Grateful Deadin 'Wall of Sound' äänentoistosysteemi löytyy varmaan sanakirjasta kohdalta 'Spinal Tap-moment'. Yhtye oli länsirannikon ja hippiliikkeen edelläkävijöitä ja Asbryn pormestareita, mutta toisin kuin San Fransiscon mitättömänkin korttelibändin, Grateful Deadin se suurempi suosio kiersi visusti läpi koko 'flower-power' ajan ja pitkään sen jälkeenkin. Hassusti vasta 80-luvun juppiaika toi yhtyeelle viimein sen ensimmäisen (ja viimeisen) hitin ja nosti 'hassun' 60-luvulta lähtien mannerta kiertäneen (toki Deadheadien uskollisesti seuraaman) bändin oikeaan suursuosioon - 20 vuotta kultakauttaan myöhemmin.
Yhtyeestä vaahtoavat toteavatkin aina, että bändin levyt olivat ne pakollinen paha, missä kappaleiden aihiot esiteltiin. Itse musiikki tapahtui konserttien tuntien jamiversioissa. No, onhan yhtyeellä muutama ihan pätevä studiolevy, mutta yhtyeen livesoittoa kuvailisin itse lähinnä plimputteluksi. Toki paikan päällä ja sopivassa mielentilassa kokemus oli varmasti lennokas, mutta silti; plimputtelua. Tähän kaikkeen kun lisätäään kaksi saman aikaista kosketinsoittajaa, kaksi rumpalia, kitarat ja basso (jonka kehuttiin olevan naimisissa tietokoneen kanssa jo 70-luvun lopusta - mitä se sitten ikinä tarkoittikaan..), jotka plimputtelevat biisit läpi, niin ollaan jossain yhtyeen ytimessä.
Yhtyeen läpilyömättömyyteen oli varmasti syynä pari äärimmäisen tärkeää konserttia, jotka yhtye munasi. Kukaan ei muista heidän Montreyn keikkaa ja Woodstockissa homma päättyi aivan penkin alle juuri konsertin äänentoiston takia (ilmavoimien radio muun muassa katkaisi kitarakaappien soiton). Niinpä on ymmärrettävää, että sekavien substanssien kera yhtyeelle jäi mania äänentoiston täydellisyydestä - plimputuksensa taustalle. Joka tapauksessa yhtyeen soittajat ovat aina höpisseet sekavia silmät eri tasossa äänistä ja niiden väreistä - samalla soittaen plimputusta.
'Wall of Soundia' alettiin suunnitella jo vuonna 1972 yhtyeen jäsenten, äänimiesten ja Alembic-yhtiön toimesta. Tärkeänä asiana pidettiin, että laitos olisi vapaa kiertoäänistä ja tätä varten bändille tehtiin erikoismikit. Laitoksen tehtävänä oli myös toimia soittajien monitoreina, joten se sijoitettiin heidän taakse ja he pääsivät itse miksaamaan itseään keikalla. Phil Leshille tehtiin muun muassa nelikanavainen bassosysteemi - yksi jokaiselle kielelle.
Koko laitos koottiin 89:stä 300 wattisesta ja kolmesta 350 wattisesta wacuumtuubista, joista muodostui yli 26 000 wattia äänentoistotehoa. Aikansa suurin ja huhujen mukaan edelleen historian toiseksi suurin äänisysteemi kantoikin puhdasta ääntä suhteellisen kauas yhtyeen runsailla ulkoilmakeikoilla. Ensimmäinen prototyyppi oli käytössä helmikuussa 1973. Täyssysteemi tuli keikoille maaliskuussa 1974.Laitoksen koosta johtuen sitä kuljetettiin neljällä rekalla ja 21 roudaria kokosi sitä. Tämä siis aikana, jolloin bändi oli aika persaukinen ja yleisö samanlaista. Pystyttämisen ongelmista johtuen päädyttiinkin, että näitä systeemejä oli kolme kappaletta! Yhtä purettiin edellisen illan paikalta, yksi oli käytössä illan konsertissa ja seuraavaa pystytettiin samaan aikaan seuraavaan mestaan. Rauha ja rakkaus olivat tosin tässä vaiheessa vaihtuneet bändin sisäisiin kahnauksiin ja pulvereihin, joista sekä kohonneista miehistö- ja polttoainekuluista johtuen 'Wall of Sound' eläköityi jo saman vuoden lokakuussa bändin jäädessä telakalle. Oltuuaan käytössä täysipainoisesti vain puolisen vuotta. Laitos oli toki kärsinyt myös jonkin verran teknisistä ongelmista. Yhtyeen palatessa parin vuoden päästä kiertämään PA oli vaihtunut vähän helpommin liikuteltavaan malliin. Harmi sinänsä, olihan tuo aika näyttävä seinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti