En ole tässä blogissa hehkuttanut oikein mitään 'ilmeisistä' suosikkilevyistäni, kuten Stoogesin 'Fun Housea' tai Pink Floydin 'The Piper at the Gates of Dawnia'. Ne ovat klassikoita ja peruskauraa. Etenkin jos pitää muutenkin tämän blogin antimista. Ne ovat myös kuultu ja hehkutettu jo aikoja sitten. Niistä kirjoittaminen olisi vain tylsää saarnaamista jo käännytetyille.King Crimsonin debyytin kohdalla voisi tehdä poikkeuksen, koska täydellisiä levyjä ei ihan hirveästi ole (tosin 'Moonchildin' seitsemän minuutin pimputusosuus on turha). King Crimsonia pidettiin ainakin Jake Nymanin ohjelmassa yhtenä raaimmista progeyhtyeistä. Avausbiisi '21st Century Schizoid Man' pistääkin heti jauhot suuhun. Riffin metallisuus, megafonilaulu ja tuplabasarit nostavat biisin aikansa ammattilaisiinkin (Zeppelin, Black Sabbath) verrattuna ihan omalle tasolleen. Levyn päättävä 'The Court of the Crimson King' taas huutelee jo tulevaisuuden sankarihevin suuntaan. Välissä pari kaunista folk-kappaletta ja hautajaistunnelmallinen 'Epitah' (jonka Hector käänsi kohtuullisesti 'Tuulet ulvoo hautoihin'). Kannen Skitsoidmän-maalauskin lupaa sisällöltä juuri sitä mitä pitääkin. Kansitaiteilija Barry Godber kuoli valitettavasti vain muutama kuukausi levyn julkaisun jälkeen.
Julkistamisen yhteydessä King Crimsonille tarjoutui elämänsä tilaisuus, kun yhtye pääsi Rolling Stonesien lämppäriksi Hyde Parkin Brian Jones-muistokonserttiin. King Crimson löi yleisön pähkinöiksi, mutta pääbändin ainoa kommentti setin päälle oli tyly 'Get off!'. Tämän jälkeen Stones soitti oman paskan settinsä.
Samalla kokoonpanolla tehtiin vielä seuraaja 'In the Wake of Poseidon', joka on hiilipaperikopio tästä levystä. Ihan ok, mutta kappalemateriaali ei todellakaan yllä samalle tasolle. Tämän jälkeen bändin kokoonpano vaihteli miltei joka levyllä Robert Frippin ollessa ainoa pysyvä jäsen. Mutta tuli bändiltä muitakin hyviä levyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti