torstai 17. toukokuuta 2012

Frank Zappa & The Mothers of Invention - Overnite Sensation 1973

Kun kerran Zappasta on ollut puhe, niin lisää tulee. Zappa on sedältä lainattua 'Zoe's Garagea', ensilevyä ja 'Hot Ratsia' lukuunottamatta alue, jolla en ole liikuskellut. Artisti on aiheuttanut aina hyväksyvän hymähdyksen, mutta mielikuva Zappasta on jäänyt sellaiseksi 'kimurantteja musikaalisia vitsejä toisille muusikoille' tyyppiseksi jutuksi. Lauletaan hassulla äänellä ja jazzaillaan.

Kuvaavaa on, että jossakin 60-luvun lopun muusikkojen kerman jameissa Los Angelesissa Jimi Hendrix oli lavalla ja Zappa nousi seuraksi. Hän matki samantien täydellisesti kaikki Jimin maneerit ja kikat yleisön seisoessa haavi auki - kuten myös Hendrix siinä vieressä.

Overnite Sensation oli Zappan paluu yhteen bändinsä kanssa, sillä edelliset olivat olleet soololevyjä. Hänen bändinsähän toimivat muusikoiden korkeakouluna keräten aika hyviä ja näkemyksellisiä soittajia, jotka kuitenkin jaksoivat pysyä taustalla.

Levyä pidetään vedenjakajana Zappan uralla hänen siirtyessä pois kimurantimmista jutuista, mutta säilyttäen silti vanhan soundin. Biisit eivät ole pitkiä ja musiikki funkin ja jazz-progen välimaastossa. Freakki-funkista tulee paikoin mieleen Funkadelic ja Parliament.
Tekstillisesti kappaleet liikkuvat seksuaalisuuden ja aikansa tv-show:jen rienaamisessa. Itse en hirveästi niitä edes kuuntele. Zappaa arvosteltiin paljon ironian ja musiikin kylmyydestä, mutta hänen kitaransoittonsa on kyllä jumalaista. Esimerkiksi 'Zomby Woohin' lähes atonaalinen sooloilu vaeltelee villisti pitkin biisiä. Väitän, että Red Hot Chili Peppersit ovat aikanaan kuunnelleet tätä levyä ja paljon.

Levyn mahtavista taustalauluista vastasi Tina Turner ja Ikettes, jotka Tinan pyynnöstä tekivät homman rivimiehen palkalla. Ike kutsuttiin studioon kuuntelemaan valmista nauhaa ja kesken ensimmäisen biisin tokaisi 'täyttä paskaa' ja marssi ulos. Ja kielsi Tinan ja Ikettesien maininnan krediiteissä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

villakoiran leikittämisen negatiivinen dialektiikka äh,täh ?Noin voi käydä mielessä lukiessa Ben Watsonin kirjaa The Negative Dialectics of Poodle Play (1995)mutta kyllä hän on yliopistot käynyt englantilainen tutkija.Kirjassa hän kaahlaa läpi ja tulkitsee jokaisen Zapan albumin marxilais-jungilais-joycelaisen analyysin pohjalta,aina levynkansia myöten.Ja löytää kuuluisan käsitteellisen jatkuvuuden.Mielenkiintoista.Mahdotonta tietenkin sanoa onks itse Zappa edes miettinyt sanoitukset/musiikin/kannet niin tarkkaan.Useimmat varmaan lopettivat Zapan kuuntelun 70-luvun lopun jälkeen kun huumori katosi teksteistä ja ne muuttuivat lähinnä ilkeiksi vittuiluiksi eri vähemmistöjä kohtaan.Mutta kuten paljastuu Zappa keräsi niillä idioottibiiseillä (kuten Bobby Brown)mania niihin kunnianhimoisimpiin projekteihinsa eli jazzkokeiluihin ja klassiseen orkesterimusaan.Mitä muuta tämä röntgensäteillä kirjoitettu teos paljastaa.No,kaikki-Zappaa lukuunottamatta- ottivat happoa Freak Outin äänityksissä ja saivat ujutettua sitä myös äänittäjän ja tuottajan kahvikuppeihin.Että lapset tuskin tunsivat faijaansa muuten kuin valokuvista sillä jos Zappa ei keikkaillut,hän hääräsi kotistudiossa lukkojen takana.On jotain tragikoomista kun tytär ujuttaa studion oven ali lapun jossa lukee:Isä,muistatko että minäkin olen olemassa ?Sitä taiteelle omistautunutta elämää...ja joo Simpsonien luoja Matt Groening oli Zapan hyvä ystävä.Sellainen kirja se.

Rolf Jacksen kirjoitti...

Pitää tutustua!