Viime viikolla näin valitettavan näyn; Talent-Elias oli palannut Kaisaniemen tunneliin esittämään genre-musiikkiaaan. Näköjään Talent-homma ei lyönyt leiville? Jos totta puhutaan jätkä alkoi ärsyttämään jo katusoittoaikoinaan. Ensikuulemalta sielukas musa vaihtui hiljalleen teennäiseksi paskaksi, jota silmien alla oleva kajaali vain alleviivasi.Mistä näin synkkä luenta katusoittajasta? Kenties syynä oli oheisen kuvan kukalie britti/irkkupunkkari ja hänen esittämä vihreitten saarten kantaaottava folk-laulu, joka tuntuu irtoavan osalta maiden asukkaista erittäin luontevasti. Siihen verraten 'Eliaksen' teennäinen genrekollotus nyt vain kuulostaa aika saatanan paskalta.
Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Luodaan katsaus Helsingin kadulla musisoiviin muusikoihin ja yhtyeisiin.
Muutin kaupunkiin vuonna 2000 ja silloin tuli hengattua kaupungin keskustassa myöhään öisinkin. Tuohon aikaan Makkaratalon kulmalla ohikulkijoita viihdytti koditon rumpumies, joka kilkutti ITE-taide tyylillä ohikulkijoita kilkuttamalla omintakeisesti kattiloita ja muita kilkuttimia. Käsittääkseni mies soittaa edelleenkin, mutta ei yhtä aktiivisesti, kuin takavuosina.
Kylähullujen ja Pietarin konservatorion oppilaiden lisäksi Helsingin kaduilla on esiintynyt alan 'genrebändejä' (vai pitäisi sanoa brändi/franchising-bändejä?) jo 80-luvulta lähtien. Machu Picchu, eli kansanomaisemmin 'vinkuintiaanit' oli bändi, joka jäi jo 80-luvun lopussa kaupungissa vierailleen pikkupojan mieleen. Tämä saman näköinen ja jokaisessa eurooppalaisessa 'suurkaupungissa' esiintynyt yhtye oli vakikalustoa Kolmen sepän patsaan ympäristössä siihen asti, kunnes Helsingin kaupunki rajoitti vahvistinten käyttöä katusoitossa. Tämän jälkeen yhtye poistui vuosiksi katukuvasta, mutta sen uusin inkarnaatio (tätä ennen tasonkointiaanit, nyt atsteekit) on vahvistinvalvonnan puutteen takia palannut katukuvaan. Alkuperäisestä inka Machu Picchusta on muistijäljessä sielua raastava muisto 'El Condor Pasa' kappaleesta suoralla rokkikompilla.
Samaiseen 'genrekatusoittoyhtyeisiin' luen myös Romanian ja Bulgarian romaneiden katusoitot. Lyön vapaan liikkumisen sopimuksen verran vetoa, että samat haitarit ja tamburiinit löytyvät jokaisen eurooppalaisen metropolin kaduilta ja metrojunista. Valitettavasti romanit eivät toteuta etnisiä ennakkoluuloja, vaan Djangojen sijasta Kaisiksella soittaa usein soittotaidoton kerjääjä, jolle haitari on lyöty käteen lähinnä herättämään sääliä. Myös homman järjestelmällisyys on silmiinpistävän harkittua; parhaat soittajat pistetään Steissille ja Aleksille, soittotaidottomien kerjäläissoittajien seisoessa Hertsikan tai Roihiksen syrjäisillä ostareilla. Saatavat pikkukolikot ovat selkeästi joillekin iso bisnes.
2000-luvun alussa suomi-hopin kuumimpana aikana Aleksin kulmalla oli usein paikallisia p-poyseja gettoblasterin kanssa rappaamassa. Idea oli kiva, vaikkakin ulkomailta tuotu. Tosin niin on suurin osa Stadin katusoitosta muutenkin. Viime kesänä paikkaa miehitti länsi-Afrikkalainen rumpumusiikki korumyynteineen.
Mainitsinkin jo aiemmin venäläiset katusoittajat. Klassisen koulutuksen saaneet muusikot saavat todennäkäisesti paremman liksan Steissiltä tai Kaisikselta, kuin Pietarissa orkesterisoitosta, olettaen majoituksen hoituvan jonkun sukulaisen tai kaverin sohvalla. Ei siinä mitään, musiikki soljuu mukavasti ja Tonava kaunoinen on mukava kuulla kerran päivässä.
Oma lukunsa katusoittajissa on tietysti sielunpelastajat, jotka esittävät hengellistä musiikkiaan metroasemilla. Jeesuksesta kuullaan päivittäin Rautatieaseman tunnelissa.
Sielunkäännyttjiä lukuunottamatta katusoiton perusolettamus on kuitenkin tuottaa hetkellistä musiikillista mielihyvää työmatkallaan ohikulkeville ihmisille. Kappaleet ovat sitä perusikivihreää klassista, tai häiritsemätöntä tuttua pop-musiikkia. Siihen nähden jutun alussa mainitun punkkarin musiikki on mukavasti poikkeavaa tavaraa katusoiton easy-listening kamasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti