Urgh! A Music War - Elokuva 1981

Helsinki on siitä(kin) hieno paikka, että täällä voi käydä Elokuva-arkiston näytöksissä. Teema 'Nuorten sävellahja' esittelee kulttirock-elokuvia, joista vuorossa oli Urgh! A Music War.

Vuonna 1981 teatterilevitykseen tullut filmi oli kaiken uuden aallon esittelyn ohella loppujen lopuksi elokuvan tuottaja Miles Copelandin tekemä kokoillan mainos manageroimallensa The Police-yhtyeelle.

Yhtyeen rumpali Steward Copelandhan oli Milesin velipoika ja muiden bändien saadessa elokuvaan yhden biisin, Police esittää niitä kolme. Johtuen ankarasta Police/Sting-antipatiastani, ne tuntuivat leffaa katsoessa vielä tajuttoman pitkiltä.

Elokuva esittelee siis tuolloin musiikkia mullistaneen ja nousussa olleen uuden aallon erilaisia kulmia. Live-taltiointeja kuvattiin eri osoitteissa; Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa ja Los Angelesissa.
Osa vedoista on mieleenjääviä, osa ei. Kahden tunnin aikana lauteilla ehti olla niin monta bändiä, ettei ehdi erottelemaan. Moni yhtyeistä oli jo hajonnut elokuvan ilmestyessä teattereihin. Mikään varsinainen hittikavalkadi leffa ei kuitenkaan ole, vaan keskittyy aika leveästi genreen tuntemattomuuksista sen ajan suuruuksiin.
Listaan siis vain elokuvan tuntoja ja näkyjä.

Ulkonäkö:
Yhdysvaltojen puolelta tulevissa pätkissä näkyy, ettei punk vaatemuotina rantautunut ikinä valtavirtaan. Yleisön puolella liimatukkia, ylipainoa, pilottirilleja (ja niiden asennon korjailua). Uuteen aaltoon kuului myös runsaasti pukubändejä, joista leffassa parhaasta päästä on tuolloin megasuosion kynnyksellä ollut Devo ja ihmelintu Klaus Nomi. Myös Gary Numanin lavarakennelma ja pyörätuoliauto ovat hienoja, vaikka saavatkin mieleen erinäisiä Spinal Tap-visioita siitä miten nolosti homma voisi mennä pieleen ja pikkuauto ajelisi lavalla hallitsematonta ympyrää.
Muuten meno on kuin suoraan tämän hetken hipsterien ironisesta kuva- ja pukeutumiskirjasta pullonpohjalaseineen, teiniviiksineen, tyhmine kampauksineen ja spandekseineen.

Musiikki:
Huhut progen kuolemasta vuonna 1977 olivat perin liioiteltuja.. Biisit ovat vaikeita soittaa, paljon syntikoita, joita soitti usein vielä joku vanhan ammattimuusikon näköinen jätkä. Kovasti hyppimistä ja heilumista.
Ja sitten se saatanan uuden aallon reaggae. Valkoinen reaggae nyt vain on täyttä paskaa. Piste. Elokuvassa yhden biisin soittanut brittiläinen Steel Pulse pesi joka ikisen valkoisen reaggae-nytkyttäjän. Nytkytys onkin pääosassa, sillä vähemmistö bändeistä on punkin tai Stoogesin perillisiä. Toki niitäkin oli, mutta pääpaino on sillä nytkyttävällä rokilla.

Kokemus:
Aika harvoin, (jos koskaan?) on tullut nähtyä musiikkielokuvaa ihan valkokankaalta.
Youtube-aikakaudella sieltä ei löydy myöskään hiirtä, millä skipata tylsä biisi, vaan kaikki on katsottava alusta loppuun. Onneksi uusi aalto ei kuitenkaan pitänyt sisällään megapitkiä biisejä. Muutama bändi vetää kyllä niin tajuttoman vedon, kuten The Cramps, että kahden tunnin persepuudutus on sen vaivan arvoista.

Pitää miettiä käykö vielä katsomassa jonkun muunkin sarjan elokuvista. Josko 'KISS Meets the Phantom of the Park' putoaisi paremmin valkokankaalla?