Vesala - Rodina 1977

Aikaisemmissa kirjoituksissa on ollut puhetta näistä Myllykosken kirjaston 70-luvun suomalaisista jazz-aarteista ja palataan nyt asiaan. Edward Vesalan yhdessä Arto Mellerin kanssa tekemä 'Mau-Mau' onkin pyörähtänyt Levyhyllyssä jo kauan sitten, mutta muuten Vesalan tuotanto on kuulostanut jotenkin haastavalta. Tätä Rodinaa suositeltiin tutustumis/portinavaamislevyksi jo vuosia sitten ja sen cd-versio tuli lainattua kirjastosta. Vaikka Rodina ei ole riipimistä kuin pieninä hetkinä, cd-muoto yhtenä pökäleenä oli ehkä vähän huono tälläiselle intensiiviselle kamalle. Liian pitkään ilman hengähdystaukoa, jonka levyn kääntäminen suo (useinhan vinyyli jää vielä soittimeen puolen jälkeen lepäilemään hetkeksi).

Tulisieluiseksi kutsuttu skenensä keskeinen hahmo Vesala toimi jazzin lisäksi 60-luvun lopussa popmusiikissa, mutta freen soittaminen oli se juttu mitä hän halusi tehdä. Sen soittamisella ei Suomessa elänyt,eikä elä. Vesala piipahti muutaman vuoden ulkomaillakin, mutta palasi lopulta Suomeen ja asui viimeisen vuosikymmenensä Mäntyharjun maaseudulla.

Rodina on venäjää ja tarkoittaa kotimaata. Levyn etukannessa on pitkällä valotuksella otettu kuva todennäköisesti vietnamilaisen koulun oppilaista seisomassa kylän pihalla, takakannessa Vesala itse aurinkolaseissa, lierihatussa ja mustissa leveälahkeisissä housuissa suomalaisen näreikön edessä. Vesala oli pääinstrumentiltaan rumpali, mutta useille hänen levyilleen on ominaista vahvat puhallinstemmat, sekä ylipäätään puhaltimien voimakas käyttö. Rodina on tästä malliesimerkki; mukana ovat Pekka Pöyry, Juhani Aaltonen, sekä itä-Euroopasta saapuneet, käsittääkseni aikansa nimimiehet (ainakin Suomessa) Tomaz Szukalski, Tomaz Stanto ja Mircea Stan. Pekka Sarmanto soittaa bassoa ja wigwam-mies Pekka Rechardt kitaraa + pari muuta instrumentalistia vielä päälle. Vokaalit laulaa Irina Milan. Vesalan rummut ja perkussiot eivät ole pelkkää taustarytmiä, vaan vievät kappaleita joko rauhallisesti tai vimmaisesti eteenpäin ihan pinnan tuntumassa. Levyn julkaisi luonnollisesti Love ja se äänitettiin vuoden 1976 puolella Finnvoxin studioilla.

Levyn avaava raukean unilaulumainen 'Lapsellein' on Milanin vokalisoimaa laulujatsia. Kakkosbiisi 'Komba' taas enemmän kilkuttelua ja puhaltimien vaeltelua, joka kasvattaa intesiteettiä loppua kohden, kun pohjalle ilmestyy mellotronia muistuttava droneääni. Nimikappale 'Rodina' alkaa samanlaisella aavemaisella torvidronella soittajien kuoron lausumalla alkurunon, jonka jälkeen pärähtävät kirkuvat torvet soimaan, rummut vyöryttävät, basso ja piano mylläävät ja homma menee kylkimyyryä eteenpäin. Loppua kohti 'sekoilu seestyy', tempo laskee ja kappaleesta kuoriutuu raukean torvistemman ja pianon vuoropuhelu Vesalan rumpujen kuljettaessa hommaa eteenpäin.

Kakkospuoli avataan lyhyehköllä (3:05) 'Tähden' kappaleella, missä alun stemman jälkeen lähdetään tööttäämään kiivaasti ja lopussa palataan unisonossa puhallettuun torvisektioon. Puoliskosta yli 12 minuuttia täyttävä 'Satujen satu' alkaa lautasten kilkatuksella ja Irina Milanin lausumalla runolla, joka kasvaa ja toistuu ja välissä soitetaan edellisen kappaleen loppua muistuttavaa stemmaa. Monotonisesti lausuttu kasvava puhetarina tuo mieleen Aphrodite's Childin 666-levyn sinetinavaamistarinan, sekä saksalaisen Popol Vuhin. Mukana on Rechardtin kitara ja mies loistaa vähäeleisenä lurauttelijana. Huilut, rummut ja torvet turauttelevat väliin ja kuoron vielä noustessa taustalle hymisemään itämaista dronea ollaan varmaan lähimpänä sitä 'kosmische musikia' tämän ajan suomalaisessa musiikissa. Levyn päättää vapauttavassa tunnelmassa Milanin herkästi laulama, jousien ja pianon säestämä 'Tahdon laulaa'. Lopussa huilu nousee vielä mukaan ja ei levy, vaan teos loppuu.

Rodinan luokittelee nyt uudemman kerran helposti täydelliseksi levyksi, eikä tälläisen musiikin kanssa pysty välttymään kiusaukselta vertaamasta tätä viime- tai tämän vuosikymmenten Emma Salokoski Ensembleihin tai Iiro Rantaloihin, jotka soittavat jazziaan ihan kunnioitettavasti, mutta eivät tule ikinä tekemään omaa Rodinaansa.
Levyä suositellut henkilö teki ihan mielenkiintoisen vertauksen, kun oli puhe MC5:sen ja Stoogesin tyylisistä orkestereista, jotka samaan aikaan, kun diilasivat piriä ja heroiinia ja varastivat jopa veljiensä soittimia - pitivät kommuunissaan yllä makrobioottista ruokavaliota ja ennen täysnarkkausta 110% uskoa oman elämänsä vallankumoukseen. Jos vertaa yllämainittujen jäljelle jäänyttä audiota vaikkapa johonkin Hellacoptersiin, niin kyllähän se jälkimmäisen ulkokultaisen teeskentelyn ero kuuluu.
Sama tässä jatsissa. Edistys tarkoitti näille tyypeille perinteisen popmusiikin hylkäämistä luoden jotain uutta, eikä samalla pelätty ottaa myöskään freen-tyylisiä riskejä mukaan palettiin. Tälläinen 'edistyksellinen' 70-luvun jazz - niin lähellä kuin se edistyksellistä progea olikin, oli vielä askeleen pidemmällä ja tosissaan tekemässä jotain uutta ja jättämässä taakseen vanhaa. Sen rinnalla Pekka Strengin 'Perhosen' coveroiminen kuulostaa juuri siltä, että aikansa tuotannosta on kaivettu vain se mukava ja söpö kappale. No nyt tämä meni ehkä turhaksi Salokosken parjaamiseksi, koska hänkin tekee hommat varmasti täydellä sydämellään.
Tähän loppuun kuva itsestäni pullonpohjalaseissa MC5-manageri/jazzmies John Sinclairin ja Friikkilän poikien Phineaksen sekoituksena kuuntelemassa tosissaan 70-luvun jazz-levyjä.

Ministry - Jesus Build My Hot Rod 1991

Kuubalaissyntyisen Al Jourgensenin muusikkoura alkoi vähän erilaisissa merkeissä, kuin mistä hänet on myöhemmin tunnettu. Toki musiikki perustui alussakin vahvasti elektronisten soitinten hyödyntämiseen, mutta 80-luvulla ilmestynyt debyytti nojasi laulu- ja lausuntatyyliä myöten brittiläiseen 80-luvun elektro-poppiin. Ministryn alkuperäiskokoonpanokin oli vain äkkiä kasattu porukka, jolla pääsi soittamaan keikkoja. 80-luvun loppua kohden mukaan ilmestyivät metallikitarat joita yhdistettiin sämpleihin ja rumpukoneisiin, joiden lisäksi livesoitossa lavalle tuotiin vielä kaksi rumpalia. Lopputulos miellytti aikansa industrial-ug piirejä sekä metallifaneja ja yhtyeen rehellisesti sanoen tänäkin päivänä armottomalta kuulostavasta soundista tuli yllättävän suosittua.

Suosio ja levy-yhtiön edellisen levyn kohtuullisen menestyksen innoittamana antama jättimäinen ennakkosumma mahdollistivat kuitenkin jo varhaisnuoruudestaan asti narkomanian rajalla hoippuneen Jourgensenin siirtymisen kokopäivänarkkariksi. Yhtye kiersi ja eli studiossa Jourgensenin nuokkuessa ja heräillessä piikittäen itseään vuoron perään heroiini- ja kokaiiniannoksilla, jota täydennettiin lsd:llä ja ennenkaikkea crack-piipulla. 'Luova kaaos' veti puoleensa myös muita hulluja, joista osa oli täysnarkkejä, osa Jello Biafran tyylisiä muuten vain hulluja. Yhtye jakaantui studiossa ja kiertueilla (joilla sikailtiin pitkän kaavan kautta) narkkeihin ja Jourgensenin nimeämään 'kirjakerhoon', jotka eivät voineet sietää toisiaan. Jälkimmäiseen kuului Ministryn kultakauden läpi ollut ja yhtyeen alle ainoana nimensä saanut Paul Barker ja Chris Connely. Barker lähti yhtyeestä Jourgensenin päästyä kuiville 2003 niskassaan Alin ja 'managerivaimon' syytökset rahallisesta ja musiikillisesta kusetuksesta. Rivien välistä ei ole kuitenkaan vaikea lukea, että bassoa soittanut Barker oli juuri se, joka piti yhtyeessä jonkinnäköistä rotia yllä. Niin, että levyt olivat aikataulutettu, miksattu ja edes kasattu yhteen. Eikä hänen toimestaan loppuvaiheessa annettu kenellekään niin paljon rahaa, että olisi saanut itseään hengiltä huumeilla, vaikka yritys oli kova..

Mutta itse kappaleeseen. Jesus Build My Hot Rod ilmestyi singlenä ennen seuraavana vuonna ulostettua suuren yleisön tietoisuuteen noussutta 'Psalm-69' levyä ja oli kalkkiviivoille asti levyn ainoa valmis kappale. Yhtiö alkoi kysellä levyn perään annettuaan bändille huiman 750 000 dollarin ennakon, joka meni tarinan mukaan suoraan ränniin ja sekoiluihin. Jourgensenille tuli kiire tarjota yhtiölle edes single ja bändi meni studioon seuranaan legendaarisen sekoiluporukka Butthole Surfers-yhtyeen Gibby Haynes - tuohon aikaan kokopäiväinen crack-narkomaani. Haynes veti ennen sessiota pullon viskiä ja laulun vokaalit olivat tällä selvä, eli kännistä nonsensea "Ding a ding dang my dang a long ling long" ja putosi oton lopuksi tuolilta. Päälle heitettiin kasa elokuvasämplejä, pohjalle 4/4 rumpukonebiitti ja kitarat soittavat riffin tietävien mukaan 5/4 jaolla. Klassikko oli syntynyt ja soi Beastie Boysien leikkaaliimaa 'Sabotagen' kanssa sukupolvemme ördäyksen takana.

Jourgensenin mukaan single myi 1,5 miljoonaa kappaletta ja jos edes kolmasosan poistaa legenda-leikkurilla, niin hittihän tämä oli. Yhtye sai levy-yhtiöltä toiset 750 000 täyspitkän viimeistelyyn, mikä käytettiin ennalta arvattavalla tavalla huumeisiin ja levy 'Psalm-69' rykäistiin äkkiä kasaan. Rolling Stonesin pahimpien narkkiaikojen hengessä pitkäsoitto oli kuitenkin olosuhteista huolimatta, tai johtuen kohtuullisen hyvä, myi törkeästi ja on kestänyt aikaakin ihan hyvin.

Hannu Seppänen - Katurock 1982

Olen löytänyt naapurikylän eli Myllykosken kirjaston. Tehtaan sulkeneen teollisuustaajaman lainaston hyllyyn on miltei kulttuuritekona kaivettu kaikki entisen Anjalan ja vuodesta 1975 vuoteen 2006 toimineen Anjalankosken kirjastolaitoksen vinyylit.

Suurin aarteisto kolmimetrisessä hyllystössä on kotimainen 70-luvun edistyksellinen jazz-musiikki, jota ei helpolla kuule kokonaisuuksina internetistäkään. Mainittakoon myös, että hyllystä löytyvät kuunteluharvinaisuudet, kuten Eero Koivistoisen 'Valtakunta' ja Cumuluksen 'Sirkustirehtöörin pieni sydän' ynnä muut. Katsantakannasta riippuen huvittava piirre on myös, että useista vinyyleistä näkee selvästi, ettei niitä ole paria kolmea kertaa enempää pyöräytetty soittimissa.

Jazz-levyihin palataan varmasti myöhemmin, mutta yksi paikalliskirjastojen kulttuurituki/teko oli aikanaan ottaa usein muutama paikallisen yhtyeen tai muusikon levy. Tällainen on Hannu Seppäsen 'Katurock'. Seppäsestä tai levystä löytyy yllättävän vähän tietoa intternetistä, mutta musiikkia vielä laajemmin seuraava kaverini osasi valistaa, että Seppänen toimi 70-luvun puolivälissä Äimä-yhtyeessä, joka levytti pari singleä Lovelle. Hän levytti myös soolosinkun samalle levy-yhtiölle ja instrumentaatiosta ja tyylistä voisi olettaa hänen opiskellen musiikkia; erityisesti kansanmusiikkia.

Levyn takakanteen on painettu miehen osoite Myllykoskella. Levyn on julkaissut mystinen Zero Records, josta en jaksanut kaivaa enempää, sillä saman nimisiä lafkoja on ympäri maailmaa: satoja. Etukanteen on kirjoitettu nimibiisin sanat, eivätkä ne kuulosta yhtään hullummilta. Musaa ja menoa voisi kuvailla sanalla pelimannihenki Seppäsen soittaessa akustiset kitarat, huilut, lusikat ja niin edelleen. Rytmiryhmänä toimii kaksikko Harri Vainiola ja Jussi Tamminen. Näistä ensin mainittu taitaa olla nykyisin jonkinnäköinen kapellimestari? Seppäsen pääinstrumentti levyllä on kuitenkin kaksirivinen harmonikka, joka tuo menoon mukaan tuohon aikaan vähän harvinaisempaa cajun-maustetta. Kansikuvissa artisti soittaa haitariaan sananmukaisesti kaduilla pitkin Euroopan metropoleja. Biisit ja lyriikka ovat oikeastaan aika hyviä ja Seppäsen katusoitosta ja elämästä kertovat laulut tuovat mieleen muutamaa vuotta aikaisemman Tuomari Nurmio materiaalin hänen käyttäessään laulussaan lainien lopussa vielä voimakasta vibraattoa. Hank Williams ja Woody Guthriehan tässä soi. Mukana on myös ruohonjuuritason kritiikkiä vallitsevaa menoa, kulutusta ja kiirettä kohtaan. Koko levyltä huokuu voimakas pelimannimeininki. Laulubiisien välissä on lyhyitä insrtuvetoja.

Seppäseltä on ilmestynyt muitakin levyjä ja pitää tsekata ne. Sen verran mukavan kotikutoista ja aitoa pelimannihenkeä tästä löytyy.

Amanda Lear - Never Trust a Pretty Face 1979

Uuskonservatismin jyllätessä vaihteeksi Euroopassa ja Euroviisujen lähestyessä jaksetaan taas hämmästellä vammaisten tai seksuaalisten vähemmistöjen oikeutta esiintyä ja olla suosittuja. Ilmiöhän ei ole mikään uusi, tosin kehityspoikkeamat ovat tähän asti olleet enemmän sirkusnähtävyyksiä. Sukupuolirooleilla on taas populaarimusiikissa leikitelty pitkin viime vuosisataa.

Ranskalainen Amanda Lear on suurelle yleisölle tunnetuin varmaankin Roxy Music yhtyeen 'For Your Pleasure' levyn kannesta, jossa hän ulkoiluttaa mustaa pantteria jakkupukuun sonnustautuneena. Pariisissa ja Lontoossa taiteita opiskellut Lear aloitti niin sanotun uransa 60-luvun svengaavassa Lontoossa mallina, josta tie vei seurapiireihin ja levyttäväksi artistiksi. Ystäväpiiriin kuului muun muassa Salvador Dali. Sikäli kuitenkin mielenkiintoista, ettei hänen tarkkaa syntymävuottaan, paikkaa, tai sukupuolta tunneta julkisesti missään. Paikkoina vaihtelevat Ranskan Indo-Kiina ja Hong Kong, aikoina vuodet 1939, 1946 ja 1950. Jäljelle jää myös kysymys onko hän syntyjään mies vai nainen?

Tätä salaisuuden verhoa käytettiin myös hyödyksi uralla, joka oli 70-80-lukujen taitteessa kohtuullisen menestyksekäs. Toki lähinnä Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa, mutta niissä hänen levynsä olivat suuria hittejä.

Never Trust a Pretty Face on ajan muodin mukaisesti diskoa. Musiikkilaji itsessään oli alkuaikoinaan ja myöhemminkin turvallinen pesäke, jossa ulkopuoliset ja niin sanotut hylkiöt saivat toimia vapaasti, jollaista valtavirta ei olisi ikinä sallinut. Kun diskosta tuli koko kansan ilmiö osa näistä marginaalissa toimineista artisteista pääsi vähän niinkuin sivusta valtavirtaan. Ehkä ajan hammas on vähän kalunnut 'transvestiitit laulaa lavalla I Will Survive'-juttua, mutta anthem on ymmärrettävä ja disko musiikkityylinä kiistaton tuomaan esittäjänä outsider-ryhmille vapauksia.

Levyn tuottajana toimi Anthony Monn, joka oli saksankielisessä maailmassa pikkusuosittujen iskelmien mies. Yhteistyö Learin kanssa usean levyn ajan onkin miehen suurin kansainvälinen (ja muutenkin) menestys. Levyn kustansi Ariola, joka toimi pääasiassa Euroopan markkinoilla ja se äänitettiin Münchenissä Musicland studiossa. Kyseinen paikka oli italialaissyntyisen, mutta Saksassa vaikuttaneen elektronisen ja diskomusiikin gurun Giorgio Moroderin studio ja sen äänet ja jäljet kuuluvatkin levyllä kohtuu selvästi.
Mikään täysin elektroninen diskolevy tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukana on soittamassa vino pino sessiomiehiä tuottaja Monnin soittaessa Moog-syntetisaattorit, sekä säveltäen koko levyn lukuunottamatta luentaa vanhasta sodan ajan saksaklassikosta 'Lili Marleenista' ja Learin omasta kynästä lähtenyttä 'Mirroria'. Marleen ei ole nimenä mukana ainoastaan tuossa, sillä Learia esittävä sfinksikäärmeen kasvot muistuttavat kyseistä - myös sukupuolirooleilla leikkinyttä artistia.

Monn siis teki biisit ja Lear niihin lyriikat, jotka laulaa runsaalla, miltei puheäänellä tuoden mieleen rapakon takaisen sisarensa Wayne/Jayne Countyn. Sisältö on cabareeseen poikkeamista lukuunottamatta kohtuu hyvää tasaisesti jyskyttävää 70-luvun lopun diskoa wah-wahheineen, brasseineen ja iskevine viuluineen, taikka mahtipontista raukeaa diskohituria. Kakkospuolen avaava 'Sphinx' voisi olla aivan hyvin myöhempää Leonard Cohenia. Learin puhelaulussa minimalismi on yksi tärkeä osa tehden biiseistä tavallaan taustoineen tarttuvia, mutta epätäydellisiä. Hyvä esimerkki tästä on levyn päättävä 'Dreamer (South Pacific)' joka voisi olla törkeän ylitulkittu, mutta liikkuu nyt raukean mahtipontisesti eteenpäin.
Oman twistinsä tuo Learin heiluminen sukupuolten välissä aitona tai epäaitona disko-daamina, mutta sitähän koko diskon soundikin on - ja samalla aitoa siinä mitä se itse haluaa olla.

Rockin apumiehet #35 - Matti Sarapaltio

Edellistä apumiesta Tommy Mansfieldia käsitelleestä kirjoituksesta on helppo siirtyä Matti Sarapaltioon, sillä aikalaisia molemmat. Herrojen tietkin kohtasivat varmasti useinkin uran aikana.

Matti 'Saara' Sarapaltio syntyi vuonna 1940 Riihimäellä. Lapsuuden harrastuksiin kuului pienestä pitäen elektroniikkaa. Harrastus tuotti niin sanotusti tulosta, kun hän Mansfieldin tavoin rakensi 13-vuotiaana sähköistystä soittimiinsa viululle ja levarille. Sarapaltio siirtyi muusikon hommiin arvostettuun Leo Lindblomin orkesteriin pääinstrumenttinaan saksofoni. Lindblomin lisäksi hän soitti muun muassa Olavi Virran taustayhtyeessä sekä useissa muissa kiertävissä orkestereissa. Näiltä ajoilta oli lähtöisin Sarapaltion pitkämielinen ymmärrys ja yhteistyö tulevia asiakkaita kohtaan; muusikon elämä oli tuttua kaikkine puolineen. Myös rahahuolineen.

Sarapaltio kävi Yleisradion äänitarkkailijakurssin ja siirtyi päivätyöhön television ja radion äänitarkkailijaksi. Täältä hän siirtyi Akkuteollisuus Oy:n äänittäjäksi Electrovox-studiolle, jossa pistettiin narulle paljon Suomen rokin ja popin pioneeriajan tuotantoa. Samaan aikaan muusikonkin hommia tehnyt Sarapaltio törmäsi samaan ongelmaan, kuin edellisessä kirjoituksessa ollut Mansfield; tässä tapauksessa soittimia jo oli, mutta keikkaileville yhtyeille ei tahtonut löytyä tarpeeksi kestävää ja tehokasta äänentoistoa. PA- basso- ja kitarakaapit olivat teholtaan olemattomia, eikä 60-luvun lopulla niitä yksinkertaisesti tuotu maahan ilman todellista vaivannäköä.

Sarapaltion alkuaikojen rakennelmat olivat vielä ulkoisesti aika rujoja ja teknisesti askeettisia, mutta ajoivat asiansa. Hänen miksauksellaan ja laitteillaan toteutettiin kuitenkin ensimmäiset Ruisrockit ja Pori Jazzit ja homma pelitti. Electrovox-studio purettiin 60-luvun lopulla ja Sarapaltion kiertävän soittajan ura loppui 70-luvun alussa viimeisen homman ollessa Jussi Raittisen Blood Sweat & Tears-tyylisessä Jussin Pussi big bandissä. Vuodesta 73 lähtien päätoimi oli äänentoisto ja studiolaitteiden valmistusta varten perustettu Audiotron. Tässä vaiheessa nimi muutettiin vielä MS Audiotroniksi. Alku ei ollut ihan paras mahdollinen, sillä surullisenkuuluisilla Keimolan radan mutafestivaaleilla järjestäjät katosivat rahoineen. Pääesiintyjänä ollut Fairport Concention, tai heidän miksaajansa oli kuitenkin tyytyväinen ainakin Sarapaltion alkeellisen näköiseen lootaan, joka alun kulmienkohotuksen jälkeen ajoi asiansa ja kelpasi hyvin. Osa näistä laitteista kuuleman mukaan elää ja pyörii vieläkin ja omien sanojensa mukaan ne tehtiin aina hyvistä komponenteista, vaikka ulkonäkö olisikin ollut askeettinen.

Helsingin Ruskeasuolle perustettu myymälä muodostui muusikoiden olohuoneeksi ja Sarapaltio antoi sopivasti löysää bändeille, että nämä saivat alun jälkeen maksettua PA:nsa ja muut. Hurriganes näytti tässä mallia tilaamalla Sarapaltiolta tykit vehkeet jytäämään ladot ja lavat kumoon. MS Audiotron rupesi Fenderin ja Peaveyn maahantuojaksi ja toimitti miksaus- ja äänentoistokonsultaatiota läpi koko Suomen julkisiin ja ravintolatiloihin. Sarapaltio myös mesenoi Rockin SM:ää ja monia muita tilaisuuksia lainaten PA-kamoja. Punkin tullessa Martti Syrjän mieleen on jäänyt tapaus, jossa punk-Eppujen joskus villiintyneessä lavamenossa mikkitelineitä saattoi mennä monitorivahvareitten läpi, muttei Sarapaltion kamoilla; mies otti Syrjän ennen keikkaa puhutteluun ja huomautti, ettei "sellaista tuhoamismenoa". Tätä vielä alleviivattiin seisomalla lavan vieressä kädet rinnalla puuskassa; monitorit ja mikkiständit jäivät ehjiksi.. Toinen tarina olikin, kun Motörhead sikaili jollain 70-luvun pikkufestarilla. PA:ta eivät pystyneet hajottamaan, mutta bäkkäriksi annettu asuntovaunu hajotettiin tuhannen päreiksi, sytytettiin tuleen ja työnnettiin järveen. Sarapaltio suivaantui tästä niin kovasti, että järjesti lentoasemalla kotiin lähtevälle bändille pidätyksen ja äijät Helsinki-Vantaan poliisiputkaan.

80-luku oli MS Audiotronin kulta-aikaa ja firma työllisti vakituisesti noin 80 henkilöä. Yhtiö siirtyi festivaalihommista esitystekniikkaan ja muun muassa Oopperatalon tekniikka oli alunperin MS Audiotronin hankkimaa. Kansainvälisten kilpailijoiden saapuminen maahan ajoi hiljalleen yrityksen monen muun tavoin ahdinkoon ja 90-luvun puolenvälin jälkeen firma oli taas pelkkä Sarapaltion yhden miehen konsulttiyritys. Legendan mukaan kuitenkin miltei kaikki Suomen vanhemman kaartin äänimiehet ovat jossain vaiheessa olleet niin sanotusti Sarapaltion opissa, eli firmassa töissä.

Matti Sarapaltio siirtyi viettämään eläkepäiviä Kanarian saarille. Soittohommat jatkuivat näinä vuosina hänen soittaessaan viulua tai fonia ravintoloissa ja kadullakin. Terveys ilmeisesti oli viimeiset vuodet ailahtelevaa ja Sarapaltio kuoli Las Palmasissa noin vuosi sitten.

Surf Punks - Locals Only 1982

Surf Punks on suurelle yleisölle.. tai no varmasti joillekin tuttu vuoden 1981 uutta aaltoa esitelleessä Urg! A Music War elokuvasta. Bändi esitteli siinä lavalla paremman väen häilääjänuoriso-kabareetansa surffikiharoiden, rusketuksen ja shortsien kera - provosoiden yleisöä.

Yhtye perustettiin jo vuonna 1976 Dennis Dragonin ja Drew Steelen toimesta. Ensin mainittu oli kalifornialainen klassisen säveltäjän poika, jonka veli oli 70-luvun alkupuolella menestyneessä top10 yhtyeessä ja jonka oma urakin oli alkanut jo pitkälti 60-luvun alkupuolella soittaen rumpuja lukemattomissa bändeissä ja säveltäen soundtrackkeja surf-elokuviin. Drew Steele oli taas edellistä kymmenen vuotta nuorempi kloppi, joka tutustutti Dragonin uuteen musiikkiin ja bändeihin, kuten Ramonesiin ja niin edelleen. Monista surf-bändeistä poiketen kaksikko myös surffasi oikeasti.

Bändiltä ilmestyi neljä pitkäsoittoa; ensimmäinen vuonna 1979, kaksi muuta vuoteen 1982 mennessä ja viimeinen vielä vuonna 1988. Kaksikko on näillä kaikilla levyillä, muiden soittajien vaihdellessa. Uran pituus ja kaari tuo mieleen Devon, eikä ura ole ainoa asia, josta näin käy, sillä Surf Punksia voinee ehkä pitää jonkin näköisenä 'köyhän miehen Devona'. Mukana on hyvää, tai ainakin tarttuvaa biisintekotaitoa, napakkaa soittoa ja tuotantoa, vähän synia ja paljon tahallista urpoilua. Viimeksi mainittu tosin sijoittuu Surf Punkseilla tyhmänilkeän satiirin sijasta parodiaan kalifornialaisesta surf-elämäntyylistä, johon sijoittuu voimakasta seksismiä, ulkonäköihannointia ja pajautusbailandomenoa. Lavalla näkyi urpoja hattuja, nykivää liikettä, meteliä ja surffilaudan muotoon sahattuja kitaroita.

Surffareitten reviiririidoista ja nurkkakuntaisuudesta (Malibu, Diego, Ventura jne.) nimen saanut levy on tanakasti tuotettu ja tuo edellä mainitun akronilaisbändin lisäksi mieleen muutamaa vuotta myöhemmin esiin nousseen, alunperin seksismillä ja urpoilulla suosioon kohonneen Beastie Boysin. Se tietysti selittäisi monta vuotta myöhemmin ilmestyneen Surf Punksien viimeisen levyn ajankohdan. Eihän tämä mikään maailmaa mullistanut klassikko ole, mutta sopii takuulla kesäisen kaljoittelun taustamusaksi. Soitetaan kovaa.