Vuoden pitkäsoittolistoja hallitsivat edelleen Eaglesin ja Fleetwood Macin tapaiset puleeratut ja turvalliset bändit. Näistä ensimmäisestä olen Jim Lebowskin kanssa samaa mieltä; yhtye ei ole tehnyt mitään minua liikuttavaa. Jälkimmäinen oli taas tässä kymmenen vuoden (aikanaan) huimassa iässä matkannut juurevasta psykedeelisestä bluesista ja kitarasankaruudesta (Peter Green!) hiljaisempien vuosien ja kokoonpanomuutosten jälkeen yhdeksi 70-luvun kaupallisesti menestyneimmistä yhtyeistä.
Levytykseen mennessä Mac oli siis tehnyt jo pitkän uran valahtaen välillä aika epäsuosituksi ja sivuutetuksi bändiksi, jonka miehistö hiljalleen muokkautui Rumoursia edeltäneen nimikkolevyn kokoonpanoksi. Miksi jauhan koko ajan miehistöstä (tai naisistosta) johtuu siitä, että yhtyeen eri sukupuolta olevat jäsenet kävivät ennen levytystä läpi keskinäisiä suhteita ja niiden loppumisia. Itse rumpali Mick Fleetwoodin bändin ulkopuolinen avioliittokin hajosi, joten levyn sanoitukset pyörivät kovasti aihealueen ympärillä. Bändi äänitti levyä Kalifornian Sausaliton rantakaupungissa, missä liikkui runsaasti myös aikansa muotihuumetta - kokaiinia. Vaikka huumeet olivat muuttuneet kovemmiksi, niitä käytettiin jälkihippimaailmassa vapaasti ja Mac sai kyseenalaisen maineen yhtenä suurimmista lumivuorten valloittajista. Tästä syystä sessiot venyivät, samoin päivät ja yölliset juhlat. Tämä kaikki ehkä kuitenkin muodosti levystä sen 60/70-luvun idealismin avioerolevyn? Ei yhtä krapulainen, puutunut ja nenätukkoinen, kuin Dennis Wilsonin 'Pacific Ocean Blue', mutta sama meno.
Itse levyn musiikki ja soundit eivät puleerauksesta huolimatta ole lainkaan hullumpia. Yhtyeen soittotaito ei välivuosina ollut kadonnut yhtään mihinkään ja Lindsey Buckinhamin lauluääni on todella omaperäinen. Tähän kun vielä yhdistää naiskaksikon tausta- ja leadilaulut, yhtyeen pelkkä lauluvoima on mykistävä. Mistään Beach Boysista ei ole tietenkään kysymys, vaan valittavasta puuterinenäisestä vuodatuksesta. Myös soitossa säilyy koko levyn tietty kulmikkuus.
Levyä myytiin ilmestymisvuonnaan huimat neljä miljoonaa kappaletta ja tähän päivään mennessä kuuleman mukaan neljän perään on laitettava nolla. Levy nosti riitaisan bändin vuosikymmenen lopun levytyskuninkaaksi, joka kuitenkin katosi hiljalleen kasarin alussa.
2 kommenttia:
Moi!
Kiitos, että kirjoitit tästä levystä. Mulla tämä on ollut vuosi kausia sellainen lätty, johon on ollut tarkoitus tarttua, mutta aina on ollut jotain muuta tärkeämpää. Olen minä varmaan tätä pari kertaa jossain välissä yrittänyt kuunnellakin, mutta ei ole napannut. Nyt hain levyn kirjastosta lainaan ja kolahti heti! Onhan tämä vaan hieno levy, monella tapaa. Joutuu varmaan hankkimaan myös vinyylinä. Kiitos! -tawe-
Eipä kestä!
Lähetä kommentti