Space Ritual ei kuulu suosikkeihini Hawkwindin tuotannosta. Itse asiassa pidän levystä yhtyeen tuotannosta ehkä vähiten. Tästä huolimatta kyseinen live-opus on liian merkittävä ohitettavaksi Levyhyllyssä.Levy on malliesimerkki niin hyvässä, kuin huonossa mitä yhtyeen pitää tehdä hittisinglen jälkeen. Etenkin jos on 'guerilla-bändin' maineessa. Levyn ja kiertueen mahdollisti edellisvuoden hitti 'Silver Machine' ja siitä saadut rahat ja noste. Sinkkubiisi itse ei tietenkään löydy livesetistä.
Yhtye lähti kiertueelle Stacian lisäksi kahdella lisätanssijalla, lausuja/laulaja Robert Calvertin ja kansitaiteilija Barney Bubblesin (r.i.p molemmat) animaatiofilmien ja valoshown kera. Myös itse levyn alkuperäinen tuplavinyyli varustettiin erittäin näyttävällä kansitaiteella.
Mitä kansien sisältä sitten löytyy? Pääosin edellisen Do Re Mi Fa So La Si Do:n muodostama kappalerunko jauhaa biisit läpi bändille ominaisella degeneroituneella ja raskaalla tyylillä. Dik Mik soittaa taustalla elektronisia hälyääniä ja Del Detmar maalailee VSC3:lla suhinaa. Edellisen levyn biisien lisäksi setissä on runsaasti tuolloin vielä levyttämättömiä biisejä. Välissä Calvert lukee kaiutettujen hälyäänten päälle hänen ja bändiä lähellä olleen sci-fi-kirjailija Michael Moorcockin RUNOJA. Yhtyeen koneenkäyttjille on myös merkitty krediitit elektronisesta välipalasta 'Electronic No1'. Ensimmäisiltä kahdelta levyltä mukana on ainoastaan doom-metallin pioneeri 'Master of the Universe'.
Hawkwindilla oli hetken aikaa mahdollisuus nousta hitin kera samaan sarjaan Pink Floydien ja muiden kanssa. Yhtye kuitenkin vastasi siihen julkaisemalla tälläisen artsy-pläjäyksen, joka tosin menestyi briteissä ja nousi Suomessakin albumilista sijalle 27(!). Tämä yhdistettynä seuraavaan 'Urban Guerilla' sinkkuun, joka ilmestyi yhtä aikaa IRA:n pommikampanjan kanssa ja jouduttiin vetämään pois markkinoilta palautti bändin takaisin sinne kohtuullisen menestyksekkääseen kulttisuosioon.
Space Ritual myös päätti kollektiivisen sekoilun ajan bändin kahden vähemmän musikaalisen jäsenen Robert Calvertin ja Dik Mikin poistuessa yhtyeestä samana vuonna. Tämän jälkeen yhtye levytti kaksi parasta ja formaaleinta albumiaan. Mutta supertason suosio meni ohi.
3 kommenttia:
En ymmärrä ettet ymmärrä Space ritualin päälle koska selvästi ymmärrät oudon ja kosmisen musan päälle (Schulze,Tangerine etc.onks Guru Guru tuttu ?)Mut haukkatuuleen,mielestäni Lemmyn aika oli Hawkwindin rikkainta luomisvaihetta ja Ritual yks maailman parhaita livejä.Makuasioita toki.Luin jokin aika sit Carol Clerkin tiiliskiven The Saga of Hawkwind joka kyl piirtää Dave Brockista kuvan diktaattorina ja yleensäkin todella riitaisasta joukkiosta.
Ihminen on paradoksi! :)
Guru Guru tuttu tottakai. Pidän oudosti Hawkwindin kohdalla niiden formaaleimmasta kamasta (Hall of the Mountain Grill jne.) ja sitten ensilevystä.
Olen itse asiassa monta kertaa miettinyt, miksei Space Ritual putoa, vaikka sehän on tavallaan tiivistelmä bändin sen ajan musiikista. Mutta nämä ovat juuri niitä makuasioita.
Näistä useimmiten maailman parhaiksi nimetyistä livelevyistä on helppo olla samaa mieltä:Ramonesin It´s Alive,Stonesin Get Yer Ya-Ya´s Out,Whon Live at Leeds,Motörheadin No Sleep ´till Hammersmith...omalle listalleni nostaisin vielä Jefferson Airplanen Bless Its Pointed Little Head ja Fugsin Golden Filth.Ugh,meinas unohtua Big Brotherin Cheap Thrills.Mutta The Fugs on ollut yksi ikuisena säilynyt suosikkini.Hapuilevan soiton ekalevystä,yhteen 60-luvun parhaaseen (ja aliarvostetuinpaan)albumiin It Crawled Into My Hand,Honest vuodelta 1968.Samana vuonna Fillmore Eastissä äänitetty Golden Filth on lennybrucelaisella huumorilla höystetty läimäys seksiä,douppia ja yleistä hauskuutta.(..ja mielenkiintoa lisää sekin et puolet höpinöistä jää ymmärtämättä)Edesmennyttä Gösta Sundqvistia lainatakseni:noi fugsin levythän kuuluu jokaisen itseään arvostavan levynkeräilijän hyllyyn.Jees,"we love you,grope for peace".
Lähetä kommentti