Michiganin Flintissä vuonna 1941 Sinclair kasvoi keskiluokkaisessa kolmilapsisessa autoteollisuusperheessä ja meni opiskelemaan yliopistoon. Opiskelujen ohella hän toimitti yliopiston lehteä ja piti elokuvakerhoa.
Lapsuuden Johniin oli kuitenkin päässyt iskemään rock-musiikki astetta vakavammin. Todella vakavasti, sillä yhdessä LSD:n ja nousevan Vietnamin sodan vastaisen liikkeen kanssa John Sinclair alkoi elätellä unelmaa rock'n roll vallankumouksesta. Miten pitkälle hän oli valmis uskomaan sen todelliseen menestykseen jää arvailujen varaan, mutta niin kauan kuin hän pyöri kuvioissa mukana, hän suhtautui asiaan enemmän ja vähemmän fanaattisesti. Niin kirjoituksissaan, kuin toimissaan, joista seurasikin sitten ongelmia. Moneen suuntaan.
Valmistuttuaan yliopistosta 1964 hän toimi hetken opettajana ja kirjoitti vuoden verran jazz-arvosteluja Downbeat-lehteen. Jazz ja sen vapaampi muoto olikin Sinclairin toinen fanaattisuuden kohde. Kolmannen runouden ohella. John Sinclairia voisikin pitää jazz-fanaatikkona jonkun näköisenä myöhäissyntyisenä beatnikkinä ulkonäköä myöten. Hän meni naimisiin valokuvaajana tunnetu Leni Sinclairin kanssa, jonka käsialaa on myös moni ikonosoitu 60-70-luvun taitteen rock-valokuva.
Sinclair on jälkipolville kuuluisin varmasti hänen managerin toimestaan proto-punk yhtye MC5:sen kanssa. Hän toimi yhtyeen managerina vuosien 1966-69 välillä ja oli vastuussa tavallisen lukio-autotallibändin muotoutumisesta vallankumoussloganeja ja impro-sooloja soittavaksi korkeaoktaaniseksi rockbändiksi. Sinclair yhdessä bändin kanssa muodosti vahvan vastakulttuuriblokin, joka veti parintuhannen hengen fanaattisia yleisöjä ('freeks') paikalliseen Grande Ballroomiin ja muuallekin. Bändin 'Black to Comm'in kymmenminuuttien jauhaminen ärsytti tanssisalien jenkkisiilejä ja virkavaltakin kiinnostui liikaa yhtyeestä ja sen ympärillä pyörivästä huumeliikenteestä. Sinclair yhdessä erinäisten bändin jäsenten kanssa joutui usein joko pidätetyksi tai sai turpaansa paikallisilta ja ulkopuolisilta sikaniskapoliiseilta, joiden tehtävä oli suojella yhteiskuntaa Sinclairin tapaisilta hyypiöiltä.. Bändi järjesti kerran jos toisenkin konsertin kerätäkseen takuu- tai sakkorahat yhtyeen tai sen lähipiirin jäsenille.
Kissa- ja hiirileikki huipentui siihen, että yhtye muutti managerinsa kanssa maakunnan Ann Arboriin, missä oli huomattavasti rauhallisemmat olot ainakin virkavallan suhteen. Heidän 'Trans Love Energies'-kommuunin naapurissa oli 'The Psychedelic Stoogesien' Funhouse-kommuuni. Näihin aikoihin Sinclair julkaisi runsaasti 'katukirjoituksia', eli beat-henkisiä uutisia bändistään, perusti Mustia panttereita mielaavat 'Valkoiset pantterit' ja laati kymmenen kohdan yhteiskunnallisen ohjelman, johon kuului muun muassa rahasta luopuminen, nussiminen kaduilla ja vapaat huumeet.
MC5 oli vielä tässä vaiheessa kuuliaisesti mukana vallankumouksen riveissä ja Sinclair sai kiinnitettyä bändin Elektralle. Bändi oli myös lopulta ainoa, joka nousi oikeasti lavalle poliisien hyökkäykseen päättyneessä 'Chigagon mellakassa', joka tapahtui kaupungissa olleen Demokraattien puoluekokouksen aikana.
Yhtyeen ensilevy oli live-nauhoitus Halloween-illan konsertista. Bändi ja Sinclair olivat äänityksen jälkeen tyytymättömiä jälkeen, vaikka myöhemmin muuta väittävätkin. Vaikka jälkikäteen toisen biisin avaa komeasti keikkahuuto 'Kick Out the Jams, Motherfucker', bändi sensuroi sen painokseen muotoon 'Brothers and Sisters'. Tämä myös aiheutti säröjä bändin julkisuuskuvaan kovan luokan fanien silmissä.
MC5 sai ennakkoina 50 000 dollaria, jonka viidesosan jokainen heistä tuhlasi nopeaan autoon (lukuunottamatta Rob Tyneria). Loput autorahoista lainattiin vanhemmilta. Vallankumouksen airuet olivatkin siis tavallisia työläiskakaroita, jotka olivat rahallisen menestyksen perään. Tämän jälkeen tapahtui surullisenkuuluisa 'Fuck Hudsons' (iso markettiketju) episodi. Kohtuullisesti menestymään lähteneen levyn tuki yhtiön puolesta tipahti ja bändi sai myös potkut levy-yhtiöltä. Kolmen keikan itärannikon rundi taas päättyi porttikieltoon muun muassa Fillmore-East saliin, yleisönä olleen 'Motherfuckers'-anarkistiryhmän ja Pagans-moottoripyöräjengin tapellessa Bill Grahamin väen kanssa. Graham itse sai tohinassa turpaansa ja syytti tästä MC5:sta sekä teki tästä edespäin kaikkensa näiden keikkamaineen pilaamisen eteen.
Tässä vaiheessa uudella levy-yhtiöllä olevat ja uutta levyä äänittävät Vitoset alkoivat kuunnella neuvoja heivata ongelmia ja politisointia aiheuttava Sinclair kyydistä. Tämä tapahtui kuuleman mukaan hyvässä hengessä, mutta pian vankilaan joutunut Sinclair alkoi puhua yhtyeestä pahaa, eikä bändi ilmestynyt vuoden 1971 huomiokonserttiin. Mutta ei mennä asioiden edelle.
John Sinclair pidätettiin hänen antaessa kaksi jointtia siviiliasuisille agenteille ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi (!) vankeuteen. Asia sai liikkeelle kansanliikkeen yippie-nuorison keskuudessa ja aikansa slogani oli 'Ten for Two'. Käsittämättömän ankara ja ilkeä tuomio oli selvä ja räikeä esimerkki valtakoneiston suhteettomasta mielivallasta. Ann Arborin Crisler Areenalla järjestettiin joulukuussa 1971 konsertti (johon siis MC5 ei osallistunut) John Sinclairin puolesta. Konsertissa esiintyi joukko artisteja ja puhujia, nimekkäimpänä John Lennon (joka oli tehnyt Sinclairista kappaleenkin), Stevie Wonder, Phil Ochs, Peter Seeger, Mustien panttereiden Bobby Seale, Allen Ginsberg ja niin edelleen. Kolme päivää myöhemmin Sinclairin tuomio kumottiin perustuslain vastaisena.
Jos jotain positiivista hakee Sinclairin yli vuoden kestäneestä vankeusajasta, niin hän kokosi vanhoista teksteistään ja uusista kirjoituksistaan 'Guitar Army' kirjan, joka pamflettimaisuudessaan on toiminut varmasti esikuvana monelle myöhemmälle 'rock-vallankumouksen soturille'. Kirjan lennokas tyyli on innoittanut englanninkielisiä musiikkikirjoittajia, parhaimpana esimerkkinä Julian Copen 'Druidionit', jotka tyylillisesti ja asenteellisesti kumartavat kitara-armeijalle.
Paljon ehti siis tapahtua muutamassa vuodessa. Tämän jälkeen Sinclair katosi aktiivisista toimista ja todennäköisesti myös FBI:n listoilta. Vallankumouksen kuumuus hiipui. Avioero ja niin edelleen. Sinclairin kohdalla yippiestä ei kuitenkaan tullut yuppie, kuten monesta muusta aktivistiaikalaisesta. Mies on sittemmin ilmestynyt lavalle erinäisten bändien konsertteissa lukemaan runoja. Ja välit hengissä oleviin Vitosiinkin ovat kunnossa.
4 kommenttia:
Olet ilmeisesti tsekannut kehutun dokkarin MC5:A True Testimonial.(löytyy ilmaseks Internet Archiven wayback machinestä).Ja muuta mieltäkiinnittävää,äskettäin on ilmestynyt dvd:Dawn of The Dead:The Grateful Dead & The Rise of San Francisco Underground.josta toki löytyy myös Airplanea,Quicksilveriä,Big Brotheria.Taidolla,vaivalla ja rakkaudella tehty yli kaksituntinen.Täytyy mainita vielä Magic Trip,joka on kuvattu vuoden 1964 Ken Keseyn & Prankstersien bussireissulla halki jenkkien,leffassa löytyy myös Grateful Dead esiintymässä Acid Testeissä.
Ehkäpä tärkeimmät taustapirut musiikin kehittymiselle 60-luvulla niin jenkeissä kuin englannissa olivat Timothy Leary,Owsley Stanley...ja Michael Hollingshead.
Itse asiassa en ole nähnyt, mutta pitää tsekata. Sekä tuo Dead-dokkari, josta olen kuullut kehuja.
Luin juuri ton Guitar Armyn ja 'Please Kill Me'ssä oli taas poikien näkökulma aiheeseen. Netskusta löytyy muuten miltei päivän tarkkuinen päiväkirja MC5:sen vaiheista settilistoja myöten.
Owsley on yllättävän vähän tunnettu hahmo 'valtakulttuurissa'. Substanssien lisäksi mieshän oli tärkeässä roolissa äänitekniikan kehittämisen kanssa.
"Jos pitää valita tukahduttavan pessimismin ja vastuuntunnottoman optimismin välillä,niin olen mieluummin vastuuntunnoton optimisti.",sanoi Timothy Leary joskus.Leary puuhaili itsekin musan parissa vaikkei ollut laulaja eikä säveltäjä.Puhelevyjen lisäksi ihan oikean musan teossa.Eka niistä oli 1970 ilmestynyt You Can Be Anyone This Time Around,jonka tekee mielenkiintoiseksi lähinnä soittajajoukko:Jimi Hendrix bassossa,Buddy Miles rummuissa ja Stephen Stills ja John B.Sebastian kitaroissa.Seuraava oli Ash Ra Tempelin kans tehty Seven Up (1973),levy josta ole aina tykännyt,varsinkin yköspuolen kozmisen bluesin sävyistä.Beyond Life (1996)on yksinkertaisesti hiton hyvä levy.Erittäin itämaissävytteistä ambienttia,tekijöinä mm.P.Orridge ja Al Jourgensen.Ja teksteissä tulee todella ilmi Learyn optimismi ja tosiasioiden hyväksyntä kuoleman edessä.Ei mitään ruikutusta Leijonan Luolaan mennessä:"...I´m ready to die and live for love,I can go on forever ".Ja vikana muttei vähäisinpänä Learyn ja Simon Stokesin yhteinen Right To Fly (1996),joka on itseasiassa viehättävä 80-luvun heavysoundinen levy höystettynä Learyn kierolla huumorilla,esim.100 naked kangaroos in blue canoes ja ilmeisen omaelämäkerrallinen No Regrets.(Righ to flyta lukuunottamatta nää kaikki löytyy ihan laillisesti:Internet Archive tai the leary project.ru)Njaa & Learystä puheenollen mieleen tulee väistämättä myös Robert Anton Wilson.Hän teki 1984 levyn skottilaisen punkbändin The Golden Horden kanssa,The Chocolate Biscuit Conspiracy.Levy ei ole punkkia,aika B52-tyylistä hauskaa ja viehkeätä poppia.Ja...shit,en edes muista mistä imuroin sen,mut mitäpä siitä,jännä kuriositeetti R.A.Wilsonin uralla.
Lähetä kommentti