Alice Cooper on varmasti tuttu jokaiselle 80-90-luvun taitteessa teini-ikäänsä viettäneelle superhitistä 'Poison'. Ja itse asiassa senkin jälkeen syntyneille.Muistan vuonna 89 lukeneeni Soundin musapalstaa, missä käsiteltiin niin kutsuttua hyvää, mutta harvinaista musiikkia. Siellä julkaistiin Cooperin diskografia 60-luvun 'Spiders'-bändistä 80-luvulle asti. Pikkupoika ihmetteli, että mitä tämä pelle teki tällä enemmän 'oikeisiin' bändeihin keskittyneellä palstalla?
Toinen hämmennyksen aihe oli jonkun Stooges-bootlegin radio-jingle, jossa rinnastettiin David Bowie, Alice Cooper ja Iggy Pop. Häh?
Kovin vähän silloin tiesi. Tosin kovin vähän oli myöskään vanhaa diskografiaa liikkeellä.
Nazz/Spidersista aloittanut phoenixiläinen lukio-bändi muokkaantui hiljalleen Alice Cooper-yhtyeeksi, jonka laulaja Vincent Furnier otti myöhemmin oikeaksi nimekseenkin. Frank Zappa kiinnostui yhtyeestä, jota kaikki tuntuivat vihaavan ja bändi levytti kaksi ensimmäistä levyään hänen Straight-levymerkilleen (on muuten huomattavaa, että Alice Cooper oli tuohon aikaan täysi streittari, vaikka musiikki olikin köyhän miehen psykedeliaa).
Levyt eivät saaneet kuitenkaan tulta tai tuulta siipiensä alle, jolloin yhtye teki peliliikkeen muuttamalla musiikkikaupunki Detroitiin.
Tällä hetkellä kaikki pakenevat tuosta kaupungista, mutta siihen aikaan sieltä löytyi otollinen yleisö yhtyeen frikkikitarabändi sirkukselle, jonka aneeminen ruikku laulaja pukeutui naisten mekkoon ja meikkasi.
Sattumalta seuraavalle levylle saatiin tuottajaksi Bob Ezrin, joka pisti bändin kirjoittamaan kaiken materiaalinsa uusiksi. Se kannatti, sillä tuloksena oli 'Love it to Death', joka on yksi kaikkien aikojen glam/katurock-levyjä. Ja Alice Cooper soundi.
Killer julkaistiin vielä samana vuonna, kuin tämä läpimurron tehnyt edeltäjänsä. Tuottajana jatkoi tietenkin Ezrin, joka myös auttoi biisien kirjoittamisessa. Rakenteeltaan levy on samanlainen, kuin edeltäjänsäkin; meneviä biisejä, joiden sekaan laitetaan sen ajan progesta muistuttava 'Halo of Flies' lisäämään taideuskottavuutta.
Levyn avaava 'Under My Wheels' on korkea-oktaanista katurockkia parhaimmillaan. Biisi kuului aikanaan myös kotimaisen Hanoi Rocksin repertuaariin. A-puolen päättävä psykodraama 'Desperado' on eri tarinoiden mukaan omistettu joko Cooperin kaverille Jim Morrisonille, tai 7-rohkeaa miestä-elokuvalle. Voi itse valita kumpi tarina on parempi. Itse biisihän on hyvä. Kakkospuolella hard-rock jatkuu edelleen ja hyvän maun rajoja venytellään edelleenkin keikka-repertuaarista löytyvällä 'Dead Babies'illa.
Alice Cooper oli alunperin yhtye, joka oli tasapuolisesti vastuussa myös biisinkirjoittajina. Alice on jaetulla meriitillä mukana viidellä levyn kahdeksasta biisistä. Eikä edes pääsosassa. Muutama vuosi myöhemmin miehen siirryttyä soolouralle, hän sai sopimuksen mukaan pitää nimen antamalla muille kymmenesosan rojalteista.
Alice Cooper-yhtyeeltä ilmestyi rivi hard-rockin klassikoita, eivätkä miehen ensimmäiset soololevytkään huonoja olleet. Sitten alkoholismi vei äijää kuin raatoa.
Cooper aloitti päivänsä verioksennuksella, jonka jälkeen alkoi kaljoittelu. Lavalla pystyssä pysyminenkin tuotti vaikeuksia.
Parannus tähän löytyi katkaisun lisäksi uskoon tulosta. Nykyään Cooper on etevä golffaaja ja uskonnollinen republikaani.
Mutta ei anneta sen häiritä, sillä mies on edelleen kohtuullisessa levytys- ja livetys-kunnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti