Rumpukoneen juuret ulottuvat todella kauas historiaan. Tai juuret ja juuret. Kuitenkin jo Leonardo Da Vinci teki suunnitelmia 'mekaanisesta rummusta'. Tekikö hän mitään toimivaa ajatuksestaan, on toinen asia. Historiassa pitää skipata eteenpäin 1800-luvulle asti, jolloin rakennettiin ensimmäiset mekaaniset metronomit ja musiikkiin tuotiin niin sanottu mekaaninen rytmi.
Ensimmäinen rumpukomppia soittava laite saatiin kuitenkin vasta 1949, kun 'esisyntetisaattoreita' valmistanut Chamberlin-yhtiö julkaisi 'Rhythmate'-laitteen. Se perustui tulevan mellotronin tyyliin nauhalooppeihin, joten kuulosti seuraajiinsa verrattuna pitkälti 'oikeilta' rummuilta. Laite ei saanut juuri mitään suurta suosiota ja kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Wurlizerin 'Sideman' on yleensä historiankirjoissa ensimmäinen kaupallinen rumpukone. Kuvaavasti laite sai samantien kimppuunsa niin soittajat kuin muusikkojen ammattiliiton heidän pelätessä rumpukoneen syrjäyttävän oikeat rumpalit. Ja keskustelu tuli jatkumaan.
Meni kuitenkin vielä melkein kymmenen vuotta, ennenkuin monien urkureiden soitinten päälle ilmestyneet eri yhtiöiden rytmikoneet ilmestyivät äänilevyille. Tämä laite oli 'Maestro Rhytm King'. Tiettävästi ensimmäinen suuremman luokan levytys rumpukoneen säestämänä oli Bee Geesistä hetkeksi soolouraa yrittäneen Robin Gibbin 'Robin's Reign'. Kuuluisin alkupään rumpukonelevy taitaa kuitenkin olla Sly & The Family Stonen 'There's a Riot Goin' On'. Kyseisellä levyllä rumpukone on yhtä tärkessä roolissa muiden soitinten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tainnut olla alkuperäinen tarkoitus, sillä yhtyeen rumpali Greg Erricon lähdettyä bändistä ennen sessioita Sly Stone oli ilman oikeaa rumpalia. Hän joutui muutenkin soittamaan paljon yksin hänen huumehuuruihin rapistuneen bändinsä instrumentteja.
Rhythm Kingin ja muiden aikautensa rumpukoneiden soundi oli kuitenkin tietyllä tapaa käppäinen verrattuna oikeisiin rumpuihin, mutta toi levytyksiin ja äänimaailmaan oman lisänsä. Miltä varhainen Kraftwerk tai krautrock olisi kuulostanut paremmalla rumpukoneella? Tai Suicide?
80-luvulle tultaessa rumpukoneen käyttö lisääntyi räjähdysmäisesti. Alunperin syynä oli liukuhihna-disko, myöhemmin erinäiset rumpu- ja rytmilaitteet, kuten Rolandin 808 loivat äänellisen pohjan pitkälti kaikelle vuosikymmenten elektroniselle musiikille. Rumpukoneella säilyi kuitenkin tietynlainen 'väärän musiikin' ja halpuuden leima. 'Oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittama musiikki' oli olevinaan arvoltaan parempaa. Madonnan nojatessa aikakautensa elektroniseen musiikkiin, se oli siis vähempiarvoista, kuin esimerkiksi autistinen hevimusiikki. Toki hevimusiikin eräät alalajit alkoivat jo 80-luvulla käyttää rumpukoneita ja niiden kiivasta ja erehtymätöntä rytmiä.
Kuitenkin tähän aikaan alkoi ilmestymään laitteita, jotka jo kuulostivat ihan aidoilta ja oikeilta rummuilta, kuten Bossin laitteet. Muistan eräänkin televisio-haastattelun, jossa Ozzy Osbournelta kysyttiin rumpukoneiden käytöstä. Maestro oli itse sitä mieltä, että oikea rumpali on parempi tämän iskiessä joskus väärän iskun. Tämä on sinänsä paskapuhetta, sillä oletteko kuulleet yhtään 80-luvun pöhöhevilevyä, jolle olisi eksynyt vääriä iskuja? Ja toisaalta joku 70-luvun funkkilevyltä ripattu hip-hop sämple on kuulostanut paljon elävämmältä, kuin humppabändin rumpali.
Rumpukoneen kohdalla sen lyhyen historian aikana suuntaukset ovat heitelleet puolelta toiselle. Välillä koneet ovat olleet in, välillä out. Tämän päivän läppärilaitteista ei kuitenkaan enään voi edes erottaa ovatko rummut niin sanotusti aidot vai läppärirummut. Kuvaavaa onkin, että tämän päivän rumpukoneilla tai rumpukoneraidoilla haetaan taas sitä käppäistä 'epärumpu-soundia', mitä 70-luvun vehkeet tuottivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti