Justicen neljä vuotta debyytin jälkeen julkaistu seuraaja ei blogikitinän perusteella ollut ihan se, mitä hipsterit ja viitan ripustajat odottivat. Bändi on ehtinyt pyörittelemään kappaleitaan liian pitkään, eikä levyn niin sanottu 'proge-elektro' nouse ihan proge-esikuviensa lennokkuuteen. Eikä taas jytää niin, että tanssilattiat täyttyisivät ilman biisien rankkaa remiksaamista. Myös soundilliset viittaukset stadionrockkiin, eivät nosta kentällistä yleisöä hakkaamaan tahtia.
Periaatteessa idea duali-särökitaraa matkivista synaleadeista on hyvä, mutta levyllä yliviljelty. (Tosin kotimainen Nightsatan saa hipstereiltä paremmat pisteet, vaikka on livenä suoraan sanoen köpö). Kappaleet eivät myöskään nouse loppua kohden, mikä on sellainen perusvaatimus tälläisessä hehkutukseen perustuvassa elektronisessa musiikissa. Toinen ongelma on, että useat biisit lähestyvät formaalia musiikkia, jonka kirjoittamisessa kaksikko Gaspard Augén ja Xavier de Rosnay eivät ole hirveän hyviä.
Jotta tämäkään kirjoitus ei jää pelkäksi marmatukseksi on todettava, että levy kuulostaa hetkittäin ihan hyvältä ja kaksikko osaa edelleen ruuvata soundeja, vaikka fokus neljä vuotta komerossa olisikin vähän kärsinyt. Levyn suurin ongelma on, ettei Justice kuuntelijoiden fantasioinneista huolimatta ottanut mitään suurta harppausta eteenpäin tai yllättävyyteen, vaan kuulostaa turvalliselta itsensä toistolta.
Review: Mike Oldfield – Platinum (1979)
14 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti