Anki - En anna heille anteeksi 1975

Warner julkaisi ihan hetki sitten koko katalooginsa digitaalisessa muodossa aina vuoteen 1970-asti. Ja tästä eteenpäinkin valikoiden. Eli tässä kohtaa moni äänite on saanut ensimmäisen kerran ikinä oman digitaalisen julkaisunsa.

Yhtiö, joka yrityskauppojen jälkeen kärjistäen sanoen omistaa miltei koko suomalaisen levytetyn tuotannon tutustuttaa tällä peliliikkeellä todennäköisesti myös suuren ikäluokan Spotifyhin. Nyt ne vanhat levyt löytyvät netistä, kun se vinyylisoitin on hajonnut tai annettu pois jo silloin vuonna 1995. En valita, sillä minulle levyjen ensipainokset ja muu sellainen ei ole audion rinnalla niin tärkeää. Toki ottaisin sellaisia hyllyyni, mutta käsittämättömät hinnat ja vielä käsittämättömämpi vaiva näiden levyjen etsimisessä koskettaa todennäköisesti enemmän sellaista keräilijähamsterin luonnetta jolle se metsästys on lopulta tärkeämpää, kuin se saalis.

Sössönsössöö, asiaan takaisin. Anki on Cumuluksensa kanssa vilahtanut täällä Levyhyllyssä kertaalleen vähän aikaa sitten ja neidin muutama kappale ja tulkinta yhtyeen riveissä herätti mielenkiinnon. Toki hänellä oli jo tätä ennen 60-luvun lopussa ollut pienoinen ura jonkinnäköisenä iskelmälaulajana, josta varmaan kuuluisin on kappale 'Ja ne kesäyöt'.

Miksi itse olen hivenen vierastanut  Ankiin ja tämän musiikkiantiin tutustumista johtunee ihan omasta duunariperhetaustasta. Olenhan kaikesta huolimatta työläiskaupungissa kasvanut kirvesmiehen poika.
Anki ja hänen aiemmat kumppaninsa Bosse ja Robert kuulostivat ja tuntuivat intonaatioineen liiaksi suomenruotsalaisten kulttuuriperheiden etuoikeutetuilta kakaroilta. Pikkusievine lauluineen, joille faijalla oli ollut vara ostaa kitaran ennen köyhempää väkeä.
Tämä peruspönösuomalainen näkemys on tietysti vain osa totuutta ja ehkä typeräkin, mutta on myös onneksi korjaantunut näin iän kypsetessä. Ankin levytettyä 'parempaa' tuotantoa ei ole juuri myöskään uudelleenjulkaistu levyjen ilmestymisten jälkeen, muuta kuin niillä F-levyjen kokoelmilla, joihin on aina ladottu ne varmat ja kuluneimmat rallit. Joka tapauksessa kantaväestön vähättelevästä ja ehkä kateellisestakin sävystä huolimatta suomenruotsalaisissa kulttuuriperheissä ja piireissä oli vallalla myös hyvin vahva ja tulisieluinen suhtautuminen kulttuurin tekemiseen. Ankin tuotannossa tästä samasta asenteesta näkyy usein vahvoja välähdyksiä. Artisti oli käsittääkseni loppuun asti tulisen uskollinen omille runotyttö-folk juurilleen ja periaatteilleen.

'Iskelmäuransa' jälkeen Anki haki heti tietoisesti etäisyyttä siihen kansanmusiikin ja folkin kautta. 70-luvun alussa kun oltiin, niin ulkomailta tuodut polttoaineethan siihen olivat hyvät. Sekä Cumuluksen, että sen jälkeen Ankin soolouran kappaleista suuri osa oli Hectorin säveltämiä, tai ainakin tekstittämiä. Anki pisti levyilleen tässä vaiheessa aina pari omaakin biisiä, mitkä eivät muuten kuulosta yhtään hullummilta.
Tästä poiketen 'En anna heille anteeksi' on laveampi sisältäen Ankin itsensä lisäksi seitsemän eri säveltäjän kappaleita ja saman verran lyyrikoita. Levyn päättävä puheosuudella alkava tajuton nimibiisi on tehty Pentti Saarikosken runoon ja Ankin sävellykseen. Levyn taas avaa omanlainen luenta samana vuonna ilmestyneen Hectorin 'Liisa pien' levyn 'Trullilaulusta'. Muita biisintekijöitä ovat Måns Groundström, Jim Pembroke, Frank Robson, Cay Carlsson, sekä toisena tuottaja ollut Matti Bergstrtöm. Aikansa progen ja folkin ykkösriviähän tässä.

Kun tähän ottaa vielä mukaan levyllä musisoineet Irina Milanin, Reino Laineen, Pirjo Bergströmin ja Junnu Aaltosen on joko vakuttunut levyn kovasta tai tasosta - tai sillisalaatista. Onneksi totuus ja osiensa jo lähtökohtainen summa on lähempänä noista ensimmäistä. Pakka pysyy kasassa ja puolifolkkimainen musiikki on sovitettu hienosti. Yksi syy tähän on Ankin mieleenjäävä ja tunnistettava ääni, joka tosin toimii paremmin muissa, kuin kevyen hupsuttelevissa kappaleissa. Välillä pulpahtaa hiljaa esiin todennäköisesti Bergströmin soittama analoginen syntikka ja samainen herrahan on siis levyn tuotantovastuussa.
Yksi levyn vaikuttavimmasta hetkistä on yllättäen Cay Carlsson 'Unikuvia', jonka musiikin on Anki säveltänyt. Talvinen uhrikulkue nosti karvat pystyyn, kun biisin kuuli ensi kertaa. Kuristavinta arkirealismia edustaa taas Hectorin pakahduttavasti kertova 'Talonmiehenrouva Lauhamaa'. Tämän jälkeen ylemmän ja alemman luokan luokkaerosta hupsuttelevasti kertova 'Pirssikyyti' kuulostaa suorastaan teennäiseltä. Ja sitten taas levyn kukkia keräävät ihmiset, kuten suorastaan mestarillisen kuuloisessa 'Lapsonen'-kappaleessa saavat ihmettelemään, missä ihmeessä tämän artistin arvostus ja tunnettavuus tässä kaikkien vuosien välissä on ollut?

'En anna heille anteeksi' on julistava, muttei sellaisella laululiikkeen tyylillä, vaan ehkä enemmän jopa sinne öö kokeilevan folkin puolelle. Eihän tämä nyt mitään ehtaa kosmista saksalaista folkkia ole, mutta hivenen sinne päin ja pikkuisen avant-gardeakin. Tätäkin kuunnellessa (Hectorin ja Cumuluksen lisäksi) hiipii useammankin kerran mieleen Ville Leinosen taiteellinen iskelmä - erityisesti tietenkin se 'Majakanvartijan uni'. Tosin teksteissä tässä on tietenkin mukana ne 70-lukulaiset aiheet eli; luokkaerot, saastunut kaupunki ja humanismi.

Mikäänhän ei sinänsä ole maailmassa paljoa muuttunut. Eikä tämä musa valitettavasti myöskään niitä pystynyt muuttamaan. Muuten, kuin taas siksi pieneksi hetkeksi, kun tätä kuuntelee.

Olavi Virta - Hula Hula Hula Hula Hula Hoop 1958

Iskelmä vetosi aikanaan kaukokaipuuseen tai otti muuten vain 'kantaa' aikansa ilmiöihin. Olavi Virta lainasi komeaa tenoriaan muun muassa Nakke Nakuttajasta kertovaan lauluun ja tähän aikansa kulutustuoteilmiö hula-vanteesta kertovaan lauluun. Kappale julkaistiin singlen b-puolena. Kappale on tietenkin käännöskamaa ulkomailta, säveltäjän W. Stone. Sanat kappaleeseen teki Orvokki Itä, joka oli yksi Reino Helismaan pseudonyymeistä. Ykköspuolen täytti miltei identtinen 'Lannevannelaulu', joka oli taas Carl Madurin kynästä ja Saukin sanoittama.

Edit: W. Stone olikin Toivo Kärjen sävellys.

Yasuo Sugiyama - Il etait une fois l'homme - soundtrack 1978

'Il etait une fois l'homme', eli suomeksi 'Olipa kerran ihminen' oli Albert Barillén 1970-luvun lopussa ilmestynyt opettava piirrossarja ihmiskunnan historiasta. Sarja sai muutaman jatko-osan ja sen henkilöhahmot koostuivat arkkityypeistä, joita kierrätettiin ihmiskunnan historian lisäksi avaruudessa, solukossa ja vaikkapa siirtomaa-ajan Amerikassa.

Sarjan ensimmäinen osa piirrettiin Barillén kotimaassa Belgiassa, mutta seuraava 'Olipa kerran avaruus' osittain aikansa halpa-animaatiomaassa Japanissa. Japanikytkentö ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Barillén tapauksessa, sillä sarjan ensimmäisen osan soundtrack (jonka avauskappale on ollut täällä käsittelyssä aiemminkin) oli japanilaisen Yasuo Sugiyaman käsialaa. Intternetkään ei tunnu tietävän juuri mitään herra Sugiyamasta ja hänen elämästään ja tuotannostaan, mutta olettaa voisi, että hän on ollut nimetön liukuhihna-animesäveltäjä.

Järkälemäisen sarjan ja aiheenhan avaa Sugiyaman luenta mistään sen vähemmästä kuin Johan Sebastian Bachin 'Toccata ja Fuugasta' (D-molli). Sammakon noustessa maihin ja kasvaessa apinasta ihmiseksi taustalla soi hivenen kömpelö Bachin fuugan nopeutettu sovitus, jonka kylmäävissä loppuresonoinnissa maailma RÄJÄHTÄÄ. Jokainen, joka on tämän verkkokalvoillaan alle kouluikäisenä todistanut, ei voi ikinä unohtaa sitä. Itse soitin on urku, mutta todennäköisesti syntetisaattori-sellainen.

Levyn tapahtumien kuvitusbiisit kestävät puolesta minuutista kahteen ja tunnelma vaihtelee 70-luvun lopun filtterikitaralla soitetusta muovikassi-funkista viihtellisiin ja pseudo-klassisiin tunnelmiin. Ohjelmasta irroitettuina pikkukappaleet ovat lyhyitä ja irtonaisia, mutta kuulostavat jotensakin täysin eurooppalaisilta vailla minkäänlaista varsinaista kaukoitä-fibaa. Tämä johtunee myös sarjan katsantakulmasta, joka on muutamaa sivuhyppyä lukuunottamatta hyvin Eurooppakeskeinen.

Tosin sähköpianoineen, kellopeleineen ja huiluineen musiikki kuulostaa välillä viihtellisimmillään aika exoticalta (ilman ajan ja paikan painolastia). Makeimmillaan tämä on kuivakassa 70-luvun lopun funkkaavassa 'L'Industriessa'. Tälläiset menopalat tuovat piirroskuvista irrotettuina mieleen yllättävän vahvasti nykyiset sirkusten bändit.

Takavuosina oli hetken aikaa muodissa sen aikainen ironinen kaivuu lounge-musasta. Tältä soundtrackilta olisi paloja irronnut ja ehkä samplejä hip-hoppiinkin.

Rockin apumiehet #26 - Malcom McLaren

Kun Malcom McLaren kolme vuotta sitten kuoli, kaikki eivät varmasti itkeneet. McLaren teki itsestään klassinen 'manipulaattori-manageri'-hahmon, joka oli yhtyeidensä kanssa, tai ainakin halusi olla yhtä suuressa roolissa kuin ohjattavansa. On sanomattakin selvää, että tämä onnistui helpoiten tilanteissa, joissa artistit eivät joko ymmärtäneet, tai välittäneet omapäisyydestä tai omista mielipiteistään. Jos tällaisiä kuitenkin ilmeni, aloitettiin heti toimet niitä kohtaan.

McLaren syntyi skottilaisen isän ja portugalinjuutalaisen timanttikauppiassuvun jälkeläisenä vuonna 1946. Isä jätti perheen Malcomin ollessa kahden ikäinen ja hänen varakas isoäitinsä kasvatti hänet. Hänen äitinsä meni uusiin naimisiin vaatetehtailijan kanssa ja McLaren lähti teininä himasta ensin hanttihommiin, sitten taidekouluihin, joista hän pääsi 1971. 60-luvun lopussa hän tutustui ranskalaiseen 'situatinistien' liikkeeseen, jota hän ihaili ja halusi matkustaa Ranskaan vuoden 1968 mellakkakesänä. Matka vaihtui kuitenkin paikallisen taidekoulun valtaukseen. McLarenin musiikillinen maku koostui 70-luvun alussa lähes ainoastaan 50-luvun musiikista ja miehen suhtautuminen, tai siis suora viha hippiliikettä kohtaan sai myöhemmin suorastaan koomisia piirteitä.

1971 McLaren perusti ensimmäisen vaatekauppansa kaverinsa tyttöystävä Vivianne Westwoodin kanssa. Liike myi alunperin McLarenin fiftari-fiksaation tuntien vähemmän yllättävästi teddy-boy-vaatteita. Kaksikko matkusti 1973 New Yorkiin, missä he tapasivat saman kaupungin Dollsit. McLaren välitti alunperin yhtyeelle vaatteita, mutta päätyi managreoimaan sitä sen hajoamiseen 1975 asti. Tuolloin hän yritti pukea vastentahtoiset nyki-kovikset punaisiin nahka-asuihin ja lavan taakse nostettiin sirppi ja vasara aiheuttamaan järkytystä. Koko homma lässähti ja McLaren palasi takaisin Englantiin.

Näihin aikoihin hän tutustui legendaariseen rock-toimittaja Nick Kentiin, joka omien sanojensa mukaan piti McLarenille tehokurssin 70-luvun räväkästä rockista, mukaanlukien The Stooges. McLaren ahmi oppia. Samaan aikaan Lontoon vaateliike oli vaihtanut nimensä shokeeravammaksi SEX:iksi. Liikkeessä toimi myyjänä Glenn Matlock niminen tyyppi ja tulevan yhtyeen nimi oli selvää. McLarenin kunniaksi on sanottava, että häädettyään bändin alkuperäisen ujon solistin itku kurkussa treeneistä pois, hän toi tilalle liikkeessä pyörineen nuoren John Lydonin, jonka sukunimi vaihdettiin irkusta Rotteniksi.
Kentiä McLaren kiitti usuttamalla ei vielä yhtyeessä olleen Sid Viciouksen hakkaamaan konserttia katsomassa olleen Kentin miltei kuoliaaksi. Tästä syntyi ilmiö, jonka seurauksena Lontoon punkit hakkasivat esikuvansa esimerkin mukaan vastaantulevan 'kriitikko' Kentin aina katuojaan.

McLaren järjesti yhtyeelle omat harjoitustilat - soittimet ja PA:nhan Steve Jones ja Paul Cook olivat nuorisorikollisina jo hankkineet bändille. Alussa homma pelitti hyvin ja McLarenin nukkeleikki ei ollut vielä päässyt vauhtiin. Koska Matlock biisinteosta huolimatta (tai juuri siitä johtuen) vaikutti olevan liian vahva persoona, hän usutti Rottenin ja Matlockin riitoihin, joka päättyi Matlockin lähtöön. Tilalle otettiin Sid Vicious, jonka jälkeen skandaalit ja bändikuvat olivat kohdallaan, mutta audion taso laski kuin lehmän häntä. Kaikki päättyi Rottenin romahdukseen hommasta ja McLaren istui bändin kassan päällä syytäen rahoja elokuvaprojekteihin ja tuhoon, muttei yhtyeen jäsenille. Hän manipuloi loput bändistä Rottenia vastaan ja tämä lähti bändistä. Samaan aikaan pihalla ollut lahjattomuus ja Rottenin aikaisempi hyvä ystävä Vicious fantasioi urasta rock-tähtenä, jota McLaren pönkitti.

McLarenin puheista huolimatta hän oli aina kaoottisimmilla ja tärkeimmillä hetkillä poissa paikalta, tai tutisemassa kauhuissaan tilanteesta, vaikka myöhemmin puhui aina toisin. Hän piti itseään ja yhtyettä puheiden puolella jatkumona situationisti-liikkeelle ja yhtyeen tarkoituksena ainoastaan kultturisen ja taiteellisen terrorin tekemisen. Kaikki eivät bändissä olleet tietysti samaa mieltä. Pistolsin ja McLarenin yhteistyö päättyi kuitenkin 'The Great Rock'n Roll Swindle' elokuvaan, jossa Rottenin tilalle yhtyeen solistiksi kaavailtiin Brasiliassa asuvaa suuren junaryöstön pääkonnaa Ronnie Biggsiä. Hommaa puitiin oikeussaleissa 80-luvulle asti, jolloin bändin jäsenet saivat vasta rahallisen osuutensa ja oikeuden yhtyeen nimeen.

Kyseinen Pistols-elokuva kaapattiin McLarenin käsistä elokuvayhtiölle ja soundtrackit ja best-of kokoelmat kaappasivat hänen 'kulttuuriterrorisminsa' laulamaan kassakoneiden laulua ihan väin levy-yhtiöille itselleen. McLaren vetäytyi, mutta vain hetkeksi.

Hänen puheilleen ilmestyi Lontoon punk-kuvioissa vaikuttanut, nyt oman 'Adam & The Ants' yhtyeen perustanut Adam Ant (oik. Stuart Leslie Goddard), joka pyysi Pistols-sirkuksen ja mediamökän innoittamana McLarenia manageroimaan juuri ensilevynsä julkaissutta yhtyettään. McLaren innostui Antin uudenlaisesta sankarihahmosta, joka Pistolsien ja punkin luuseri-romantiikan sijasta lainaili meikkinsä apasseilta ja puvustuksena amiraali Hornblowerin tyyppisiltä seikkailijoilta.

Kuitenkin paria kuukautta myöhemmin McLaren manipuloi muun bändin puolelleen ja antoi laulusolistille kenkää hänen omasta bändistään. McLaren vielä juoksi itkua pillittävän laulajan perään treenikämpän käytävälle ja tarjosi jalosti tälle kuitenkin hommia yhtyeen parturina tai meikkaajana. Adam Ant pääsi tosin vuotta myöhemmin antamaan kostonsa omalla soolomenestyksellään.

Tässä kohtaa hän kuitenkin vei kolme muuta Ants-muusikkoa perustamaansa Bow Wow Wow:hun, jonka solistiksi McLaren laittoi puoli-pedofiilisesti 14-vuotiaan burmalais-britti Annabella Lwinnin, joka pistettiin poseeraamaan promokuvan taidemaalauksen uusintaverisoon alastomana. McLaren yritti myös julkaista yhtyeen kautta 'Chicken'-nimistä lehteä, joka olisi käsitellyt alaikäisten seksiä.. Jossain vaiheessa McLaren sai myös päähänsä, että solisti Lwinnin passiivisuus johtui tämä neitsyydestä, joka piti poistaa. Yhtyeen jäsenet vetivät asiasta pitkää tikkua, mutta voittajakitaristi epäonnistui tehtävässä..
McLarenin muotikumppani Vivianne Westwood oli mukana vaatetettamassä tätä hänen 'uus-romanttista' yhtyettään. Ja Malcom tietysti itse kertoi, kaiken mitä bändi suustaan päästi.

Yhtyeen musiikki oli vahvasti afrikkalaisten tribaalirytmien vaikutteista ja McLarenin ideana oli tehdä superkaupallista tyhjää musiikkia ja iskeä näin kaupallisen musiikin.. öö sydämeen. Bow Wow Wow julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa/EP:n aikansa halpismuodossa c-kasettina. McLarenin yritys iskeä 'roskamusiikillaan' hittilistoille kuitenkin epäonnistui, koska radio-DJ:eille kasetin äänenlaatu oli riittämätön. Bow Wow Wow ylettyi muutamalla myöhemmällä single-julkaisullaan sinne hittilistoillekin asti, mutta siinä vaiheessa McLaren oli taas jo kyllästynyt sen hetkiseen nukkeleikkiinsä. Sinänsä Bow Wow Wow pitää sisällään paljon pätevääkin audiota ja ajatus roskan ja teiniroskan yhdistelmästä hyökkäyksenä punkin jälkeen on mielenkiintoinen, jos sivuutetaan McLarenin törkeät moraaliset alilyönnit.

Managerointi tai manipulointi, kummin vain oli tässä jäämässä taka-alalle. McLaren vietti tässä vaiheessa aikaa New Yorkissa, jossa innostui rap-musiikista. Tämä johti pariin käsittämättömään/odottamattomaan rapsinkku-hittiin. Elektro-taustat niissä ovat kunnossa, mutta McLarenin 'räppäys' on tietysti sitä, mitä voi odottaa vuoden 1983 svengalin räp-levytykseltä. Musiikillinen ura jatkui vielä vuoden 1989 levyyn, missä mukana oli Bootsy Collinsin ja Jeff Beckin tyylisiä muusikoita. Samana vuonna hän teki myös kreikkalaisen koskettimien juustokuningas Yannin kanssa mainosmusiikkia British Airways-lentoyhtiölle.

McLarenin tahti alkoi myöhemmässä elämässä hidastua, eikä myöhempinä vuosina ollut enää mitään yhtä herkullisia mani.. managerointihommia. Tarinan mukaan hän kyllä tarjoutui esimerkiksi Red Hot Chili Peppersien manageriksi vuonna 1985, mutta ehkäpä miehen maine ja teot olivat sellaisia, että jos nukkeja ei löytynyt, aika harvat omasta musiikista ja urastaan huolehtivat ihmiset halusivat McLarenin 'ohjausta'.
McLaren kertoi oman versionsa Pistolsin tarinasta muiden elossa olevien kanssa erikseen Julian Templen vuoden 2000 'The Filth & Fury' elokuvassa. Lydon ja McLaren eivät henkilökohtaisesti ikinä puhuneet Pistolsin hajoamisen jälkeen. Hän asui elämänsä viimeisen vuosikymmenen New Yorkissa ja Pariisissa ja kuoli syöpään sveitsiläisessä sairaalassa huhtikuussa 2010.

Michael Rother - Flammende Herzen 1977

Michael Rother kitaroineen on ilman neuvotteluja varmasti yksi tärkeimmistä krautrock-genren kitaristeista. Rother soitti lyhytaikaisessa Kraftwerk-kokoonpanossa Florian Schneiderin ja Klaus Dingerin kanssa Ralf Hütterin ollessa hetken aikaa eronneena yhtyeestä. Tästä kaksikko Dinger/Rother suuntasi suoraan perustamaan Neu!-yhtyeen, jonka debyytti julkaistiin samana vuonna 1971.

Neu! kuuluu lähes jokaisessa kaanonissa tärkeimpien kolmen krautrock-yhtyeen joukkoon ja kaksikko on vastuussa/maineessa sen kuuluisan 'motorik'-rytmin synnystä. Toinen tärkeä tekijä soundissa oli Rotherin maalaileva volume-pedaalin ja wah-wahin käyttö, jotka veivät David Gilmour-tyylisen soittamisen vielä askeleen verran pidemmälle.

Dingerin ja Rotherin keskinäinen ja musiikillinen suhde oli lievästi sanoen kompleksinen ja kaksikon pari vuotta kestänyt yhteistyö oli ailahteleva ja myrskyisä. Neu!:n viimeisen levyn aikaan Rother oli jo löytänyt uudet leikkikaverit 'Clusterin' Roedeliuksesta ja Moebiuksesta, joiden kanssa syntyi kaksi klassikkolevyä yhteisnimi 'Harmonian' alla. Kolmikon seuraan liittyi myös Brian Eno. Tätä materiaaloa ei aikanaan julkaistu, mutta homman vaikutuksen voi kuulla Bowien Berliini-trilogialla.

Neu! ja Harmonia eivät olleet millään mittapuulla myöhemmän musiikillisen vaikutuksensa kaltaisia kaupallisia menestyksiä. Vähän niinkuin Velvet Undergroundinkin kohdalla Neu!:n levyjen myynti meni muutamaan tuhanteen kappaleeseen. Tähän verraten oli kohtalon ivaa, että toisen Neu!-puolikkaan perustama La Düsseldorf myi samoilla eväillä satoja tuhansia levyjä, eikä Michael Rotherinkaan sooloura ollut kaupallisesti menestyksetön.

Vuonna 1976 levytetty ja seuraavana vuonna julkaistu Flammende Herzen jatkaa omalla puolellaan sitä samaa linjaa, mitä Dingerin La Düsseldorf omallaan, ollen selkeää jatkumoa Neu!:n ideoille ja ideaaleille. Levy on täysin insrumentaali ja keskittyy Rotherin maalailevan kitaran päälle. Lopputulos kuulostaa hämmentävän paljon elokuvalliselta. Mikä ei ole ihme, sillä levyä käytettiin seuraavana vuonna saksalaisen 'Flaming Hearts' elokuvan soundtrackkina.

Rother soittaa levyllä miltei kaiken; kitarat, basson, syntetisaattorit ja elektroniset perkussiot. Apua ja ohjeita rumpujen soittoon saatiin Canin Jaki Liebezeitilta. Kun levyn tuottajanakin oli vielä legendaarinen Conny Plank voitaneen Rotherin soolodebyytin kohdalla puhua puhtaasta krautrock-levystä, vaikka 'motorinen' puoli on minimissään. Flammende Herzenin äänimaailma on lämmin ja orgaaninen.

Rother jatkoi samoilla eväillä (Liebezeit rummuissa, Conny Plank namiskoissa) vielä kahden soololevyn verran, joihin pitää tutustua.

Disorder - Air Raid 1980

Disorder-nimisiä punk-yhtyeitä on maailmassa ollut ja mennyt varmasti lukematon määrä, mutta kuuluisin ja merkittävin niistä tuli Englannin Bristolista, josta ponnisti jostain syystä lukematon kasa muitakin punkin toisen aallon yhtyeitä.

Toinen aalto oli edeltäjäänsä huomattavasti nopeampaa ja vihaisempaa. Vaikka vuonna 1980 hardcorea ei ilmiönä ja liikkeenä vielä ollut on tämä biisi selkeä suunnannäyttäjä.

Yhdessä saman kaupungin Chaos UK:n kanssa (jonka basisti taitaa laulaa tässä biisissä) bändit kehittivät musiikillista ulosantia, jolle keksittiin zineihin lentävä lause 'Noise Not Music'. Air Raidin kohdalla se ei ihan pidä paikkaansa, sillä huolimatta diskanttisesta saundista, sirkkelikitaroista ja kohkaavasta vauhdista kappale on melodinen ja miltei mukana hoilattava.

Disorderin ja Chaos UK:n miehistöt ja meno olivat hyvin päihdehakuisia ja epästabiileja, mikä sopi ehkä myöskin esikuvaksi tuleville hc-kokoonpanoille. Tästä huolimatta ihmeellistä kyllä kumpikin bändi on edelleen elossa - ties kuinka monennella kokoonpanolla.

Jim Carroll Band - Catholic Boy 1980

Jim Carroll tunnetaan varmaan parhaiten kirjailijana ja 'Basketball Diaries' kirjan kirjoittajana, josta tehtyä elokuvaa tähditti 1995 aikansa suurin starba Leonardo DiCaprio. Elokuva on osittain miehen omaan elämään perustuva.
Carrollin heroiiniriippuvuus alkoi jo 13-vuotiaana. Hän vietti todellista kaksoiselämää pelaamalla high school-sarjan korkeimmalla tasolla koripalloa ja toimien samalla poikaprostituoituna rahoittaakseen riippuvuuttaan.

Kirja julkaistiin vuonna 1978 ja seuraavana vuonna Carroll muutti Kaliforniaan päästäkseen helpommin eroon addiktiostaan. Samalla hän alkoi tehdä musiikkia, mihin häntä rohkaisi entinen kämppäkaveri Patti Smith. Samoissa piireissä pyöri myös valokuvaaja Annie Leibovitz, joka on kuvannut levyn kansikuvat.

Catholic Boy äänitettiin vuoden 1979 kesällä ja julkaistiin vuoden 1980 ensimmäisinä päivinä. Se nousi Billboardin listoilla sijalle 73, mikä ei ehkä ollut jättimäinen menestys, mutta tottavieköön kunnioitettava sija musiikin ulkopuolelta ponnistavalle kirjailijalle. Toki edellisvuosien kirjallinen menestys auttoi, mutta silti. Pari levyn biisiä sai mukavasti soittoa FM-asemilla ja nimibiisi pääsi pari vuotta myöhemmin Blue Öyster Cultin levylle mukaan - tällä levyllä parissa biisissä mukana olleen BÖC:in kosketinsoittaja Allen Lanierin takia. Toinen vieraileva tähti levyllä on yhdessä biisissä fonia tuuttaava Bobby Keyes, joka on tuttu.. no soitti aika monella Dr. Johnin, Stonesin ynnä muun 70-luvun klassikkoalbumilla.

Levy ei olekaan yhtään hullumpi - kirjailijan levyksi. Carroll ei varsinaisesti laula, vaan lausuu tai möykkää lakonisesti proosalliset tekstinsä, mikä kuulostaa monella tapaa tutulta itärannikon muidenkin punk-rokkamiehien ulosannilta. Jonathan Richmann, Richard Hell, Johnny Thunders ja niin edelleen. Levyn alun pätevyys aiheuttaa yllätysmomentin joka saa musiikin kuulostamaan todella hyvältä, mutta koko levyllinen 38 minuutin pituudesta huolimatta on haastava. Tekstiä tarinaa, tai siis synkkää tarinaa tulee sillä mitalla, että alkaa hivenen puuduttaa, vaikka taustabändi kaksine kitraroineen jytää esimerkillisen hienosti. Ja nämä ovat kaiken lisäksi ihan rivimiehiä. Mietin, että olisiko tämä tähän asti paras 'kirjailijan rokkaus' mitä olen kuullut? Siihen samaan New Yorkin pimeämmän puolen jatkumoon tämä menee Lou Reedin kanssa.

Jim Carroll vietti vielä muutaman vuoden musiikin parissa toimien ihan päätoimisesti bändihommissa. PAri muutakin julkaisua ilmestyi, mutta niitä en ole kuullut. Hän siirtyi takaisin kirjailijaksi, mutta kuoli vuonna 2009 Manhattanin kodissaan työpöytänsä ääreen sydänkohtaukseen.

Taiska - Hitit 2011

Poptori Oy on levyineen osunut varmasti jokaisen silmään halpahalleissa ja turuilla. Jos koko homma näyttää oudolla tavalla tutulta, niin syitä ei tarvitse kaivaa yhtiön johtaja Erkki Puumalaista syvemmältä. Puumalainen oli toisena osapuolena 70-80-luvulla JP-musiikki yhtiössä, jonka huoltoasemilla myytäviä jäljitelmäversiokasetteja on täällä sivuttu useammankin kerran.

Poptorin idea on huoltsikkajäljitelmiin verrattuna vielä kierompi; artisti levyttää uudestaan versiot aikaisemmista hiteistään. Nyt ei myöskään haeta mitään 'uutta taiteellista kulmaa', vaan kappaleet yritetään esittää kuten alkuperäisversiot, tällä kertaa toki pienemmillä orkestraatioilla ja niin edelleen.

Yhtiön artistikatras on kieltämättä vaikuttava. Sieltä löytyy Dannyjen ja Berittien lisäksi Pelle Miljoonoja ja osa levytyksistä taitaa sisältää ihan uuttakin musiikkia. Poptorin juttu on painaa myyntihinta alle kuuden euron. Eli jauhelihaahan tässä myydään. Myyntimäärät ovat yhtiön omien puheiden mukaan myös aikamoisia.

Silti konsepti artistista vanhojen biisiensä kimpussa on kieltämättä mielenkiintoinen. Entisajan schlager- ja iskelmälaulajathan toisinaan kieltämättä palasivat uransa aikana levyttämään niistä 'uusia' versioita rikkonaisille pitkäsoitoilleen. Ja voihan joskus vuodet parantaa artistia. Pellen tapauksessa tosin mitään musikaalista kehitystä ei ole tainnut alkupisteen jä tämän päivän välissä tapahtua.

Tässä mielessä tanssilavat jättänyt Taiska on aika mielenkiintoinen. Hänen äänensä on toki kadottanut sen 'Mombasan' naivin nuoruuden, mutta muuten tämä rouvahan laulaa yllättävän hyvin. Taiska, eli Hannele Kauppinen (os. Suominen) jätti keikkailun 1986 hänen päästyään teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle. Hän on asunut käsittääkseni Lapin suunnalla. Taiskaa pidetään vähän sellaisena isompana tähdenlentona, joka on toki pakollista kauraa Finnhitseissä.

Hitit-levyllä hän siis uudelleensuorittaa kahdeksan vuotta, mutta vain neljä pitkäsoittoa sisältäneen uransa tunnetuimmat kappaleet. Taiska muistetaan varmasti parhaiten sen Keihäs-matkamainoksen lisäksi 'Haltin häät' biisistä. Levyn orkesteri hoitaa homman virkamiesmäisesti. Rytmiryhmänä on varmaan Suomen tuotteliain sessio-kaksikko Harri Rantala/Anssi Nykänen, sovituksista vastaa Petri Kokko. Kaikki toimii ihan ookoo, eikä levy aiheuta juurikaan myötähäpeän hetkiä. Ehkä enemmän pään raaputuksia 'Miksi?', mutta ehkä tässä artisti saa sentään myös rahaa? Taiska ei itselleni ole hirveän tuttu, mutta 'Milloin etsit lastasi' hänen viimeiseltä uutta musiikkia sisältäneeltä pitkäsoitolta 'Oma tie' (1982) oli yllättävän kova. Haluaisin kuulla alkuperäisen version tämän perusteella tästä hyvin korkea-oktaanisesta kantaa ottavasta jytäbiisistä. Kuuntelin biisin ainakin viisi kertaa putkeen. Etenkin, kun paljastui kappaleen olevan Hannele Suomisen käsialaa, eli siis Taiskan ihan itsensä tekemää musaa.

Elikkäs elikkäs. Tätähän pitää metsästellä vähän lisää, kun virkamiesmäiset uusintaversiotkin herättivät näin suuren mielenkiinnon.

Rockin apumiehet #25 - Roger Mayer

Roger Mayer nimenä ja nopeasti miehen naamaa vilkaisten ei soita kelloja, ellei satu olemaan kitara-gearien harrastaja. Tästä huolimatta Mayer on varmasti yksi merkittävimmistä 'harmaista eminensseistä' nykyaikaisen kitarasoundin takana.

Miehen oma tausta musiikkielektroniikan alalle siirtymiseen oli hivenen erikoinen; Roger Mayer työskenteli 60-luvun puolessa välissä Brittien amiraliteetin palveluksessa kehittäen vedenalaisia kuuntelu- ja jäljityslaitteita. Osaston insinöörejä kehotettiin myös vapaa-ajan harrastustensa puolella tutkiskelemaan erilaisia akustisia laitteita ja musiikinystävä Mayer rupesi perehtymään aikansa muotilaitteeseen - sähkökitaraan ja sen tekniikkaan.

Harrastus rupesi muuttumaan entistä vakavammaksi ja pian Mayer rakensi omatekemiä efektilaitteita (etupäässä boostereita), joita käytti muun muassa Yardbirds Olympic studioilla. Hänen uransa suurin käänne tapahtui Soho-klubilla, missä Jimi Hendrix niminen artisti oli yhtyeineen keikalla. Äkättyään Mayerin Hendrix alkoi kuulustella miestä Yardbirdsien boostatun kitarasoundin saloista. Viikkoa myöhemmin Mayer oli jo Hendrixin mukana luottomiehenä studiossa rakentaen tälle tämän suullisten kuvailujen mukaan efektilaitteita, modasi jo valmiina olevia ja tuunasi artistin stratocastereita. Kaikkien efektien lisäksi Jimin kitarakin oli viimeiseen asti mietitty kielten erityissettejä myöten.

Efektien kohdalla täytyy muistaa, että vielä tässä vaiheessa kaupalliset efektit olivat lapsenkengissään ja usein lastentautisia. Moni aloitteleva tuleva aikansa kitarasankari joutui rakentelemaan ja kolvaamaan omia efektejään, koska sellaisia ei markkinoilla yksinkertaisesti ollut.

Mayer (joka tässä vaiheessa edelleen oli myös laivaston palkkalistoilla) oli erityisen kuuluisa fuzz-säröistään ja niiden modaamisesta, joista Hendrixiä varten rakennettiin oma 'Axis-Fuzz'. Säröjä ja efektejä kolvattiin jopa ottojen välillä vastaamaan artistin mieltymyksiä. Mayerin oma ja kuuluisin keksintö oli kuitenkin 'octavia'-pedaali, joka muodostaa esimerkiksi 'Purple Haze' kappaleessa olennaisen osan biisin soundista. Pedaali tuplasi nuotin octaavin korkeammalta luoden paksumman äänimaiseman. Octavia ei alunperin tullut edes kaupalliseen tuotantoon Mayerin toimesta. Nykyisin sitä ja sen johdannaisia löytyy markkinoilta, vaikka efekti ei niin sanottua peruskauraa olekaan.

Hendrixille kävi niinkuin kävi, mutta Mayerin elektroniikkoura jatkui muun muassa Isley Brothersien, Stevie Wonderin, Bob Marleyn kanssa. Wonderille hän rakensi muiden tekijöiden kanssa oman syntetisaattorin.

Mayer tekee edelleenkin omia efektejään, eikä nykyinen analogi-renessansi ole varmaan ollut miehen liiketoimille ainakaan haitaksi. Häneltä löytyy nykyisin mallistostaan replika jokaisesta takavuosien laitteestaan. Kalliitahan ne muistaakseni ovat.

Jaques Brel - Brel 1977

Jaques Brelin 'Brel' kuuluu niihin levyihin, joiden henkistä tilaa on värittänyt artistin tietoisuus omasta lähestyvästä poismenostaan. Samankaltaisia levyjähän ovat esimerkiksi Billie Holidayn 'Lady in Satin' ja vaikkapa kotoinen Pekka Strengin 'Kesämaa'.

Lähestyvä kuolema voi heittää artistin harteille raskaan ja pakahduttavan viitan, joka joskus purkautuu 'viimeisenä mestariteoksena'. Tuntuu, että kaikki pitää sanoa vielä nyt kun ehtii. Ehkä jotain elämää suurempaa. Eikä viimeistä levyä halua tehdä hutaisten täyttämään vain levy-yhtiön sopimuskontrahdin velvoitetta.. Eikä pidä myöskään väheksyä ihmistä sielun ja ruumiin kokonaisuutena, jonka suorituksiin, tuntemuksiin ja luomisvoimaan voimakkaat kivut vaikuttavat satavarmasta. Puhumattakaan tietoisuudesta omasta tilastaan ja ajan rajallisuudesta.

Myös kuuntelukokemus on tietenkin erilainen, mikäli on tietoinen levytyksen teon taustoista.

Brel oli ranskankielisessä maailmassa supersuosittu artisti, mutta hidasti levytystahtia 60-luvun lopulle tultaessa. Yksi syy tähän oli tietysti, että vuosikymmenen lopun pop-musiikki söi jopa Ranskassa liikkumatilaa chansonilta, jonka kuningas belgialainen Brel oli. Hän keskittyi enemmän näyttelemiseen ja osti vuonna 1974 itselleen huvijahdin tarkoituksenaan purjehtia maailman ympäri. Matka kuitenkin katkesi jo Kanarian saarille, jossa hänellä lääkärissä diagnosoitiin keuhkosyöpä. Brel lensi Pariisiin jossa osa hänen keuhkosta poistettiin ja toipumisen jälkeen hänen merimatka pääsi jatkumaan, kunnes pysähtyi eteläisen Tyynenvaltameren saarelle Ranskan Polynesiaan, johon hän jäi asumaan.

Paria vuotta myöhemmin Brel matkusti takaisin Pariisiin, tällä kertaa levyttämään viimeiseksi jäävää 'Brel'-levyä. Sessiot sijoittuivat syyskuulle ja purkitettu levy oli vuoden tapauksia Ranskassa. Ennakkokappaleet lähetettiin arvostelijoille aikasuojatuissa bokseissa ja huhut liikkuivat tietysti voimakkaasti. Brelin edellisestä uutta musiikkia sisältäneestä levystä oli kulunut kymmenen vuotta.

Kaikesta kohinan ja hypen painolastista huolimatta 'Brel' onkin erittäin hyvä levy ja pätevä päätös hienolle uralle. Se on myönnettävä, että muutama kupru, tosin kevyt sellainen levyllä on. Mutta nekin ovat sellaisia enemmän tuotannollisten ratkaisujen takia, kuin Brelin itsensä tekeminä. Poislähtöä enteilevää tunnelmaa löytyy etenkin kappaleesta 'La Ville S'Endormait'. Brel oli siitä mielenkiintoinen teatraalista musiikkia esittänyt artisti, että hän sävelsi itse suurimman osan repertuaaristaan. Tällä levyllä on muutama biisi, jossa sävellysvastuu on jaettu ja yksi ulkopuolinen sävellys, mutta muuten se on Brelin käsialaa. Ja sanoituksista kaikki.

Tuotanto on tavallaan minimalistista; takana soi iso orkesteri, mutta itse biisin tausta saattaa rakentua kahta sointua vuorottelevasta kulusta, jota orkesteri lyö. Välillä kuullaan haitaria ja 'Le Lion'issa on mukana Jaquesin nimeä huutava naisääni. Ehkä suurin poikkeama levyn linjassa on 'Les F...' kappaleen disko-poljento. Tosin on levyllä muutama muukin kappale, missä sointi on vähän sähköisempää, mutta parhaimmillaan Brel oli noissa minimalistisissa biiseissä. Pelkkä miehen ääni riittää täyttämään tilan.
Scott Walker tunnusti ihailuaan Brelliä kohtaan levyttäen 70-luvun alussa joka levylle miehen biisejä. Tällä kertaa Brelin 'Vieillir' kuulostaa hyvin vahvasti toisinpäin Walkerilta. Kyseinen kappale on tosin levyn ainoa ulkopuolinen sävellys. Levyn avaava pelkän haitarin säestämä 'Jaurès' taas muistuttaa, kuinka vahvasti Brelin tyyli on vaikuttanut esimerkiksi Nicoon.

Levyllä Brelin ääni on edelleen vahva, eikä sairaus sinänsä kuulu äänestä. Levy myi ilmestymisviikollaan 650 000 kappaletta ja lopulta yhteensä pari miljoonaa kappaletta. Kielimuuri esti tietysti menestyksen anglomaailmassa. Ja vuoden päästä Brel oli kuollut.

Hurriganes - Kuumat kundit 1976

Kuumat kundit - Hot Wheels julkaistiin 'dokumenttimaisena' elokuvana saman nimisen levyn ilmestymisvuonna. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä Hot Wheels on henkilökohtainen suosikkini kyseisen orkesterin tuotannosta.

Elokuva itse jatkaa aikansa paskojen bändielokuvien perinnettä olemalla pikkuisen puuduttavahko sellainen. Silti kaikkein uuvuttavinta antia on elokuvan toiseksi 'juoneksi' dramatisoitu tarina kahden nuoren romanssin alusta, joka yhdistyy elokuvan dokumenttipuoleen lopussa yhtyeen keikalla.

Kuumat kundit yrittää beatlesmaista lähestymistä seuraamalla bändin arkea, harjoituksia, hotelliasumista ja jutustelua. Jäykkien jätkien valittamisen kuunteleminen on ehkä vastine jään sulamisen seuraamiselle, mutta toisaalta aidot roudariosaston haastattelut ja seuraaminen legendaarisen Lahden Microvox-studion äänityksistä on aidosti kiinnostavaa ajankuvaa.

Vuonna 1976 Ganes oli toistamiseen kuuminta hottia ja suosion huipulla. Aaltonen, Häkkinen ja Kallio kolmikko jaksaa marmattaa latojen pienuudesta ja huonoista lavoista ynnä muusta. Hanoi Rocksin Albania-vastineet olivat siis seuraavan vuosikymmenen jatkumo samaan tarinaan.

Jään sulaminen ja nuoren Kari Heiskasen ja Lilli Kaipaisen romanssin seuraaminen palkitaan lopussa keskinkertaisella Ganesin keikalla, joka on ehkä arvoltaan enemmän dokumentoinnin henkinen, kuin rock'n rollin juhlaa. Eipä siinä, hyvinhän Ile Kallio vetää ja hiki valuu. Yllättävää antia oli myös bändin valo-show, joka juron orkesterin kohdalla hivenen yllättää. Melkein Danny-showta.

Elokuva on jäänyt ohjaajakäsikirjoittaja Jussi Itkosen ainoaksi kokopitkäksi elokuvaksi. Hurriganes pyysi, ettei elokuvaa levitettäisi Ruotsiin, jossa yhtyeellä oli kovempi raggarimaine, mitä elokuva antaa ymmärtää. Elokuvaa varten hankittiin kuvaajat oikein Amerikasta asti. Nämä tosin olivat Itkosen ystäviä.. Kuvissa vilahtelee paljon amerikanrautoja, Beaversin mainoksia ja Cisse ajelee alussa moottoripyörällä. Itkonen harrasti kuuleman mukaan kovasti itsesensuuria. Nuorten katsojien takia leikkauspöydälle jäi kuulemma sankokaupalla Remun vittu-sanoja. Että näin.

The Jon Spencer Blues Explosion - Now I Got to Worry 1996

The Jon Spencer Blues Explosion on edelleen kasassa, voimissaan ja kiertää - tosin demokraattisemmin nimetysti pelkkänä Blues Explosionina.

Itse Jon Spencer oli jo 90-luvun puolessa tehnyt pitkän uran amerikkalaisessa vaihtoehtomusiikissa. Miehen luotsaama kulttibändi Pussy Galore operoi yhtyeen New Yorkiin muuton jälkeen vuosien 85-90 välissä. Blues Explosion syntyi tämän jälkeen soittamaan alkuperäisen vaarallista rock'n rollia. Toki Spencer kumppaniensa kitaristi Judah Bauerin ja rumpali Russell Simninsin kanssa oli kuunnellut sitä punkkia.

Olin itsekin alttiissa iässä 90-luvun alkupuolella tämän tyyppiselle musiikille ja Jon Spencer Blues Explosion on hyvinkin tuttu noilta ajoilta. Trio sai (ja nauttii edelleen) kohtuullista suosiota, mutta ei ikinä noussut ykkössarjaan. Syitä tähän on varmasti monia, mutta yksi niistä on musiikin ehdoton kompromissittomuus. 'Hittilevy' Now I Got to Worrykin sisältää sellaista tykitystä ja likaista rokkia, että myyntiluvut laskettiin kymmenissä tuhansissa - vaikka elettiin sentään 90-lukua, jota voidaan pitää kitarametelirokin kaupallisena kulta-aikana. Tämä on sikäli ironista, että kymmenen vuotta myöhemmin saapui yhtye, joka operoi myös ilman bassoa, soitti kulmikasta rootsia bluespohjaista räkärokkia ja myi kuin häkä, tai minttutikut.

Blues Explosionin juttu oli siis kahdella kitaralla jauhetut dualikuviot, jotka imivät jotain olennaista sieltä selkäytimestä. Kappaleet muistuttavat etäisesti vanhaa bluesia tai fiftarirokkia, mutta räiskitään totaalisella punk-asenteella. Eipä siinä, näitä bändejä on edelleen maailmassa pilvin pimein, mutta parhaimmillaan Explosion oli hyvin Beefheartimaisilla linjoilla.

Now I Got to Worry alkaa yleisöä kosiskelevasti Spencerin huudolla jonka takaa paukkuu pahvilaatikkorummut. Tästä paukautetaan suoraan 'Skunk'in rokkitotuutta tihkuvaan riffittelyyn. Siitä vetäistään 'Identify'n miltei hardcoreen ja tämän jälkeen pamautetaan 'Wail'. Melkoinen suora, mutta tässä on yksi levyn ongelmistä, sitä jatkuu vielä pitkään. 45 minuutin pituus cd-aikana ei tietenkään ollut mikään ylettömyys, mutta kyllähän tälläinen kama pitäisi kuunnella EP-pituuksilla. Levyn lopussa korvat ovat jo puuduksissa ja mikään ei enää yllätä, tai tunnu miltään.

Vierailijoina levyllä on blues-legenda Rufus Thomas, joka kiersi Eurooppaakin bändin kanssa, sekä 'neljäs tai viides Beastie Boy' Money Mark. Tuotanto on sopivan räkäistä, mutta mukana on myös mukavasti pienimuotoista muutakin säpinää. Laulut tulevat tietenkin pääosin diskanttisina tai megafoni-efektin läpi. Oikeaoppiseen tyyliin sanoituksia on turha kaivella sen syvemmin; laulu on vain yksi instrumentti muiden mukana.

Levyä tuli aikanaan kuunneltua kohtuullisen paljon puutumuksesta huolimatta. Sen verran ajatonta ja totuuksien äärellä olevaa kamaahan tämä on, että kyllä tuon levyn alkupuolen kuuntelee edelleen läpi mukisematta.

Alice Cooper - DaDa 1983

Alice Cooperin DaDa oli viimeinen miehen 'uuden-aallon' levy ennen muutaman vuoden levytystaukoa ja sen jälkeistä siirtymistä ensin metallisempaan ja sitten pillumetallisempaan linjaan.

Cooper itse ei muista kolmen edellisen levyn tavoin tämänkään albumin tekemisestä mitään. Syynä oli miehen täysimittainen alkoholismi. Kuvamateriaali 70-luvun ja 80-luvun taitteen Cooperista on pelottavaa katsottavaa. Lyhyt uuden aallon kampaus ja viinan riuduttama neljänkymmenen kilon vartalo. Mies oli pahemman kummajaisen näköinen, kuin aikaisempien kunnian päiviensä lavapersoona.

Levyn tuottajana oli taas tällä kertaa Bob Ezrin, joka oli vastuussa miehen takavuosien menestyksestä. Levyn avaava Ezrinin säveltämä nimibiisi onkin tyypillistä Ezriniä niin hyvässä kuin pahassa; atmosfääristä kauhutunnelmaa puheen, lapsen äänen ja kasarin alun syntikoiden kanssa. Levyn pääasiallinen sävellysvastuu jakautuukin Ezrinin, Cooperin ja luottosessiomies Dick Wagnerin kesken. Viimeksi mainittu vastasi levyn kitaroista, bassoista ja apulaistuotannosta. Ezrin soitteli syntikoita ja aikansa Fairlight-sampleria. Muutama sessiorumpali ja siinäpä se. Kokoonpano ei kiertänyt levytyksen jälkeen ja ilkeät huhut kertoivat pitkäsoiton tehdyn ainoastaan täyttämään levytyssopimuksen viimeinen levy.

Tästä kaikesta epämääräisyydestään huolimatta levy kuulostaa vuonna 2013 yllättävän tuoreelta ja peräti hyvältä. Kun ilmestymishetkensä painolasti on pudonnut (aikansa muodista mennyt kehäraakki hyppää uuden-aallon/synapopin mukaan) täytyy myöntää, että 'Dyslexian' tyyliset Duran Durania(!) muistuttavat biisit tarttuvat. Nämä olisivat muuten takuuvarmoja snobi-dj-setin ylläreitä!
'I Love America' taas on täydellinen kunnon Reaganin-ajan tomppelibiisi. Onko se parodiaa vai ei? Se jää kuulijan itsensä päätettäväksi. Joka tapauksessa täydellisen amerikkalainen kappale. Pahimpana juopporaakkinakin Cooper kumppaneineen sai aikaan melodista tavaraa. Levyn päättävällä 'Pass the Gun Around' Dick Wagner pääsee esittelemään niitä tuttuja duali-kitarointejaan.

Koska levyn biisi- ja soundimateriaali poikkeaa aika täysin siitä, mitä 80-luvun lopun uudelleen tuleminen toi mukanaan ei levyn biisejä ole käsittääkseni ikinä esitetty Cooperin live-seteissä. Hyvä levy, mutta tietysti eri sarjassa ja kontekstissa miehen klassisempien levytysten kanssa.

Veikko Lavi - Punaiset ja valkoiset 1980

Veikko Lavi (1912-1996) oli kuusivuotias pikkupoika keväällä 1918. Laulaja on myöhemmin sanonut ajanjakson vaikuttaneen voimakkaimmin hänen maailmankuvaansa ja persoonaansa. Lavi esittäytyikin myöhemmin aina pienen ihmisen ymmärtäjänä. Vuonna 1980 julkaistu kansalaissotaa puolin ja toisin katsova 'Punaiset ja valkoiset - Lauluja vaikeilta ajoilta' kuuluu tähän jatkumoon.

Levy oli hetken aikaa eläneen Ponsi-levymerkin tuotantoa. Levy-yhtiön takana oli Otto Donner, joka perusti sen Love-recordsin konkurssin jälkeen. Ponsi keskittyi rokkaamista enemmän jazziin, iskelmään ja hiipuvaan laululiikkeeseen. Levymerkki oli toiminnassa parin vuoden ajan 70-80-luvun taitteessa.

Tällä levyllä jälkimmäistä edustaa Lavin itsensä laulamisen lisäksi Sinikka Sokka, joka oli Agit-propin jäsen, Koiton laulu, Kalle Holmberg, sekä Harri Saksala, joka kyllä lauloi progea ja jazzia, mutta oli kivenkova kommunisti. Tässä mielessä levy oli siis jonkinlaista humanistista liennytyspolitiikkaa - samojen laulajien laulamana, ketkä olivat aiemmin marssittamassa niitä sataa perhettä kiväärien eteen.

Artistikatraan lisäksi tuotantoarvot olivat muutenkin tavanomaista kookkaammat; levy äänitettiin Finnvoxin studiossa ja mukana olivat Helsingin työväensoittokunnan torvet.

Albumia voi pitää puhtaana teema-albumina. Se ei etene puhtaan kronologisesti, vaan piirtelee yksittäisten ihmisten kohtaloja rintaman ja aatteen molemmin puolin. Lavin sävellykset olivat aina kansanlaulumaisia, joten ne muistuttavat hivenen toisiaan, mutta muodostavat näinkin hienon kokonaisuuden. Riipaisevimmillaan se on 'Tuomitun saappaat' kappaleessa, jossa tarkastellaan lapsenomaisesti pikkupojan silmin vankien ohimarssia kellarityrmästä johonkin (kuopan reunalle) - siten että kuulija ja laulaja ymmärtävät vasta nyt aikuisina mitä tapahtui.

Lavin sisällissodassa ei ollut voittajia, toisin kuin kohkaava 'yleinen' mielipide yritti kertoa ennen toista maailmansotaa. Toisaalta lauluissa ei ole kitkerän katkeroituvaa häviäjääkään. Vain surkeita tapahtumia, osuneita vahinkolaukauksia, nälkää, pettureita ja ikävän julmia teloituksia. Mutta niistähän sisällissodat ovat tehty.

Wilco & Billy Bragg - California Stars live

Billy Bragg julkaisi uuden levyn viiteen vuoteen ja luin miehen haastattelun uusimmasta Soundista, jossa hän pohti eroja musiikin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välillä 80- ja Spotify-luvun välillä. Koska vietin lapsuuteni 80-luvulla Teppo Tavallisen näköinen, särötetyllä kitaralla itseään kompannut Bragg ui omaankin kiikariin, mutten musasta välittänyt, enkä sisältöä ymmärtänyt. Bragg oli hahmo, joka kävi yksinäistä tuhoontuomittua taistelua Thatcherin hallintoa vastaan.

Woody Guthrie taas on kaikkien vasemmistolaisten protestilaulajien isä- äiti ja isoisä. Wilco-yhtye sävelsi musiikkia miehen julkaisemattomiin teksteihin ja mukaan otettiin se nykyaikamme itseoikeutettu ruohonjuurikentän protestimies Bragg. Tuloksena syntyi kaksi levyllistä musiikkia (Mermaid Avenue I & II), joista täytyy tunnustaa, etten ole irtobiisejä lukuunottamatta kuullut kumpaakaan kokonaan. Wilcon nokkamies Tweedy on hankalan tyypin maineessa ja levytysten jälkeen huhuiltiin välirikosta hänen ja Braggin välillä, mutta tässä he nyt mahtuivat samalle lavalle.

Jaques Brel - Amsterdam 1964

Jaques Brellin 'Amsterdamin' kohdalla mieltä painaa kuinka anglo-amerikkalaiseksi sodanjälkeinen populaarikultuuri yritettiin tunkea. Ennen toista maailmansotaa ja ennen kuusikymmentälukua yleiseurooppalainen musiikki saattoi vielä kuulua italiaksi, saksaksi tai ranskaksi, ennenkuin sen kieli pakotettiin 'vapauden' kieleksi.

Ironisesti ranskalaisen nyky-chansonin kuningas tuli 'ranskalaisen sarjakuvan' tyyliin Belgiasta. Varhain nelikymppisenä kuollut Jaques Brel syntyi Brysselin kaupungin alueella 1929. Hänen muusikon uransa alkoi 1950-luvun Pariisissa. Hänen suosionsa nousi nopeasti ja pian hän oli nyky-chansonin kuningas, jonka heittäytyvää tyyliä arvostettiin ja myös matkittiin kielimuurin ulkopuolellakin. Kymmenet eturivin laulajat David Bowiesta ja Scott Walkerista lähtien ovat ilmaisseet kunnioituksensa artistia kohtaan.

Amsterdam on ultimaattinen merimieslaulu, joka pohjautuu englantilaiseen 'Greensleeves' kansansävelmään, mutta vetää silmien eteen Amsterdamin huorakadut, baarit ja känniset merimiehet koti-ikävineen. Tämä ei ole kuitenkaan mikään hyräily, vaan Brel heittäytyy kiihtyvään kappaleeseen täysin rinnoin hiki valuen. Viimeinen tyhjä säkeistö, jossa aina poistutaan teatraalisesti kiihtyneenä mikin edestä kruunaa vielä kaiken.

Meren ystävä Brel kuoli keuhkosyöpään vain 49 vuoden iässä 1978 ja haudattiin Ranskan Polynesian Hiva Oa-saarelle.

Hector - Liisa pien 1975

Hectoria on tullut parjailtua täällä useampaankin kertaan. Joskus aiheesta, joskus aiheetta, sillä kyllähän mies ihan sydämellä ja kunnianhimoisesti musiikkia on tehnyt.

Ehkä se 90-luvulla tapahtunut vanhojen starbojen kaapista kaivaminen ja Hectorin itsensäkin hyppääminen 'vanha kuuskytluvun hippi, joka vielä vetää Lennon-lasit ja bandanan päähän' hahmoon oli korni. Etenkin siihen nähden, että luomiskautensa huipulla Hector ei jäänyt niin sanotusti tuleen makaamaan, vaan etsi niitä uusiakin juttuja aikansa muilta lauluntekijöiltä.

Artisti muistetaan soolouraltaan varmasti parhaiten niiltä tätä levyä edeltäneiltä 'Bowie on kolahtanut' biiseistä ja jylhän kauniista matkoista Narniaan. Hectorin henkinen ja poliittinen levy-yhtiökoti olisi tietenkin ollut Love-Records, mutta ne aiemmat menestyslevyt tehtiin muualle. Vuonna 1975 sopimus kuitenkin loppui ja Hector siirtyi Loven leipiin, jonka ensimmäinen levytys tämä oli.

Liisa pien on jotenkin aina ohittanut jostain syystä tutkan. Lienevätkö sopimustekniset kiistat syynä, että miehen markettilaarien kokoelmalevyiltä puuttuvat kaikki tämän levyn biisit? Sillä ihan parasta Hectoriahan tämä levy on. Kappalemateriaali on vahvaa, soitto hyvää ja cover-valinnat omansa näköisiä. Levy on teema-albumi, missä seurataan laulaja Hectorin kuvitteellisen entisen tyttöystävän Liisan matkaa työväenluokasta naimakaupalla nuoren lääkärin vaimoksi ja parempiin piireihin. Huonostihan siinä sitten tietysti käy.

Edellisten levyjen tuotannosta ja osittain soitostakin vastasivat Pirjo ja Matti Bergström. Tällä levyllä heidät oli pudotettu kyydistä ja tuotantovastuussa oli itse Otto Donner, levy-yhtiön pomo. Hectoria pidettiin ykköskiinnityksenä ja tämä levy äänitettiin Ruotsin Marcus-studioilla, mihin Love kuskasi vaativampaa äänitystaitoa hyödyntävät artistinsa. Samassa paikassa ja samana vuonna siellä äänitettiin myös Wigwamin 'Nuclear Nightclub'.

Yhdistävä tekijä näillä levyillä on aikansa kosketinvelho Esa Kotilainen, joka bongattiin Wigwamin levylle käsittääkseni juuri Hectorin bändistä. Nightclubilla Kotilainen tosin soittaa hivenen 'futuristisempia' juttuja, kuin tällä levyllä, vaikka analogisia ihmeitä kuullaankin. On muuten hivenen ironista, sillä pari viikkoa sitten juttelin Kotilaisen kanssa 'Hectorock 5' tapahtumassa, millä ei ole sinänsä mitään tekemistä Hectorin kanssa. Kotilainen oli kuitenkin illan pääesiintyjä.

Taustabändi on muutenkin kivenkovaa kamaa; Vesa Aaltonen rummuissa, Nono Söderberg sähkökitarassa, Antero Jakoila akustisessa, Kotilainen siis koskettimissa, Paroni Paakkunainen huilussa, Donner myös ja Jakke Leivo bassossa.

Yksi levyn kolmesta käännösbiisistä on Epitah (Tuulet huutaa hautoihin), joka on yllättävän kova luenta niinkin vaateliaasta kamasta, kuin King Crimsonista. Kyseisen yhtyeen kirurgintarkka ja muuntuvainen proge tulee toisinaan muutenkin mieleen Liisa pien-levystä. Edellisen Hectorock(!) levyn tapaan Hector ei tälläkään levyllä astu hirveän lähelle häneen leimalla lyötyä folkkia, vaan levy on akustisimmillaankin selvästi sähköinen.

Ehkä ongelmani Hectorin kuuntelijana on johtunut hänen aiemmista levyistä, joissa tajutottaman mahtibiisin jälkeen vedetään se pakollinen Rubettes-yökötyksiä muistuttava fiftari-muistelma. Tässä mielessä Liisa pien on kokonaisuutena vuotamaton teos. Häiriötekijät puuttuvat. Tässähän joutuu vetelemään sanojaan takaisin. Kova levy.

Klimax - 84-85 2004

Klimax on yhtye, johon on törmännyt alunperin internetissä. Tai sen muutamiin biiseihin. Tämä ei ole ihme, sillä vaikka yhtyeen jäsenistöä on myöhemmin ollut 90- ja 2000-luvun tutun nimisissä jälki-punkbändeissä Klimax ei aikoinaan päässyt julkaisuissa demoja pidemmälle.

Saksalainen Aasel-records julkaisi vuonna 2004 nämä yhtyeen demonauhat täyspitkänä vinyylinä. Mukaan on läntätty myös bändin selventävä historiikki A4:sina, missä kerrotaan Klimaxin jäsenten toimet ennen ja jälkeen yhtyeen. Niin ja tietysti yhtyeen aikana.

Luulin Klimaxia alunperin porilaiseksi, mutta savostahan bändi oli - tarkemmin Pieksamäeltä. Yksi syy pori-epäilyyn on varmaan laulutyyli ja muutama levyllä ollut punk-versio iskelmistä ja Suvivirrestä. Ja kuulostaahan  basisti-laulaja Timppa hivenen tuolta Olli Hakuliselta. Vokaalit ovat muutenkin pinnassa, joten ei voi väittää, ettei sanomasta saa selvää, jos vertaa esimerkiksi aikansa sirisevämpään hardcoreen. Nimensä bändi nappasi Color Climax pornolehdestä. Aika punk.

Klimax niputetaan hardcoreen, jota ykköspuolen 'Suvivirsi-demo (demolla olevan version takia nimetty) onkin, mutta yhtyeen ilmaisu ei ole samanlaista Discharge-kopiointia, kuin aikalaisillaan. Mukana on nimittäin vahva annos niin muodikasta post-punkkia, että itse niputtaisin, tunkisin ja painaisin vielä jalalla kolon päälle missä lukee; post punk.

Trion korviin jäävä oma juttu on soundin rytmi- ja bassovetoisuus. Hyvinhän se jytää. Muutenkin ollakseen demo-äänite äänenlaatu on melkeimpä parempi, kuin useassa aikansa 'oikeassa julkaisussa'. Lyriikat pyörivät tietysti siinä sodan mielettömyyden ja ydinsodan pelon ympärillä. Niin ja herätkää! ja kahdeksasta neljään vastaisuutta. Parhaimmillaan yhtye on 'Aivoton idiootti' tyylisissä lyhyissä pyörityksissä.

Klimax toimi demottavana ja keikkailevana yhtyeenä vain parin vuoden ajan, kunnes miehistöä ja tyyliä muutettiin. Tämän jälkeen homma loppui ja soittajia siirtyi Fucking Finland/Worldiin ja muutti Helsinkiin. Sieltä putkahtaa tuttuja marginaalinimiä; Wanna-Bees, Hitmen 3 ja Atom Heart, kaikki tuttuja 90-luvun alun Soundi-lehdestä. Tätä levyä ennen yhtye aktivoitui uudelleen, mutta siitä on aika tasan kymmenen vuotta, enkä tiedä nykytilannetta.

Jacob Miller - Live in Jamaica 1978

Minulla on ristiriitainen suhtautuminen reggae-musiikkiin. Isoveljeni oli täys-streitti urheilija, mutta kuunteli jostain ihmeellisestä syystä tätä kyseistä musiikkilajia.

Homma lähti liikkeelle ensin Bob Marleyn 'Legend'-kasetista, mutta aika pian veljeni levyjenkeräily oli siinä pisteessä, että Helsingin reissuilta kiikutettiin Black Star-liikkeestä kaikkein hämyisimmät dubit ja rootseimmat setit. Meillä oli himassa vain yhdet stereot (nekin veljeni), joten sain kuunnella tätä Jamaikan musiikkia vähän liikaakin. Ja pakkokatsella sitä VHS:iltä, joiden joukossa tämäkin pätkä oli.

Silloin jäi sellainen mielikuva, että kyseessä oli Inner Circlen vanha livepätkä, mutta tämä taitaa olla bändin laulaja Jacob Millerin sooloesiintyminen. Taustabändistä en muuta osaa sanoa, kuin että saatanan kova. Puolikinkki-kitaristi oli muistaakseni skenen pääsoittajia. Eka biisi taitaa olla Wailersien tuotantoa. Tapahtuma on vuoden 1978 Reggae Sunsplash, joka näyttää vielä aika pienimuotoiselta.

Miller kookkaan olemuksensa kanssa piiskaa itsensä kunnioitettavan näköiseen menoon, joka jäi videosta mieleen. Ehkä yrtillä on myös osuutta asiaan? Tämän kun yhdistää siihen, että videon näki vuonna 1989 ja Inner Circle oli vasta paria vuotta aiemmin tehnyt ärsyttävän jättihittinsä 'Bad Boysin' hämmennys tämän livepätkän kovuudesta oli suuri. Tosin sitä hittiä Miller ei enää laulanut, sillä paria vuotta tätä konserttia myöhemmin vuonna 1980 hän kuoli auto-onnettomuudessa Kingstonissa - vähän ennen kuin yhtye olisi lähtenyt Bob Marleyn & Wailersien Yhdysvaltain kiertueen lämppäriksi.

Tino Rossi - Tchi Tchi 1936

Samaan aikaan toisaalla.

Jokainen Asterix Korsikassa lukenut muistaa tarinan pääsivuhenkilön, jylhän korsikalaisen kuumakallen Ocatarinetabellatsittsixin. Hänen nimensä on tietenkin napattu Korsikan toiseksi kuuluisimman henkilön laulusta.

Tino Rossi syntyi 1907 Korsikan saarella ja hän oli yksi Ranskan kaikkien aikojen suosituimmista artisteista, jonka ura kesti useita vuosikymmneniä. Rossi teki satoja levytyksiä ja esiintyi kymmenissä elokuvissa, kunnes viimein 60-luvun populaarimusiikki syrjäytti hänen suosionsa. Tchi Tchin lisäksi Rossi lauloi ajanmukaisella tenorillaan useita muitakin jättihittejä. Hänen väitetään myyneen huimat 300 miljoonaa levyä.

Mutta Akvavitix, kuka on se kuuluisin korsikalainen?