Ultravox nimenä tuo ainakin minulle mieleen sellaisen ultimaattisen ja vähän kolkonviileän kasarisyntikkabändin. Reilusti artsyillä mausteilla. Yhtyeellä tosiaan on klassiset suunnannäyttäjän hetkensä 80-luvun syntikkapopissa. Ultravoxia kohtasi myös kohtuullinen kaupallinen menestyskin, mutta vasta John Foxxin lähdettyä yhtyeestä.Bändi kuitenkin aloitti jossain muodossa jo vuonna 1974 ja tämän ja 80-luvun väliin mahtui jakso, jossa yhtye oli voimakkaasti mukana. Vaikka bändi käytti vielä tässä vaiheessa huutomerkkiä nimessään kunnianosoituksena saksalaissankari Neu!:lle, yhtyeiden musiikissa ei nyt hirveän paljon samaa ollut. John Foxx poseeraa takakannessa kajaalit silmien alla videoeditorien edessä, mutta elektronisiakin sävyjä levyltä löytyy vielä hintsusti.
Bändin esikoinen äänitettiin loppusyksyn 1976 puolella, joten vaikka Ultravox ei nyt uuden punk-musiikin pioneeri ollut, niin ei myöskään varsinainen perässä juoksijakaan. Koneveljinä myöhemmin tunnettujen Foxxin ja kumppaneiden tämän ajan musiikki kumarsi kuitenkin sellaisille esikuville, kuin T.Rex, Roxy Music, David Bowie ja muut isomman ja taiteellisemman rokin ikonit. Äänittäjäksi levylle saatiin myös Brian Eno, joka osittain tuotti levyn yhdessä bändin ja Steve Lillywhiten kanssa. Levyllä leijuukin tietyllä tapaa 'Low':n ja Roxy Musicin henki.
Pätevää taide..rokkipunkkia sisältänyt levy ei kuitenkaan ollut juuri minkäänlainen kaupallinen menestys. Seuraavalla levy olikin enemmän nojallaan 'perinteistä' post-punkkia ja uutta-aaltoa kohti, vaikka sisälsikin 'Hiroshima Mon Amour' tyylisen viileän romantikkopalan. Ultravox! on kuitenkin positiivinen yllätys levynä ja 'jotain ihan muuta', kuin mitä yhtyeeltä odotti kuulevansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti