Alice Cooper - Old School 2012

Levymyynnin vähetessä yhtiöt joutuvat tekemään mitä ihmeellisempiä kikkoja saadakseen viimeisten uskollisten levynostajien rahoja. Eli siis fanien. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että julkaistaan bändien demoja. Aiemmin tänä vuonna Levyhyllyssä pyörähti Beach Boysien 'Smile'-sessioiden studio- ja treeninauhoja, nyt on vuorossa Alice Cooper-bändin demoja + live vuoteen 1974 asti.

Kaiken kuulleille faneillehan tämä neljän cd:n boksi on suunnattu. Ykköslevy alkaa Zappan Straight-recordsille tehdyillä demoilla ja konserttipätkillä, jotka tylysti kertovat kuinka paska bändi autotallista aloittanut Alice Cooper-bändi alunperin oli.

Tietynlaisena vedenjakana toimii 'Chigago Undergroundissa' 1970 äänitetty 'I'm Eighteen' versio, joka on vielä ihan liian pitkä ja ilman draamaa. Tästä boksi lähtee kehittymään, kun Bob Ezrinin tuottaman 'Love it to Deathin' levytys-esiversio biisistä ilmestyy ja 'Killer' levyn demot. Levyversioiden elementtejä löytyy jo runsaasti, mutta demo-vaiheen biisit ovat sovituksiltaan kuitenkin tarpeeksi erilaisia, että ne jaksaa kuunnella.

Kakkoslevy pyörittää läpimurron jälkeisiä jättihittien 'Schools Outin' ja 'Billion Dollar Babiesin', sekä kokoonpanon viimeisen 'Muscle of Loven' demoja ja livepätkiä. Ihan pätevää ja kuulematonta kamaa.

Kolmoslevy on puhdas haastattelukiekko, jolla muistellaan biisejä ja aikaa.

Boksin täky ja paras pala on neljäs levy, jolla on bootleg-äänitys vuoden 1971 'Killer'-kiertueen keikalta St. Louisista. En ole satavarma onko ilta sama, jolta löytyy pätkiä myös viime vuonna julkaistulta Stoogesin 'You Don't Want My Name, You Want My Action' bootlegilta, jolla viisimiehinen ja kaksikitarainen Stooges lämmitteli nousussa ollutta toista Detroit-bändiä (Cooper-bändi muutti Detroitiin nousun toivossa).
Miksaus ja ääni heiluu, mutta Alice Cooper oli 1971 täysin samalla viivalla MC5:n, Stoogesin ja muiden Detroitin klassikkobändien kanssa. Tajuttoman kovaa katurokkia ja onhan Lissun lauluääni ollut ihan omaa luokkaansa. Tuplakitarat ulvovat, draama paisuu ja Lissu tietenkin teloitetaan, jonka jälkeen läväytetään vielä 'Long Way to Go' ja bändin ehkä kovin biisi 'Under My Wheels'. Eihän tässä kohtaa auta muuta kuin pistää kättä lippaan, kun lämpöisten puheiden ja huhujen lisäksi kuulee ensi kertaa missä livekunnossa bändi oli tässä vaiheessa.

Riistetyt - Tuomiopäivä EP 1984

En ole ihan varma onko 'Tuomiopäivä' Riistettyjen ensimmäisen olemassaolon ajan viimeisiä levytyksiä. Alunperin vuonna 1984 nauhoitettu, mutta vasta 1991 julkaistu ja nyt Havocin kahdella biisillä jatkettu EP sattui aikaan, jolloin bändi oli jo käsittääkseni Holy Dolls/Pyhät nuket vaiheessa. Viimeinen biisi 'Avatkaa silmänne' kiljahduksineen kuulostikin tutulta ja syykin löytyi; biisi on myös Pyhien nukkejen repertuaarissa.

Olen aina pitänyt jostain kumman syystä erityisesti juuri Riistetyistä tässä suomi-hooseen 'kansainvälisessä sarjassa'. Epäonnistunut Pyhät nuket sekoilu tekee omissa silmissä bändistä ja touhuista jotenkin vielä eeppisemmän.

Edeltäviin levytyksiin nähden 'Tuomiopäivä' on lähellä skenen 80-luvun puolivälin saundia, eli siis metallisempaa kamaa. Uudempi tuotanto on minulle vähän tuntematonta, mutta jotkut väittävät sen jatkavan juuri tästä kamasta. Mukana on myös puhtaasti hitaampia ja raskaampia tomikomppi-kappaleita. Lyriikat ovat aikansa perussettiä; sienipilviä, uskonnon järjettömyyttä ja niin edelleen. Tuotannosta vastaa levyllä useiden muiden Tampereen-suunnan äänitysten tavoin Heikki Silvennoinen. Kitaroista vastaa vielä Perry, eikä Ripa, joten Holy Dolls tämä ei vielä ole.

'Tuomiopäivä' näyttää taas kerran, kuinka olennainen julkaisumuoto seiskatuumainen EP on/oli, jopa pidennettynä. Jytää ja jyrää juuri sen verran, ettei puuduta ja vaihtaa mielellään takaisin ykköspuolelle.

Johnny Winter - Johnny Winter And 1970

Johnny Winter ei ole Levyhyllyssä vielä muistaakseni vieraillut, vaikka muutaman miehen levynkin omistan ja silloin tällöin jopa kuuntelenkin.

Winter kuului 70-luvun alun sananmukaisiin 'friikkeihin' aikana, jolloin parrasvaloihin ponnisti aivan oikeita fyysisiä kummajaisia ja hyypiöitä, kuten Alice Cooper, Iggy Pop (jota Winter inhosi) sekä itse kitaristi. Johnny veljensä Edgarin kanssa olivat teksasilaisia albiinoja, joista Johnnyllä oli vielä punaiset ja kierot silmät. En tiedä miten helposti tänä päivävä kyseisillä eväillä pääsisi pinnalle. Tosin Edgar on veljeksistä se kaupallisesti menestyneempi.

Johnny oli jo teininä jonkinlainen kitara-sensaatio, eikä miehen riippumattomalle levy-yhtiölle tehty debyytti 'Progressive Blues Experiment' ole lainkaan hullumpi. Isolle merkille tehty niin sanottu oikea debyytti ei jytää niinkään, mutta kakkoslevy 'Second Winter' osui sitten enemmän kohteeseensa, tosin silläkin on omaan makuun turhan monta perinne-ränttätänttää.

Winter onkin parhaimmillaan kun yhdistää näppärää soittoaan ja perinteisiin nojaavia blues-biisejä pieniin, mutta tyylikkäisiin ja yllättäviin koukkuihin. Eikä hänen ärisevä laulukaan ole hullumpaa.

Johnnyn neljännellä levyllä hänen taustabändikseen liittyi miltei koko entinen McCoys-yhtye, jolla oli takanaan jättihitti 'Hang on Sloopy'. Laulaja-kitaristi Rick Derringer oli hitin aikaan seitsemäntoistavuotias. Käänne aiheutti tuhahduksia Winteria seuranneessa puristikunnassa, mikä kertonee jotain blues-jengistä. Nimittäin Derringeriä parempaa piristysruisketta laulajana ja kakkoskitaristina ei olisi voinut löytyä.

Derringer ansaitsisi oikeastaan oman lukunsa 'Rockin apumiehiin', mutta todettakoon tällä kertaa, että mies lauloi ja teki levylle muutaman killeribiisin, toimi loistavana kitaraparina ja nosti Johnnyn soittoon vähemmän kuultuja funk-sävyjä. Edellisillä levyillä oltiin kuultu pilkahduksia jytä-bluesista, mutta tällä levyllä vieraillaan useasti esihevin ja jytän reunalla, ehkä enemmän kuin millään muulla Winterin levyllä.
Tottakai jytähevi syntyikin juuri siitä bluesista, mutta Winter tasapainoili yleensä puristien mieliksi enemmän siellä perinneosastolla, mikä ei itselleni maistu. Derringer teki levylle Winterin tavaramerkiksi muodostuneen biisin 'Rock'n Roll Hoochie Koo', josta levytti itse pari vuotta myöhemmän jättisoolohittinsä.

Winter oli valkonaamojen blueskitaristeista niin sanotusti nopeimmasta päästä ja osaltaan vastuussa nopeuskilpa-ajonen aloittamisesta.. Mutta jos näin hyvin, kuin tällä levyllä vetää, niin mitä väliä.

Levy ei aikanaan juhlinut listasijoilla (nousi hätäisesti Billboardin top200:lle) mutta omasta ja monen muunkin mielestä parasta Winteria. Kokoonpanon aikaan kitaristi ajautui heroiiniaddiktioon, mikä on vaikuttanut korvaushoitoineen vahvasti Winterin uraan tähän päivään asti.

Oi! The Album - V/A 1980

Ostin tänään tämän albumin fyysisen vinyyliversion. Biisit on toki kuultu tästä muussa muodossa.

Oi!:ta ostaessa ja keskustellessa on huvittavana piirteenä aina kootut selitykset, jotka käydään oston tarkoitusperien selvittämiseksi.

Sanottakoon se siis tässäkin pysyvänä disclaimerina; alkuperäinen Oi! oli britti-skinien musaa, muttei poliittista tai poliittisena jopa vasemmistolaista sellaista. Natsipaska valui touhuun vasta alun jälkeen.
Musan tarkoitus oli pistää työläispoikien meno/potkujalka vipattamaan ja fyysistä rasismia harrastettiin ainoastaan, jos joku pakistanilainen nyt sattui vahingossa kävelemään droogiei.. skinipoikia vastaan.

Oi!:ta kärrättiin Suomeenkin 80-luvun taitteessa etenkin Pokon toimesta, omassa levynkannessani komeilee alkuperäinen F-musiikin tarra. Oi! The Album on siis kokoelma, jolla on pätevää aikansa urpo-punkkia ja sen julkaisi alunperin EMI.

Tyylilaji ilmestyi kuvioihin aikana, jolloin 77-punkki alkoi kadota tai korruptoitua uudeksi aalloksi. Vastaiskuna tälle kehitykselle biisit olivat Oi!:ssa yksinkertaisia, miehisiä ja vailla turhia krumeluureja. Tyyliä kutsuttiin alunperin nimellä 'streetpunk' ja legendaarinen kriitikko Nick Kent vihasi avoimesti bändien urpoutta ja yksioikoisuutta. Hänen mielestään Sham 69:n Jimmy Pursey oli malliesimerkki tusinapällistä, joka pilasi tai karsinoi punkin alkuperäisen ilmaisuvapauden. Lisäksi Pursey kävi kovasti luennoimassa lehtien toimituksissa 'kadun mielipiteistä'. Mutta tilausta sille oli; bändit hallitsivat hetken genren myyntilistoja. Bändien keikoilla viihtyivät niin skinit, kuin punkit ja yleensä vielä sovussa keskenään. Tästä on olemassa vielä pieniä perinteiden rippeitä.

Oi!:n kulta-aika kesti kuitenkin vain lyhyen hetken; vähän päältä vuoden kuluessa nouseva hardcore syrjäytti sen pitkälti sen omilla riisutuilla eväillä ja genre alkoi valumaan sinne rosvosektorin puolelle. Tänä päivänä 'piireissä' Oi!:n alle saatetaan lukea vaikka ihan täyttä thrash-metallia rasistisella sanomalla.

Mutta hetken aikaa Oi! oli asian ytimessä. Oi! The Album antoi levyllisen bändejä jotka ovat parhaimmillaan yhden tai kahden biisin satseissa; eli siis sinkuissa. Levyn bändit ovat tänä päivänä aikansa ja asiansa ehdotonta eliittiä; Cockney Rejects, Exploited, Peter & The Test Tubies, Angelic Upstarts, 4-Skins ja Cock Sparrer.

Albumi on kokonaisuutenakin yllättävän hyvää 'aivot narikkaan' punkkia ja sisältö kuulostaa vähemmän päivettyneeltä, kuin moni aikansa taiteellisempi luenta. Yhteislaulu, oi! oi! oi! huudot, miehinen asenne ja yhdellä kitarankielellä soitetut liidit. Ja se tönkkö soitto. Lisäplussaa siitä, että tällä levyllä ei ole skini-boysseihin liitettyä ska-musiikkia. Sen kohdalla olen itse rasisti ja sanon, että mustat hoitavat tyylin huomattavasti paremmin.

Vuoden 2012 listat.. eikun parasta ennen

Naistenlehdet pursuavat joulua edeltävänä aikana itsensä hemmottelun ja herkuttelun sanomaa, joulun jälkeen julkaistaan se tammikuun laihdutusnumero.

Saman kaltaista omaa ohjelmoitua kausitahtia noudattaa tuskissaan kouristeleva ja kakova musiikkilehdistö, joka julkaisee vuoden lopussa pakolliset vuosittaiset listansa levy-yhtiöiden syöttämästä tavarasta. Tämä 'vuoden tärkeimmät levyt' on lähtökohdiltaankin koominen, sillä uusi levyhän voi olla äänitetty osiltaan jo kahta vuotta aiemmin. Miten se kuvastaisi siis juuri vuotta 2012? Muutenkuin käyttöpäivän mukaan?

Vaikka tänä vuonna onkin Maya-kalenterin maailmanloppu, tällä kertaa ei tietenkään niputeta ja tärkeillä samaan tahtiin, kuin vuonna 2000 (tekee ristinmerkin.. millenium will rise again!). Vuosituhannen vaihteeseen oli toki sidottu monta aikaisemminkin tehtyä kappaletta ja populaarikulttuuria, jotka arvailivat miltä vuonna 2000 kuulostaa ja näyttää. No, silloin kuulosti ja näytti samalta, kuin muulloinkin uutena vuotena; oli pimeää, pakkasta ja pitkät taksijonot.

Mikäli tässä vaiheessa ei ole vielä selvinnyt, niin sanotaan se ääneen; Levyhylly ei tänäkään vuonna listaa vuoden levyjä. Aiemmista vuosista poiketen olen tänä vuonna ostanut ja kuunnellut netistä paljon tuoreita, samana vuonna julkaistuja äänitteitä. Olen myös ostanut enemmän 'lähimusiikkia', eli omakustanneseiskoja ynnä muuta itse ja rahasetien ulkopuolella tehtyä kamaa. Livemusiikinkin kuuntelu on mennyt pitkälti tähän tyyliin.

Mutta palataan aikansa musiikkiin; lainasin kirjastosta musiikin- ja radion pitkänlinjan työntekijä Outi Popin 'Poplogia suomipopin lyhyt historia'-teoksen vuodelta 2002. Nopeasti laskien siis aika tarkalleen kymmenen vuotta sitten julkaistun teoksen, joka oli koostettu aikansa (ja toki aikaisempienkin Hectorin jne.) musiikkikentän kuumien nimien kokemista keikka- ja muista kokemuksista.

Artistikaarti ja kirjoitukset olivat silmiä avaavia; ne koostuivat sellaisista tärkeistä ja mieleenjäävistä bändeistä ja ilmiöistä, joilla on koko ajan paikka sydämessämme, kuten Kyyria, Ultra Bra, Radio City, Apulannan mielenilmaisut tärkeässä Jyrki-ohjelmassa, Jyrki-ohjelma, Rasmus, Kwan, HIM, Killers, LAB, Hunajamelonit, Jyrki-ohjelman 'juontajat', Koneisto-festivaalit, Jyrki ja niin edelleen.

Lienee kaikille selvää yllämainistusta listasta, että huolimatta aikansa kuvasta kukaan täysipäinen, ainakaan tätä blogia seuraava ei koske mainittuihin artisteihin tai ilmiöihin kymmenen vuotta pitkällä tikullakaan. Mutta sellaista oli vuonna 2002.

Kymmenen vuotta myöhemmin Apulannan soittajat liputtavat pressanvaaleissa konservatiivisen pankkisedän puolesta ja tuhannet ikäpolven kaverit seuraavat menestys-larppia perässä. Sellaisetkin, jotka sedän suorittamat toimenpiteet ministerinä pistivät syrjään jokapäiväisestä työelämästä tähän päivään asti. Anssi Kela jäi yhden hitin ihmeeksi, kukaan ei edes muista jotain LABia tai muita. Levyteollisuus kuolee ja musiikkiohjelmia ei enää teeveen peruskanavilta tule. Onneksi. Kaikki tässä nihkeässä ajassa on saanut kiinnostuksen ajautumaan vahvemmin DIY-musiikin pariin.

Tästä saammekin huonon aasinsillan tähän päivään. Levyhylly-blogi ei ole häviämässä mihinkään, mutta kesän jälkeen kirjoitusten tahti on hidastunut. Musiikinkuuntelun väheneminen ei ole syynä, sillä sitä olen tänä vuonna tehnyt varmaan enemmän, kuin milloinkaan. Mutta kuuntelu keskittyy pahasti omiin treeninauhoihin tai jopa toisten sellaisiin. Musiikkia ja sen tekemistä on tullut harrastettua sen verran runsaasti, että siitä kirjoittamiseen ei usein tunnu jäävän aikaa (vaikka täytyy myöntää, että suurinhan osa tämänkin blogin kirjoituksista on ihan kymmenessä minuutissa hutaistuja). Mutta se energian riittäminen.

Tämän vuoden musiikilliset hommat ovat johtaneet siihen, että on tullut soitettua paperilla aika näyttävässäkin kavalkadissa; Nosturin alakerta, Lepakkomies, Lahden Torvi, Kiasman terassi ja niin edelleen. Kahdeksan keikkaa kaikkien prokkisten kanssa. Sain melkein levytyssopimuksen julkaisusopimuksen, mistä sitten toinen osapuoli feidasi.. , tein kesälomaprokkiksen viidestä hardcore-biisistä (en ole tehnyt ikinä aikaisemmin ns. 'oikeita ja mietittyjä' biisejä) joka muuttui oikeaksi bändiksi ja olen jammaillut muutaman taitelijan/metsäfolk-tyypin kanssa, mistä ehkä myöhemmin enemmänkin. Tähän päälle leipätyö ja kaksi lasta, niin kiirettä on piisannut.

Mutta mitä helvettiä, tämähän kuulostaa joltain anteeksipyyntelyltä, mitä se ei todellakaan ole. Jos palataan vielä tähän vuoteen ja levyhyllyyn, on tullut sattuneista syistä kuunneltua törkeästi punkkia ja ostettua sikanaan uutta ja käytettyä vinyyliä. Ja Dr. John julkaisi vuonna 2012 paremman levyn, kuin 2002.

Tähän omaa satoa vuodelta.












Ja miksei:

Bobby Aro - Kapakka in the kaupunki 1979/2008(r)

Bobby Aro (syntymävuodesta ei löydy tietoja, kuoli 1996) oli toisen polven amerikansuomalainen, joka toimi radio-juontajana ja esiintyvänä artistina. Poiketen ensimmäisen polven siirtolaisartisteista, jotka vetivät suomeksi, Bobby veti biiseissään fing-lishia ja tankeroa. Toki levyn moni biisi on osittain tai kokonaan suomeksi, mutta kieli on selvästi jo kadottanut kosketuksen oikeaan suomenkieleen.

Kirjoittelin jokin aika sitten tankerosta ja siihen liittyvästä huonosta itsetunnosta. Ehkä liian monen vuoden opiskelu, opettajien henkinen kiusa ja vaatimustaso pistää meidät vaatimaan itseltämme liian tarkkaa kielitaitoa. Bobbya se ei haitannut. Välillä mieleen hiipii 'jaa' tokaisuineen Fargo-elokuva.

Bobby Aro syntyi siis pohjois-Minnesotaan, jossa hän asui myöhemminkin. Suoritettuaan asepalveluksen laivastossa Bobby meni Chigagoon radio-opistoon josta tuli hänen elämänsä pääammatti samaan aikaan radio-hommien kanssa alkoi esiintyminen ja ensimmäinen levytys julkaistiin vuonna 1957, legendan mukaan se äänitettiin hänen saunassaan.

Kapakka in the kaupunki sisältää Aron seiskatuumaiset ja live-nauhoituksen hoolissa (hall), joita Tapio Rautavaarakin kiersi 60-luvun alussa. Nyt nuo paikat ovat hiljenneet ja fing-lishkin tuossa muodossaan katoamassa.

Materiaali koostuu Aron 'omista' sävellyksistä ja suomalaisista ikivihreistä, kuten onomatopoeettisesti suomeksi vedetystä Kulkurin valssista (tässä toki englanninkielinen puheosuus). Laulun ja puheen magia on ihmeellinen, sillä hivenen heiluvalla kielellä vedetty tavara on yllättävän vangitsevaa. Englanninkielinen lausunta taas suomalaiselle selkeää, jota maustetaan suomenkielisillä lainasanoilla. Repertuaarin teema on pienoinen humoristisuus ja kuplettimaisuus. Esiintyvän laulajan tehtävä oli tuohon aikaan viihdyttää, eikä kommentoida ympäristöään - ainakaan yltiönegatiivisesti.

Levytykset koottiin ensimmäisen kerran yhdelle levylle 1979 ja Bobby Aro kävi Suomessakin esiintymäässä 1980 taustabändinä soitti Vanha isäntä. Fennica-records (levykauppa) teki kulttuurityön uudelleenjulkaistessa levyn cd-muodossa 2008.

Levyä kuunnellessa tekisi mieli tehdä visiitti ekan kerran elämässä äiskän Minnesotan serkun luokse. Osaa kuulemma suomea, kun vanhemmat puhuivat kotona. Eivät kuulemma oppineet ikinä kunnolla englantia, vaan vetivät suomeksi ja fing-lishiksi.

Sitten muistan, että sen mies on kylän entinen sheriffi, koko porukka uskovaisia, republikaaneja ja asuvat 350 kilometrin päässä Minneapoliksesta keskellä metsää. Tosin siellähän Bobbykin taisi asua.

Ralph Lundsten - Nordisk Natursymfoni Nr1 - Strömkarlen 1972

Pitkälle 80-luvulle.. mitä helvettiä, 2000-luvulle asti Ruotsin musiikissa kaikki oli suurempaa, parempaa ja menestyneempää. Jopa suhinan saralla siinä missä Suomessa oli tyytyminen vain ja ainoastaan Esa Kotilaiseen, Ruotsista löytyi artisti, joka levytti elektronista musiikkia jo 60-luvulta asti. Ja vielä säännöllisesti.

Lundsten asuu ja tekee musiikkia edelleenkin Tukholman saaristossa sijaitsevassa 1800-luvun lopun huvilassaan, joka on pitsiverhoiltu ja maalattu vaalenpunaiseksi sisältä sekä ulkoa. Huvilassa sijaitsevan studion nimi on Andromeda. Lundsten on rakentanut omia sähkösoittimia 50-luvulta asti ja Ruotsin Yleisradion kansainvälinen äänitunnus on hänen käsialaansa.

Pieni yhteinen linkkikin löytyy; Ralph Lundsten osti 70-luvun taitteessa Erkki Kurenniemen Dimi-O liike-syntetisaattorin ja huhujen mukaan on saattanut käyttää sitä tällä levyllä.

Ruotsalaiseen tai pohjoismaiseen kansanmytologiaan Näkkeineen ja vedenhenkineen perustuva levy oli itselleni aiemmin tuntematon, kuten myös koko Lundsten. Sikäli ihme, että sekä Lundstenin tämä levy, että useampi muukin on ihan klassikkokamaa. Ja yllättävän vähän pölistyä oikein millään foorumilla. Tähän saattaa tosin olla selityksenä levyjen sijoittuminen ruotsalaiseen kansanperinteeseen vahvemmin, kuin esimerkiksi Bo Hanssonin englannissakin julkaistut 'universaalimmat' teokset. Vaikka nimistä huolimatta Lundstenin musiikki taitaa olla täysin instrumentaalikamaa. Rajojen yli näitä levyjä on varmaan matkannut ainoastaan muutama kourallinen.

Jos 'progen' (tämän levyn kohdalla ei voi puhua puhtaasta progesta, vaan enemmän suhinasta) yksi musiikillinen funktio on kuljetella samanlaisia musiikillisia tunnetiloja, kuin sinfonioissa, on levy nimensä mukainen.

Levy on sekoitus apulaisten soittamia huiluja ja kansansoittimia jouhikkoineen ja harppuineen sekä niihin yhdistettyä 'musique concrete' tyylisiä nauhoja kesäisen metsän äänistä efektien läpi ja tietysti syntetisaattorin äänistä. Tähän kaikkeen lisätään nauhakaikuja. Tunnelma on maaginen veden solistessa ja lintujen huhuillessa usvaisessa metsässä. Taustalta nousee kellomainen syntikansolina ja kaikki aaltoilee nauhakaiun värittämä.

Strömkarlenia voisikin kuvailla 'romanttiseksi' syntetisaattorimusiikiksi, mutta ilman juustoista Jarreilua. Lundsten ei soita analogeillaan juurikaan melodioita, vaan pääosa niistä soitetaan kansanhuiluilla ja jouhikolla synien kuorruttaessa ja kilistäessä. 'Upptåg i Sommarhagan' kuulostaa pelottavan tarkasti siltä, kuin vähän matkan päästä metsän keskeltä kantautuisi menninkäisten juhlat.

Lundstenin löytäminen oli mukava yllätys pitkästä aikaa. Musiikki on suhinan, Vangeliksen parhaimmillaan ja Pharoah Sandersin sekoitusta. Eli helvetin kovaa kamaa.

P.M. Dawn - Of the Heart, of the Soul and of the Cross: The Utopian Experience 1991

Harva asia vanhenee niin kovasti, kuin niin sanottu ajanmukainen musiikki. Ja siinä etenkin biitit ja niiden soundit. Ainakin hetkeksi.

Lähivuosina on tullut uudelleenkuunneltua montaa 90-luvun suosikkia. The Orbin parhaimmaksi levytykseksi omiin korviin jäi 'Live 93'. Siitä syystä, ettei muita levyjä pilaavat vanhanaikaiset biitit ole pääosassa. Soul II Soulin ja muiden aikansa klubijyrien soitettu/sämplätty 'aidonkuuloinen' rumpubiitti ei tietysti ole pahimmasta päästä, mutta yhtään tahtia 'madchesterin' James Brown komppia en halua enää kuulla. Ikinä.

P.M. Dawn kuului näihin Soul II Soulin ja vastaavankaltaisiin klubiystävällisiin hip hop/r&b orkestereihin. De La Soul on tietysti ollut myös suuri vaikuttaja miltei jokaiselle näistä hempeistä ja taiteellisista hoppareista, jotka pysyttelivät myös lähellä mustia soul-juuriaan.

Yhtye oli New Jerseyläisen veljeskaksikon duo, tai on sitä vieläkin koska suosion hiipumisesta huolimatta ei ole missään vaiheessa lopettanut. Tosin toinen veljeksistä on lähtenyt omille teilleen. Veljesten Attrell ja Jarred Cortesin isä kuoli varhain ja kasvatti-isänä toimi George Brown, joka tunnetaan Kool & The Gangin perustajajäsenenä. Musikaaliset lähtökohdat olivat siis mallillaan.

Nimillä Prince Be ja DJ Minutemix esiintynyt kaksikko sai pakit levy-yhtiöiltä juuri liiallisten yhtäläisyyksien takia aiemmin manittuun De La Souliin. Brittiläinen Gee Street otti yhtyeen talliinsa ja bändin ensisingle saavutti saman tien suosiota lehdissä ja kuuntelijoilla. Kaksikko lähti työstämään tätä maailmaa syleilevästi nimettyä pitkäsoittoa, jonka valmistuessa Gee Street olikin jo konkurssissa. Pesä myytiin eniten tarjoavalle, joka sattui olemaan Blackwellin Island Records. Levy myi etenkin Briteissä hyvin ja poiki yhden suuren ja pienenpiä kansainvälisiä hittejä. Kaksikko muistettaneen myös vaatetuksestaan, jossa oli varmaan mahdoton liikkua eteenpäin (housut polvissä, rimpsuhuivit silmillä).

Levy on tyypillinen 90-luvun taitteen 'taiteellisempi' hip-hop-levy, joka tasapainoilee perinteisen laulurakenteen ja biittiin perustuvan musiikin välillä. Kun siedättää itsensä tasatahtiin jauhaviin tuhat kertaa kuultuihin biitteihin, muistaa taas ettei tämä ollutkaan hullumpi levytys. Tähän aikaan tälläinen hoppi perustui pitkäli sämpleistä rakennettuihin biiseihin, jotka lainapaloista huolimatta muodostuivat usein ihka uusiksi omiksi kokonaisuuksikseen. Sämpleistä (joista sisäkannessa luetellaan vain murto-osa..) löytyvät kaikki alan pakolliset Hugh Masakelasta Chick Coreaan ja Dennis Coffeyn detroit-funk-kitaraan.

Levy huokuu nimeään myöten 90-luvun alkulaista 'hippihenkeä' mikä yhdistettiin hopin tähän muotoon, joka poikkesi siitä tylymmästä, rotutietoisesta, militantimmasta ja usein myös väkivaltaa ihannoivasta kamasta johon muun muassa tuolloin supersuosittu gangsta-tyyli kuului. Miltei puhemaisia osuuksia, taustalaulua, mellotronmaisia huilusämplejä ynnä muuta. Paperilla levy kuulostaa paremmalta, kuin mihin se lopulta kokonaisuutena pystyy. Ei se kuitenkaan toivoton ole, kaikkea muuta.

Levyn suurin ongelma on pienoinen pliisuus, pituus ja se tasatahtinen komppi sekä fiittaus. Prince Be ei ole vokalistinä/räppääjänä suuresta fyysisestä koostaan huolimatta mitenkään mieleenjäävä. Joka tapauksessa levyltä löytyy useampikin pätevä aikansa kutu-hoppi ja todella monta hienosti tehtyä sämpleä.

Kaseva - Silloin kun 1974

Aloin käyttää kirjastopalvelujen levyvarastoja vuonna 1987. Vuosi oli vähemmän yllättävästi sama, kuin milloin talouteemme ilmestyi vinyylisoitin.

Näin jälkikäteen ajatellen perheemme.. tai siis meidän sisarusten vinyylikausi oli lyhyt. Se kesti karkeasti vuodesta 87 vuoteen 1991. Tätä ennen pärjättiin kopioiduilla c-kaseteilla, sen jälkeen cd-levyillä.

Kirjastoissa oli muuten tuohon aikaan kuunteluhuoneita, joissa saattoi haluamansa levyn kuunnella, jossakin jopa useammilla kuulokkeilla kavereiden kanssa samaan aikaan! Minä tosin kävin kirjastossa miltei aina nuohoamassa levyt ja kirjat kirjat parhaassa seurassa; itse itseni kanssa.

Noina parina kolmena vuotena kiikutin ahkerasti levyjä viereisen 'pahamaineisen' Karhuvuoren lähiön kirjastosta. Useista levyistä olin kuullut radiossa ja Love-recordsin klassinen etiketti paistoi suuressa osassa tätä vanhaa kirjastolaitokseen hankittua aineistoa. Levyt ja 70-luvun progelevyt alkoivat jo tuolloin olla rotaationsa päässä. Loven useista levyistä jäi mieleen, miten paksuja prässejä ne olivat ja miten kotikutoisia useiden kannet ja etenkin sisäpussit olivat.

Samasta paikasta mukaan eksyi ensimmäistä kertaa myös Kasevan ensilevy. Kannet olivat mummomaisen haikeat ja musiikki oli ihmeellistä kaiken ajan välissä olevaa folkahtavaa kamaa. Kasevan kuulemisen muistaa hyvin, sillä juuri mikään tuolloisen ajankohdan (1988-89?) musiikki ei tietenkään kuulostanut samalta. Levy ei kokonaisuudessaan tehnyt kuitenkaan mitään ääretöntä vaikutusta ja auheutti hivenen pettymystäkin, sillä olin kuullut Love-recordsin levyjen edustaneen progea ja psykedeliaakin, jota en tältä levyltä löytänyt (vaikka onhan se sitäkin, mutta peitellymmin). Mutta muutama hyvä biisi jäi kuitenkin mieleen. Ehkä yksi syy oli myös hämmennys, jonka mummokansi ja Kasevan nössö musiikki aiheuttivat; voiko varhaisteinipoika tykätä tälläisestä? Tai siis saako?

Kaseva toimi Tampereella vuoteen 1982 asti ja julkaisi kolme levyä. Ensilevyn aikaan yhtye ei ollut edes soittanut yhtään keikkaa, vaan hionut kappaleitaan treenikämpällä - ja englanniksi. Loven Atte Blom asetti ehdoksi suomenkielen ja bändi monen muun kanssa (muun muassa Dave) kirjoitti näin ollen oman pätkänsä suomenkielisen suomirockin historiaan.

Nyt vuosia myöhemmin uudelleen kuunneltuna levyä vaivaa sama asia; joukossa on muutama todellinen ässäbiisi, siis sellainen, mikä jo yksinään olisi riittänyt siihen paikkaan suomi-rockin historissa. Mutta kaikki levyn biisit eivät ole sellaisia. Eivät sentään täyttä skeidaa, mutta seasta pomppaavat 'Me', 'Striptease-tanssija', 'Mari' ja 'Tyhjää' asettavat muille biiseille riman niin korkeaksi, etteivät ne edes hyppää samassa sarjassa.

En tiedä oliko Loven 'Forever Changes' löytänyt tiensä Tampereelle asti (tämä on todennäköistä, sillä levy on yksi Veltto Virtasen suosikeista), mutta orkestroidut kappaleet, melankolinen pohjavire ja lauluharmoniat kuulostavat eittämättä usein samalta, kuin tuo folk-psykedelian mestariteos. Yhden kappaleen nimi jopa on 'Vanha mies'. Musiikki on parhaimmillaan tyylipuhdasta 'barokki-poppia', jolle suomenkieli tuo näkökulmasta riippuen joko lisä- tai kotoisuusarvoa.

Kuten aiemmin todettua; koko levy ei kanna alusta loppuun, mutta ne klassikot ovat Niitä klassikkoja. Seuraava pitkäsoitto 'Kun maailma elää' ei muistaakseni sisällä yhtä hyviä kappaleita. Viimeiseksi jäänyttä vuonna 1982 julkaistua 'Meidän huoneessa' en ole ikinä edes kuullut.

Vaikka yhtyeen toinen johtohahmo Asko Raivio kuoli traagisesti hukkumalla vuonna 1989, on Kaseva nykyisin taas harvakseltaan keikkaileva bändi.

Karkkiautomaatti - Seikkailuun 1997

Lahtelainen Karkkiautomaatti tasapainoili naivin hömpän rajamailla alá SIG.
Aina yhtye ei osunut, mutta tämä bändille tyypillisen lapsenomainen kappale saa miettimään Janskun myöhemmän tylsän bändin kohdalla - miksi tai mitä oikein kävi?

Steel Mammoth - Nuclear Rebirth 2011

Steel Mammoth teki viime vuonna suunnanmuutoksen, jossa aavikkoboogie vaihtui kuvastossa viljeltyyn oikeaan heviin. Edellinen 'Radiation Funeral' ja tämä samana vuonna ilmestynyt 'Nuclear Rebirth' muodostavat jo nimissään selkeän 'kaksois-albumin'. Levyjen kannetkin ovat miltei identtiset.

Pidin aiemmasta boogiesta ja ensilevyjen parodian rajamailla hoippuneesta terapia-käppähevistä, mutta niistä ei tällä levyllä ole jäljellä juuri mitään. Kokoonpanokin on tällä toistaiseksi (ja todennäköisesti) viimeisellä levyllä tiivistynyt.

En tiedä miten heviyleisö on bändin ottanut vastaan. Tuskin hyvin, vaikka Steel Mammoth vetelee tällä viimeisellään vanhan Tankin, Venomin ja muiden punkista ponnistaneiden brittihevareiden tahtiin. Veikkaampa, että Mammothin ulosanti on Sonata Arctica-porukalle ihan liian punk. Punkkareita taas on liian vähän.

Pirisen että kumppaneiden riffit ovat saatanan hyviä ja levy jytää alusta loppuun. 'The Dark Behind the Dark' kumartaa ehkä Lehtisalon fanittaman 'Thor'in suuntaan.

Jostain käsittämättömästä syystä Steel Mammothia tungettiin aikaisemmin lehdissä kraut-termin alle, millä ei ole kyllä mitään tekemistä tämän musiikin kanssa. Jos tämä oli nyt tässä niin yhtyeelle jäi kuitenkin hieno kehitys terapia-käpästä kunnon venom-menoon.

Nämä kaksi levyä on julkaistu ainoastaan vinyyli-formaatissa, ja siis ainoastaan trüü-digaareille.

Leigh Stephens - And a Cast Of Thousands 1971

Tälläinen tarttui mukaan kantakaupungilla sijaitsevasta käytettyjen vinyylien kaupasta.

Useimmille Leigh Stephens ei sano nimenä mitään, joten helpotetaan sanomalla hänen olleen Blue Cheerin ensimmäinen kitaristi, joka kirjoitti raskaan ja ÄÄNEKKÄÄN rokin kivijalkaan omat pienet riipustuksensa.

Stephens jätti yhtyeen kahden ensilevyn jälkeen musiikillisten erimielisyyksien - tai joidenkin mukaan kuurouden takia.

Stephensin ensimmäinen soololevy 'Red Weather' oli vielä jatkumoa Cheerin mahtavan ylituotetulle, mutta likaiselle 'Outsideinsidelle'. Hän perusti sen jälkeen pikkukuuluisuutta saaneen 'Silver Meter' rock-trion, joka söi samoista eväistä, kuin alkuperäinen Cheer.

Tämä toinen soololevy äänitettiin ja julkaistiin Englannissa ja poikkeaa totaalisesti aiemmasta linjasta. Musiikki on soul-rockkia, eikä edes ihan kirkkaimmasta päästä. Silti Stephensin ja levyllä vokalisoivien mimmien törkeästi falsetissa vetävät biisit ovat jollain oudolla tavalla aseistariisuvia. Biisimateriaalikaan ei ole mitään suurenmoista, soundit laimeat, mutta silti viihdyttävää. Köyhänmiehen Motownia?

Lainabiisinä levyllä on Stonesien 'Jumpin Jack Flash', joka vedetään myös sinisilmä-soulina torvisektioiden säestämänä. Onkin hämmentävää, miten vähän entinen 'kitarasankari' esittelee taitojaan. Levy ei ole mikään maailmaa mullistava, mutta kenties sopisi tyypille, joka soittelee juhlissa levyiltä sellaista vähemmänkin tunnettua soul-rockia?

Rockin apumiehet #24 - Steve Shelley

Steve Shelley (s.1963) on syntyjään Amerikan keskilännen pikkukaupungista, mutta yhdistetään parhaiten erittäin New Yorkilaisen yhtyeen Sonic Youthin rumpaliksi.

Shelley soitti keski-lännessä useissa yhtyeissä, kuuluisimpana Yello Biafran levy-yhtiölle levyttäneessä Crucifucks-bändissä. Täältä Shelleyn matka jatkui New Yorkin Manhattanille, jossa hän asui ja hoiti Thurston Mooren ja Kim Gordonin asuntoa näiden ollessa bändinsä kanssa Euroopan kiertueella.

Sonic Youth kohtasi edellisen rumpalinsa kanssa kaiketi henkilökemiallisia ongelmia ja yhtye pestasi rundilta palattuaan Shelleyn rumpalin pallille ilman koesoittoja.

Tällä pallilla Shelley istuikin yhtyeen nykyiseen hyllylle joutumiseen asti. Toki Shelley on tässä välissä soittanut muissakin proggiksissa, kuten Cat Powerissä, Youthin jäsenten soololevyillä, 'Velvet Goldmine' elokuvan soundtrackin 'Wyllde Ratsissa', I'm Not There-soundtrackissä ja entisen NEU!-miehen Michael Rotherin 'Hallogallossa'.

Steve Shelleyn taustaan uppoava rumputyöskentely on olennainen osa Sonic Youthin soundia, vaikka ei ensimmäisenä sieltä nouse mieleen. Surina, hurina ja riffittely saattaisi hukkua korkeaprofiilisemman rumpalin alle. Tai siis sellaisen, joka yrittäisi väenväkisin. Silti Shelleyn rumpalointia ei voi julistaa tasapaksuksi, vaan tämä soittaa voimakkailla nyansseilla.

Shelley toi patteristoonsa kapuloiksi myös marakasseja ja muita perkussioita, ollen voimakkaana esikuvan kasarin vaihtoehtorumpaleille. Itse kuvailisinkin Shelleytä eräänlaisena 'indien Ringo Starrina'. Ei suuri virtuoosi, mutta juuri oikea tyyppi oikeassa paikassa. Vähäeleisimpiä, mutta silti totaalisen hienoja hetkiä edustaa esimerkiksi kappaleen '100%' rumpubreikki, jonka jälkeen Gordonin monotoninen basso lähtee jauhamaan ja kitarat kirkumaan. Kylmät väreet.

Miehen ja yhtyeen tavaramerkiksi on muodostunut se taidesurinan päälle lyöty käppäinen kapuloiden tahti-isku. Sitten lähtee. Shelleyn matalasta profiilista johtuen häntä ei ole myöskään liiemmin nähty tylsissä rumpalilehdissä eikä sekalaista kannukokoelmaa käyttävää muusikkoa bänditovereidensa kanssa ole nähty soitinmainoksissa. Itse asiassa Sonic Youth on yhtye, jolta on varastettu uran aikana kummallisen paljon  gearia. Jossain on jopa esitetty salaliittoteorioita tiedustelupalvelun osuudesta asiaan..

Sonic Youthin tulevaisuus on tosiaan Mooren ja Gordonin eron jälkeen katkolla, mutta toivottavasti ryhmää kuullaan vielä joskus yhdessä.

Pebbles - Volume 2 1992

Levyhyllystä löytyy fyysisinä esineinä vähintään alakanttiin laskien pari-kolmekymmentä amerikkalaisen 60-luvun garage-rokin kokoelmaa, mutta kuten blogia seuranneet ovat huomanneet, en ole niistä ihan hirveästi kirjoitellut.

En tiedä onko tässä takana joku menneisyyden trauma, sillä 90-luvun puolessa välissä aloin saada käsiini näitä Pistepirkkojenkin haastatteluissa mainittuja esi-punkkokoelmia. Silti, vaikka vaahtosin kuinka paljon näistä kavereilleni, ei kukaan oikein lämmennyt samaan tahtiin tälle hommalle.
Niitä kiinnosti "trip-hop", klubimusa, funk ja muu viileily, eikä kunnon käppäinen luuserirock. Tämä kaikki on varmasti vaikuttanut siihen, etten ole jaksanut hirveästi vaahdota aiheesta, vaikka edelleenkin toisinaan kuuntelen tätä kamaa. Ne tietää ja ymmärtää, ketkä tietää ja ymmärtää tämän tavaran arvon.

Näitä kokoelmia on lukematon määrä ja uusia jaksetaan edelleenkin koostaa. Kaikkihan alkoi Lenny Kayen (myöhemmin Patti Smith Groupin kitaristi ja kapellimestari) koostamasta 'Nuggets'-kokoelmasta 1972. Kokoelmasarja jatkui ja vaikutti todistettavasti uuden punk-liikkeen musiikilliseen antiin. Punkin tyyliin garage-bändit loistivat lähinnä seiskatuumaisilla, joista oli raavittu turha musikaalinen paskanjauhanta pois ja pääosassa oli biisi ja kova meno. Tätä ei kestänyt kuin parin lyhyen vuoden ajan, kunnes ne pitkät soolojamit ja proge valtasivat psykedeelisen rokin kentän.

Vuonna 1978 julkaistiin ajan hermolla toinen "suurista kokoelmasarjoista" Pebbles. Julkaiseva firma on vuosien saatossa vaihtunut useampaankin kertaan, mutta viimeisin osa tuli tiettävästi vielä 2007. Jos Nuggetsissa oli mukana silloin ja myöhemminkin menestyneitä artisteja, Pebbles kaivoi esille myyttisiä kaupunginosabändejä, joitten ulosanti oli usein raaempaa, naisvihaista ja.. mielenkiintoista.

Tämä kokoelman kakkososa julkaistiin alunperin 1979 hivenen eri kappalevalikoimalla, kuin minun cd-versioni. Omasta levyhyllystäkin löytyy toki näitä vinyylipainoksia, muttei tästä levystä. Jos edellisessä kappaleessa uhosin Pebblesin kaman olevan totaalisen tuntemattomien bändien, niin tässä kakkososassa pitää hivenen pyörtää sanoja, sillä levyltä löytyy mukanaoloa bändeissä sellaisilta artisteilta, kuin Billy Gibbons (myöh. ZZ Top), Arthur Lee (Love), Randy Holden (Blue Cheer), Electric Prunes, Bobby Fuller ja niin edelleen.

En ole varma, mutta minulla on vahva mielikuva, että tämä levy olisi ollut ensimmäinen näistä kokoelmiasta mitä kuulin. Levyn ostin siitä Tavastian vieressä olleesta levykaupasta, joka on ajat sitten hävinnyt ja nimikin on unohtunut (Diskeri?).

Levyn avaava Satans-yhtyeen 'Makin Deals' löi aikanaan heti sellaiset kortit tiskiin, että olin myyty. Stones arvuutteli nimeä samaan tapaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Levyn laulajat jäljittelevät englantilaisia esikuvia sillä geneerisellä garagen rottalauluäänellä. Kappaleet ovat pariminuuttisia timantteja. Freak-beattia, purkkaa ja tiukkaa menoa. Lähemmäksi lo-fi-möykkää nousee Crampsin myöhemmin coveroima 'Green Fuzz', jonka esittää Randy Alvey & The Green Fuzz. Tyylilajille ominaista viiltävää Vox- tai Farfisa-urkua levyltä löytyy yllättävän vähän.

Pitääpä pistää pitkästä aikaa soimaan, vaikka näitä tuli kuunneltua liiankin kanssa vuosien KIITOS 1994-2002-välillä.

Blue Öyster Cult - Extraterrestial Live 1982

80-luvun alussa BÖC alkoi olla jo menneen talven lumia, vaikka olikin tietyssä mielessä vaikuttanut paljon hardrockin, hevin ja miksei jopa uuden aallon ja punkin äänikuvaan. Uudet hevin ja hardrockin kuviot pyyhkivät bändin eturivistä odottamaan arvonnousua takaisin, eikä bändin tästä eteenpäin julkaisemat tasaisesti heikkenevät levyt tietysti asiaa auttaneet.

Extraterrestial Live sisältää bändin keikkataltiointeja kahdelta aikaisemmalta vuodelta, klassikoiden rinnalla on paljon materiaalia Michael Moorcockin kanssa tehdystä 'Fire of the Unknown Originilta'. Yhtye julkaisi kymmenen vuoden sisällä kolme(!) livelevyä, joista tämä on viimeinen. Vuonna 1978 julkaistu edeltäjä-live 'Some Enchanted Evening' on yllättäen bändin myydyin levy, jota meni kauppoihin kaksi miljoonaa kappaletta. Bändi oli siis niin sanotussa ykkösdivisioonassa, vaikka nykyään muistetaan lähinnä siitä hitistä.

BÖC oli kova kiertämään ja yhtyettä pidettiin hyvänä live-bändinä. Levy vangitsee tämän pätevästi. Biisit kuulostavat pitkälti samoilta, kuin levyillä, soolot vähän poikkeavat. Yhtyeellä oli leveä biisintekijä- ja lauluvoima, jota hyödynnettiin keikoilla. Tätä tuplavinyyliä voisi pitää vaikka bändin tuon ajan 'best-of' kokoelmana uran alusta tuohon päivään. Se vain sattuu olemaan sarja keikkataltiointeja.

Levyn julkaisua ennen bändin perustajajäsen, primus motor ja rumpali Albert Bouchard sai kenkää kesken vuoden 1981 kiertueen, jolta suurin osa levyn materiaalista on. Hänet korvasi yhtyeen valomies Rick Downey sen verran hyvin, ettei rumpalin puuttumista kyllä huomaa. Eli jos hyllystä puuttuu ja tulee vastaan, kannattaa tämä komeasti piirretty tuplavinyyli korjata talteen.

Kuusumun profeetta - Huutoja hiljaisesta huoneesta 2012

2000-luvun alkupuolella Radio Helsinki soitti biisin, joka muutti pitkäksi aikaa omaa musiikinkuuntelua.
Kuusumun profeetan 'läpimurtolevy' 'Kukin selässään kaappia kantaan' helmeilevä ja jatsahtava akustinen luenta (kappale oli 'Vuosisadan vaihteessa') lunasti bändille pitkäaikaisen paikan sydämessä ja rupesin vierailemaan yhtyeen keikoilla aina, kun bändi Helsinkiin saapui.

Kuusumun profeetta julkaisi paria vuotta myöhemmin 'Sanansaattaja oraakkeli..' levyn, missä akustisuus oli vaihtunut proge-heviin eikä se levynä pudonnut niin kovaa, mutta kappalet olivat livenä kieltämättä toimivia. Tämän jälkeen Kuusumun profeetta poistui hiljalleen kaukoputkesta, enkä hankkinut myöhempia levyjä. Niissäkään ei kuulemma ole mitään vikaa, mutta oma tutkani seurasi Rätön tekemisiä toisissa yhtyeissä, kuten Rättö & Lehtisalo ja Circle.

Bändi esiintyi uuden levyn tiimoilta eilen Korjaamolla. Yhtyeen noustessa lavalle oma ikäkriisi iski vasten kasvoja. Siitä on tosiaan viisi vuotta, kun olin tämän viimeksi nähnyt.
Osaa soittajistosta en olisi tunnistanut, sillä viisi viimeistä vuotta näkyivät. Kitaristin sijaisuutta hoitanut Laihokin oli poistunut kokoonpanosta kuulemma juuri silloin viisi vuotta sitten. Nyt paikan täytti hajonneesta Magyar Possesta bändiin siirtynyt Harri Sippola. Ja voi pojat miten täyttikin. Hyviä kahden liidikitaran bändejä ei kierrä turhan paljoa ja toisinaan yhtyeen soittoa voisi kuvat jopa eeppiseksi.

Bändin settilista oli pääosin uuden levyn materiaalia. Yhtään tunnistettavaa kymmenen vuoden takaista biisiä en kuullut. Näinhän se pitää vetää, silloin kun materiaali on tämän uuden levyn tasoa.

Huutoja hiljaisesta huoneesta on tuttua Profeettaa. Rätön sanoitukset pyörivät romanttisessa ja teatraalisessa hengessä. Sävellykset ja sovitukset on kirjattu koko yhtyeen nimiin ja siltä levyn paksu ja polveileva musiikkimaailma kuulostaa. Rätön teksteissä on toki aiemmin ollut flirttailua venäläisen runouden kanssa, nyt slaavilaisia elementtejä on itse musiikinkin puolella.

Oikeastaan mukavaa, että Rättö pääsee toteuttamaan itseään nyt taas tälläisen 'formaalimman' musiikin kautta, eikä aina Cirlcen pastissien ja hevin kautta. Vaikka Profeetan mahtipontisessa paisuttelussa on kieltämättä paljon samaa, kuin Circlessä, eri soittajisto saa sen kuulostamaan tyystin erilaiselta. Ehkä tässä on erona se, että Profeetan soitto tukee laulua ja tekstejä siinä, missä Circlen kohdalla vokaalit ovat soitin muiden joukossa ja vain oma lisä sopassa? Kappaleet ovat laveita, mutta mukana on myös paljon mieleen tarttuvia melodioita. Levyn ehkä hivenen mahtipontista tunnelmaa kevennetään levyn päättävällä pienimuotoisella 'Pavut' kappaleella.

Demis Roussous, Vera Telenius ja Pepe's Paradise.

Melusaaste - Manifesti kuolevaisille EP 2012

'Lepis-skene' on putkauttanut ainakin pari tyttöbändiä, joista Splitsiä en ole jaksanut yhtään. Sen sijaan Melusaaste herätti mielenkiinnon ja nyt seiskan tsekattua peukut pysyvät edelleen pystyssä, vaikka yhtye on aika tarkkaan katsonut, mitä vuonna 1987 päälle laitettiin. Eipä tässä sinänsä mitään pahaa, tyylilajiin kuuluu näyttää tyylilajin mukaiselta.. Parempihan tämä, kuin ostari-hoosee kostyymit.

Musiikillisestikin Melusaaste on kaivanut esiin naftaliiniin tai tärpättiin säilymään jätetyn 80-luvun hardcoren tai sorba-punkin. Mikä erottaa bändin Splitsin omiin korviini ehkä vähän teennäisestä garagesta on Melusaasteen aidosti käppäinen ja nuoruuden vimmalla soittama puoli-angstinen hoosee. Bändi kuulostaa oikeasti siltä, että se olisi voinut levyttää tämän kännissä 80-luvun alussa, eikä kännissä 2010-luvun alussa.

Mieleen tulee vahvoja muistumia Pyhäkoulu-yhtyeestä, vaikka tytsit eivät todennäköisesti ole tuolloin vielä edes syntyneet. Bändin tällä hetkellä omaava tietynlainen soittotaidottomuus/soittotaito ei tietysti säily pitkään vaan korruptoituu jossain vaiheessa sillä tylsällä oikealla taidolla. Odotan sitäkin mielenkiinnolla, mutta tällä hetkellä Melusaaste kuulostaa tosiaan siltä, kuin se olisi matkannut aikakapselissa vuoden 1982 sorbuspullojen täyttämään punk-luolaan, jossa se musiikki ja itsensä ilmaisu on tärkeämpää, kuin soittotaito.

Melusaasteen musiikki on aidosti likaista, käppäistä ja seiskan soundit ovat suttuiset, mitä ei bodatussa nyky-hooseessa ole ikinä liikaa. Tämä on toki todennäköisesti ihan tietoisen harkittua, eikä olosuhteista johtuvaa, niinkuin aikoinaan. Laulajatar Suzi kuulostaa levyltäkin soitettuna mieleenjäävältä. Biisitkin ovat ookoo ja sanoitukset tyylilajille uskollisia niin hyvässä, kuin pahassa. Seiskatuumainen EP aiheutti hooseen parissa harvinaisen efektin; tätä olisi kuunnellut vielä muutaman biisin lisää. Suosittelen kaikille vanhan suomi-hooseen ystäville.

Rockin apumiehet # 23 - Cisse Häkkinen 1951-1990

Cisse Häkkinen on ollut apumiesten hollilla jo pitkän aikaa, mutta nyt tuli luettua Honey Aaltosen vuonna 2010 kirjoittama 'Cisse Häkkinen', joka sulki Ganesin päätrion viimeisen osan. Samoihin aikoihin ilmestynyt 'Albert' ja Remun itsensä jo ajat sitten luennoima 'Poika varjoisalta kujalta' piirsivät omat kuvansa henkilöistä.

Siinä missä Remu oli bändin kovaotteinen ja päämäärätietoinen johtaja ja Albert musiikillinen tähti Cisselle jäi rooli kolmikon kemian tasapainottajana ja lavakukkoilijana. Alunperin Häkkinen oli kitaristi, joka miltei sattumalta alkoi soittamaan silloisen Hurriganesin, eli Remun ja Ile Kallion kanssa.

Mikään bassovirtuoosihan Häkkinen ei ollut, mutta kuka ränttätäntässä on? Soitto oli juuri riittävää, meininkin lavalla kova ja hänen tehtäväkseen tuli laulaa ne keikan muutamat hempeät slovarit. Naivit teinislovarit olivat Häkkisen juttu ja niistä hänen ensimmäinen soolonsakin 'Teendreams' koostui. Häkkinen piti itseään ikiteininä ja oli myös nykykatsantakannan mukaan hyvinkin kyseenalaisesti kiinnostunut teinitytöistä, joita hoiteli jonossa kiertueilla. Häkkinen nautti myös kaikista muistakin rock-tähteyden tuomista etuisuuksista ja elämäntyylistä mihin pystyi. Ganesit olivatkin varmaan ainoita suomalaisia soittajia, jotka moiseen kansainväliseen meininkiin täällä kykenivät, vaikka toki Latosuomen tyylillä.

Häkkinen oli ehkä Remun 'jees-mies', mutta kaiketi Remu häntä arvosti roolissaan tai ainakin auttoi. Niin kauan kuin Häkkisen alkoholinkäyttö pysyi kurissa, Remu katsoi sitä läpi sormien, vaikka tunnetusti vihasi juopottelua sen kaikissa muodoissa. Häkkisen juominen kiertueilla oli minimissään aina kun Ile oli bändissä mukana, mutta kaksikolla Järvinen/Häkkinen se lähti lapasesta.

Cisse putosi tyhjän päälle 1984, kun Ganes silloin lopullisesti lopetti. Perään olivat jo kaatuneet Hurriganes ky:n verovelat, joista Häkkinen äänellisenä yhtiömiehenä oli täydessä vastuussa. Velkaa oli niin paljon, ettei hän elinaikanaan niitä kyennyt maksamaan ja samaan aikaan joutilaisuus ja alkoholismi iskivät täysillä päälle. Entinen rokkitähti ei pystynyt palaamaan päivätöihin ja lopulta viinaa meni kahden pullon päivävauhtia. Myöskään musahommat eivät ottaneet tuulta alleen, eikä Häkkisestä ollut enää pitkäjänteiseen työntekoon silläkään saralla. Olisiko yksinään ikinä ollutkaan?

Lukematon määrä haimatulehduksia ja maksakirroosi päälle Häkkinen vietti viimeiset kuukautensa sairaalassa letkuissa, kunnes kuoli joulukuun lopussa 1990, muutama kuukausi myöhemmin oli Järvisen vuoro.

Mos Eisley Cantina Band 1977

Yhtye on pyörinyt nörttikulttuurin cameo-rooleissa tietsikkapeleissä ja niin edelleen. Silti ihmeellistä, miten elokuvan muppet-show-yhtye jätti niin vahvan muistijäljen. Itse biisihän nyt on vain vanhan jatsin pastissi.

Shagrat - Pink Jackets Required 2003

Tämä Shagratin nimellä julkaistu levytyskokoelma on sikäli outo, että vaikka sekä itse Shagrat eli Steve 'Peregrin' Took, että Twink Adler olivat Ladbroken skenen keskeisiä hahmoja ja musisoivat keskenään, ei Twink ollut paikallaolijoiden mielestä ikinä Shagratin oikea jäsen. Tämä ei nähtävästi estänyt Twinkkiä julkaisemasta näitä demobiisejään ug-ug-ug-legendan maineessa olevan Shagratin nimissä.. eli jonkinnäköisestä rip-offistahan tässä on kyse.

Twink Adler ei persoonana nauti muutenkaan skenen henkiinjääneiden luottamusta, vaan hänellä on eräänlainen kusettajan maine. No, joka tapauksessa tällä levyllä he musisoivat sekä Tookin, että Twinkin biisejä.

Miehet ovat vilahdelleet täällä aiemminkin; Took oli siis alkuperäisen Tyrannosaurus Rex-duon toinen puoli, Twink Adler monitoimisuhaaja, joka soitti muun muassa Pretty Thingseissä, Tomorrowssa, Pink Fairiesissa, oli mukana Syd Barrettin viimeisessä yrityksessä ja julkaisi oman menestyneen soololevynkin enkku-psykedelian kuumimman aallon harjalla.

Oikean Shagratin jäsenistössä oli myös tulevia Pink Fairies jäseniä, joten ympäri mennään, yhteen tullaan. Tolkien henkisen kansipiirustuksen (taitaa olla alunperin puutarhajuhlakonsertin flaijeri) takaa löytyy demo-tasoista nauhoistusta miesten biiseistä. Mukana on Shagrat-versioita, sekä Twinkin soolomenestys 'Think Pinkin' biisejä. Kappaleet ovat osittain mielenkiintoisia, mutta kyllähän tämä nyt tälläinen keräilijöille suunnattu rip-offi on. Kiinnostusta herättää juuri se, ettei Shagratilta ole oikein mitään järkevää julkaisua liikenteessä. Niimpä 'Get Back julkaisi tämän 2000-luvun alussa vinyylinä. Oma versioni on kyllä pinkkikantinen.