Apumiesosasto tulee huimaan viidenteentoista osaansa todellisen apumiesten apumiesten osalta. Toki John Cale on tehnyt varteen otettavan uran ihan sooloartistinakin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että soolomusan sijaan hänen mukana olonsa toisten levyillä ja tuotantotouhunsa ovat astetta mielenkiintoisempaa tavaraa.Walesissa 1942 syntynyt Cale sai pienenä formaalin klassisen musiikin koulutuksen ja oli jonkin näköisen 'ihmelapsen' maineessa. Cale asui voimakkaasti teollisessa Ammanin laaksossa, jossa opettajaäitinsä ja hiilikaivosmies isänsä kanssa kasvanut John puhui seitsenvuotiaaksi asti ainoastaan walesin kieltä. Pieni John kärsi myös keuhko-ongelmista, joita lääkittiin opiaateilla ja nukahtamisvaikeuksia muilla lääkkeillä. New Yorkiin muutettua nämä jo kotoa opitut tavat yhdistyivät erittäin massiiviseen huumeiden käyttöön, jota ajan mukaan harrastettiin ja joka Calen mukaan loppui vasta 80-luvulla lapsen syntymään. Tämä sivuraide sikäli, että itse olin pitänyt Calea ns. 'skarpin' maineessa entiseen bänditoveri Lou Reediin verrattuna. No, ehkä ne ovat Luikun mielenterveysongelmista noin enemmänkin.
New York on mainittu. Nuori Cale muutti Lontoon opintojensa jälkeen New Yorkiin, jossa hän pääsi legendaarisen John Cagen oppiin ja tuli osaksi kaupungissa kukoistanutta avant-garde-skeneä. Näissä touhuissa hän tapasi Sterling Morrisonin, joka vuotta myöhemmin tuli jäseneksi hänen ja Lou Reedin perustamaan Velvet Undergroundiin. Tämä bändi kulminoituu myöhemmän vahvan soolouran ja erittäin taitavan biisinteon takia Reediin, mutta Calen tuoma avant-garde/räminä/drone/alttoviulu on se juttu joka teki Velveteistä sen, jota edelleen voidaan jäljitellä, muttei ikinä ohittaa. Ja jäljittelijöitähän on piisannut Peräseinäjokea myöten.
Tiivistettynä yhtyeen sointi yhdisti hyvät kappaleet periksi antamattomaan taiteellisuuteen ja tässä Calella oli suuri rooli. Kakkoslevyllä Calekin oli mukana useiden biisien krediiteissä, eikä lätty kalpene debyytille, vaan jopa ohittaa sen kuratietä pitkin. Reedin ja Calen välille oli tullut kuitenkin tässä vaiheessa niin pahat skismat, että jälkimmäinen lähti kävelemään bändistä. Tämän jälkeen yhtye teki edelleen hyviä Reedin kappaleita, mutta se särmä joka erotti sen muista oli lopullisesti poissa.
Calen ensimmäinen soololevy ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin ja jätän soolouran niille, jotka tykkäävät enemmän artsystä musiikista.
Velveteistä lähtöä seuraavana vuonna Cale teki kuitenkin sellaisen tuotannon, joka ainakin omissa silmissä olisi riittänyt maineen kunniapaikalle loppuelämäksi; Nimittäin tuotti detroitilaisen Stoogesin ensilevyn. Lopullisista mikauksista ja niiden krediiteistä ollaan tosin montaa mieltä, mutta tästä alkoi miehen tuotantovastuu useista nousevista proto- ja täyspunkbändeistä joista voidaan mainita debyytit muun muassa Modern Loversilta, Patti Smith Groupilta ja Sham 69:ltä. Folkin puolelta voidaan taas mainita soittaminen Nick Draken levyllä, sekä tietysti pitkäaikainen tuotantovastuu entisen bänditoveri Nicon uralta. Nicon huikea/synkkä soolomusiikki tuskin olisi ollut samaa ilman Calen panosta.
Calen soolo- ja tuotantoura on jatkunut tähän päivään asti ja on pitänyt sisällään Happy Mondaysista Manic Street Preacherseihin. Kuinka paljon siitä nykyään on sitä, että halutaan mukaan Velvettien legenda on toissijaista miehen takavuosien taidepunk-tuotantojen rinalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti