Hyvin varustetusta lehtipisteestä tarttui mukaan brittiläisen 'Shindig' musiikkilehden kolmosnumero. Törkykalliin lehden piiffi on kohtuullisesti toimitettu sisältö, joka keskittyy vanhan marginaalisen psykedelian, garagen, soulin, folkin ja niin edelleen kakkos- ja kolmosdivarin yhtyeisiin. Se, kiinnostaako sisältö sitäkään määrää ostajia, jotka mahdollistavat lehdelle mainosmyynnin, en tiedä.
Shindigin journalismi on piristävää 'juotetaan entistä artistia känniin' tyyliä, joten mitään tuppisuita ei haastatteluissa ole.
Numerossa oli pitkä historiikki englantilaisesta Thee Hypnotics orkesterista, joka toimi 80-luvun lopulta 90-luvun puoleen väliin nauttien kohtuullista keikkasuosiota, mutta ei monesta syystä lyönyt ikinä paremmin läpi. Ja hetkinen, levyhyllyssänihän on 90-luvun alusta ollut bändin toisiksi viimeinen pitkäsoitto 'Soul, Glitter & Sin'.
Thee Hypnoticsin rock-maine saapui jopa Kotkan kaltaiseen pikkukaupunkiin, jossa plärättiin englanninkielisiä musiikkijulkaisuja ja ihasteltiin yhtyeen (1:1) Stoogesin näköistä ulkonäköä. Ei kannata nauraa, sillä omatkin ensi kokemukset James Osterbergin bändistä olivat kaverin kasetilta kopioidut kaksi ekaa levyä. (Uudenpien) Uusintajulkaisujen aika tuli vasta monta vuotta myöhemmin.
Thee Hypnotics olikin eräänlaisen retro-bändin maineessa. Tällä levyllä MC5/soul/Stooges pastissiin oli tullut mukaan vielä film-noir retroilua. Elokuvamaisen kuuloinen levy pitää sisällään myös tanakasti pöräyttelevät torvisektiot.
Periaatteessa Primal Screamkin teki ennen Screamadelicaa tälläistä samanlaista retrovedätystä, saatikka Atlantin toisella puolella toimiva Black Crowes, joka ystävystyi yhtyeen kanssa. Soul, Glitter & Sin on jonkinlainen synkkä soundtrackki heroinismille, sillä bändi oli ennen levyä pitkään tauolla rumpalin melkein kuollessa auto-onnettomuudessa ja basistin oikeasti kuollessa yliannostukseen. Tällä aikaa yhtye keskittyi tärkeimpään harrastukseensa; narkaamiseen. Bändi suoritti tässäkin asiassa hiilipaperikopion 70-luvun esikuvistaan, mikä huonon manageroinnin kanssa johti sitten yhtyeen uran täydelliseen mahalaskuun.
Soul, Glitter & Sin ei ole varsinaisesti huono levy. Se on vain äärimmäisen raskas kuuntelukokemus. Bändi soittaa jylhät riffinsä hienosti ja kappaleet ovat sielukkaita, mutta levyn toteutus kaikkineen on raskas, verkkainen ja tunkkainen. Itse asiassa tämä levy muistuttaa siitä, miten hyvin Atlantan pojat Black Crowesissa käänsivät samat ainekset paljon maistuvammaksi keitokseksi.. hmm.. Missäs ne niiden levyt olikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti