Anne Taskinen, eli tunnetummin Heinäsirkka ja toimittaja (eikös Heiniskin ole toimittaja?) Arja Aho koostivat vuonna 2004 kirjan, joka niputti yksiin kansiin suomalaisen 'naisrockin' tai ainakin naisrokkarit siihen saakka. Ennen kirjaa Nelosella ilmestyi kolmiosainen dokkarisarja, joten en tiedä kumpi oli ensin; munasolu vai kana? Kirjan taitosta ja kuvituksesta vastaa Jussi Karjalainen, joka on tehnyt lähinnä kaikki tämän tyylisuunnan kirjat Suomessa..Tekijät ovat nähneet vaivaa etenkin kirjan alkuvaiheen, eli 50-70-luvun mimmirokkareiden selvitämisessä. Kirjan ikä myös alkaa jo painaa, nimittäin muutama alkupään artisti on jo tällä välin edesmennyt. Suomen naisrokin alkupää onkin kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia. On oikeasti mielenkiintoista lukea sen ajan rokkimimmeistä, joista osa on itselle todellisia obskuureja. Myös vanhoillisen ajan ja naisrokkareiden kohtaaminen on mielenkiintoisempaa, kuin nykyartisteista lukeminen.
Kirjan taso tosiaan lopahtaa siirryttäessä 90-luvun artisteihin. Voisi sanoa, että alkupäässä laatu korvasi määrän, mutta kirjan loppuosa listaa lähinnä Pokon (oli hengissä tuohon aikaan) Epe Heleniuksen ikuisen 'tyttöbändin' etsinnän. Pakkomielteestä huolimatta Epe ei pitkäaikaista tai valoa kestävää rokkimimmiryhmää löytänyt. Ehkä myös siitä johtuen, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mimmi otetaan keulakuvaksi juuri nätin ulkonäön takia.. Toimitustyössä on myös loppua kohden selkeästi luistettu ja muutaman artistin kohdalla ei erota lukeeko levy-yhtiön lehdistötiedotetta, vai kirjoitettua kirjaa. Sama pätee myös lähes jokaiseen artistin pääkuvaan, lukuunottamatta jotain Marjo Leinosta.
Lopussa tulee sikäli selväksi, mikä estää usein naisartistien pidemmän uran; wanhan aikaisesti ne lapset. Usein rokkimimmit kirjan perusteella pariutuvat muusikkomiesten kanssa, joten kummankin saman aikaista keikkailua varten pitäisi lastenhoidon turvaverkko olla laajasti kunnossa. Ja nainenhan se eron kohdatessa on yleensä päävastuussa lasten hoidosta.
Ehkä myös silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että aika isonkin mittakaavan bändit Suomea kiertäessä istuvat edelleen ennen keikkaa kusisessa komerossa moppien välissä juoden lämmintä kaljaa. Edellä mainittu toiminta kuitenkin vetoaa ehkä enemmän 'poikamaiseen huvitteluun', tai ainakin vaatii vastakkaiselta sukupuolelta sellaisen sietämistä. Painotuksesta johtuen yksi kirjan kantavia teemoja olikin kännisten mieskanssamuusikoiden, miksaajien, roudareitten ja keikkajärjestäjien enemmän ja vähemmän avoimen 'tytöttelyn' käsittely.
Moni naisrokkari, etenkin kirjan myöhemmissä teksteissä pohti myös mies ja naissoittajien eroja. Esimerkiksi sitä, miksi miehiseksi käsitetyt kitarasoolot ovat.. miehiseksi käsitettyjä. Populaarimusiikin historia tuntee tietysti paljon 'kasvottomia' naispuoleisia studiorumpaleita ja basisteja, jotka ovat vastuussa muun muassa monesta mustan musiikin kiistattomimmista rytmeistä, joita luullaan kundien soittamiksi. Rokkikitaran puolella on jostain syystä hiljaisempaa.
Rockin korkeat korot on ihan kelvollinen teos, mutta loppupään löysyys ja kaiken maailman I'deesit ja muut tuntuvat puuduttavilta. Aikalaisissa tosin on se ongelma, että pois jättäessä ja taas toisten mukaan nostossa syntyy helposti kiistaa ja ravintolassa voi kirjoittaja jäädä tervehtimättä. Tämän päivän klassikkoartistit valitaan vasta meidän jälkeen, ei meidän aikana.
1 kommentti:
Muska ansaitsee arvostuksen.
Lähetä kommentti