Nico - The End 1974

Myöhemmässä maailmassa Nico (oik. Christa Päffgen) on hivenenkin musiikkia valtavirran ulkopuollta seuranneelle tuttu hänen lauluosuudestaan Velvet Undergroundin debyytillä.

Yhtye itse ei ollut hirveän innostunut Andy Warholin tungettua tämän entisen saksalaisen mannekiinin ja seurapiiriliidokin mukaan, eikä yhteiseloa kestänytkään kuin levyn verran.
Tästä jäi Nicolle kuitenkin käteen hänen tulevan soolouransa suuntaviivat ja John Calen ystävyys tuottajan roolissa.

Nico oli levyttänyt jo ennen Velvettejä soololevyn, joka on itse asiassa oikein kiva pikku levy hyvien biisinkirjoittajien hänelle tekemiä kappaleita. Kuitenkin vasta Velvettien jälkeen hän päästi lopullisesti ääneen sen kolkon teutonin, jollaisena ainakin itse Nicon tunnen.

Yhteistyö Calen kanssa oli alkanut paria levyä aikaisemmin, mutta Nicon viileä, hieno, mutta myös haastava avant-garde ei saavuttanut juuri minkäänlaista kaupallista suosiota. Soololevyjen ja ilmaisun arvo nousikin vasta punkin ja uuden aallon myötä, jolloin Nico oli varmasti monen gootti-dominan esikuva.

Levy levyltä eri yhtiölle ajautuneen Nicon 'The End' oli hänen ensimmäinen ja ainut levytys Englantilaiselle 'Island'-levy-yhtiölle. Levylle saatiin mukaan tuottaja Calen lisäksi myös britti-hämärämiehet Brian Eno ja Phil Manzanera, jotka olivat Enon soololevyn lisäksi olleet myös Roxy Musicin jäseniä.

En ollut aikaisemmin älynnyt, että Nicohan on aivan tyylipuhdas 'krautrock'-artisti. Samaa ennakkoluulotonta musiikin ja avant-gardenkin sekoitusta tarjoillaan tällä levyllä. Pääosassa on Nicon aavemainen harmooni ja sen drone, sekä hänen kohtalokas äänensä. Biisit ovat myös hänen itsensä lukuunottamatta levyn päättävää Saksan kansallislaulua ja jäätävää tulkintaa entisen rakastajansa Morrisonin Doorsin 'The End'istä. Krautrock-yhteyksiä alleviivaa myös se, että levyn julkaisun aikaan Nico soitti Tangerine Dreamin lämmittelijänä, muun muassa kuuluisalla Notre Damen keikalla.

Huolimatta suitsuttavista arvioista levy ei lähtenyt juurikaan myymään ja Nico suututti myös Islandin johtoportaan rasistisella lausunnollaan edellisen kirjoituksen aiheesta; jamaikalaisista reggae-artisteista. Kenkää tuli.
Osaltaan tähän varmasti vaikutti myös se, että Nico oli tässä vaiheessa täysi heroinisti (hän kunnostautui myöhemmin tutustuttamalla myös poikansa Arin samaan harrastukseen..). Niinpä hän ajautui takaisin marginaalin laidalle ja seuraava levykin ilmestyi vasta 80-luvun alussa.