Jos edellisessä blogikirjoituksessa oltiin antikaupallisen 'rehellisen' musiikin parissa, niin nyt siirrytään mittarin toiseen päätyyn.Van Halen äänitti levyn samana vuonna, kuin Propaganda pullautti Hardcore 83 kokoelmansa ja nousi levyllä stadiontason bändiksi. Ellei jo ollut sitä? Joka tapauksessa Van Halen ja erityisesti solisti David Lee Roth oli poseerauksen ja pullistelun esimerkki, joka sai keesipäät varmasti inhon valtaan. Yhtyeeseen liittyy vahvasti mielikuva spandex-housuista, pulverikasoista (vaikka Halenin veljekset olivat ainakin Sam Hagarin kirjan mukaan pääasiassa täysjuoppoja) ja hotellihuoneisiin tungeksivista bändärilaumoista. Ei siis todellakaan aitoa kamaa.
Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa, tai sitten itselläni on aina ollut pehmeä kohta Van Halenin lätkyttävälle tekniikkagroovelle. Vaikka Eddie Van Halen olikin kiistaton virtuoosi, joka uudisti 70-luvun lopussa seuraavan vuosikymmenen kitaratekniikan täppäyksineen ja tilutuksineen, Halenin levyillä hän ei sortunut kymmenien kitaroiden päällekkäisäänityksiin. Kitarapyroteknia on soitettu pääosin livenä sisään ja melko rujostikin nykymittapuulla. Se, jonka suoritukset on tuplattu on itse asiassa Timantti Taavi. No, lavakarisma ja ääni korvasivat sen, minkä tekniikka jätti.
1984:lla yhtyeen sointia kuitenkin puleerattiin miellyttämään myös hevin ulkopuolista yleisöä. Jo aikaisemmilla levyillä soineet syntikat tulivat - jos ei nyt eturiviin, niin ainakin tärkeäksi soinnilliseksi elementiksi. Hyppypotkuja, syniä ja tilutusta ilman kaahaavaa riffittelyä. Melko kevyttä kamaa.
Mutta harva pilluhevilevy (Van Halenin tapauksessa termi ei istu) pystyy levyn alun syntikkaintron jälkeen vetäisemään sellaisen biisikaksikon kuin Jump ja Panama. En edelleenkään osaa sanoa kumpi noista on parempi, mutta aivan mahtavia hyvän mielen ja korkean oktaanin biisejä. Loppulevyn biisit eivät tietenkään pääse enää samalle tasolle, mutta hyvä linja pysyy loppuun asti. Jos pitäisi valita joku ultimaattinen kasarihardrock-albumi, niin kyllä se 1984 olisi. Levyn puleeratun tason takia on hämmentävää, että se on käsittääkseni äänitetty Eddien 5150-kotistudiolla, joka huhujen mukaan oli pelkkä kellari täynnä rojua ja lattialle kaatunutta kaljaa.
Yhtyeen henkilökemiallisella tasolla levyn teko, edeltävät ajat ja megasuosio kuitenkin nakersivat jäsenten välejä. Vuotta myöhemmin David Lee Roth aloitti soolouransa, johon ehkä palataan myöhemmin. Van Halen nousi tämän jälkeen vielä suurempaan menestykseen, mutta Taavin poistuttua muuttui ainakin omaan korvaani tylsemmän kuuloiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti