Liimanarina - Keskenmenobileet 2012

Liimanarina oli 90-luvun alkupuoliskon ajan the kulttibändi, joka levytti omalaatuista ITE-taiteen rajalla hoippunutta rokkia, tai siis kovaa  ITE-taiteen rajalla hoippunutta rokkia. Yhtye levytti pääteoksensa oululaiselle Bad Vugumille, joka hardcoren jälkeen oli luonnollisena kotina aika isolle kasalle 90-luvun marginaalisempaa räimettä. Itse yhtyeen 'pääteos' Spermarket levytettiin kuitenkin amerikkalaiselle Drag Citylle. Näin ollen hivenen yllättävästi kaikista maailman bändeistä Liimanarina oli yhtye, johon kuulemma saattoi törmätä amerikkalaisten ug-hyypiöiden ja pikkulevykauppojen hyllyillä. Bändi hajosi, mutta on nyttemmin taas uudelleenaktivoitunut.

Itse en ollut mikään suuri tämän tyylin musiikin ystävä, mutta altistuin muutaman kerran bändin musiikille jollain kuvaamataidon tunnilla, missä vähän erikoisempaa musaa kuuntelevat ryhmäläiset toivat niitä vähän erikoisempia musakasetteja kuunneltavaksi piirtelyn taustalle. Myöhemmin törmäsin uudelleen bändin 'Maailman tylsin vittumaisuus' EP:hen ja se kuulosti vuosien jälkeen aika hauskalta.

Keskenmenobileet niputtaa bändin Vugumille julkaistut EP:t vuosilta 1989-92. Vastaavanlainen vähän laajempi kokoelma on julkaistu aikanaan CD:näkin, mutta nyt vinyylirenessansin aikana hetki on näköjään taas otollinen tälläiselle.

Liimanarina on apulaisista huolimatta (joista 'kuuluisimpana' varmaan Keuhkot-basisti Kake Puhuu) pitkälti täysin Olli Paukkeen projekti. Bändi operoi tahallisesti lo-fi-estetiikan parissa jo, ennenkuin siitä tuli hetkeksi muodikasta. Paukkeen laulu mylvii kuin mankalle äänitettynä, rummut kolisevat amatöörimaisesti ja kitara rämisee riffit läpi kuin kaukaisuudesta. Paukkeen riffit ja kitaransoitto ovat kuitenkin siellä jossain samassa etäisessä eeppisessä totuudentasossa, kuin PK-Keräsen tai Jolly Jumpersin vastaavat. Olen aikaisemminkin verrannut Liimanarinaa Captain Beefheartiin ja Trout Mask Replican henkeä löytyy soitosta paljon. Tosin ehkä kuitenkin helpommin lähestyttävässä muodossa. Toisaalta Anssi Kasitonni on varmasti taas kuunnellut Liimanarinansa useampaankin otteeseen.

Koska 'Maailman tylsin vittumaisuus' on jo tuttu, levyn iskevimmät jutut löytyvät kakkospuolelta 'Läntinen Pornokatu 25 B 13':sta. Liimanarina käytteli kohtuullisen paljon nauhan venyttelyjä, millä biisien alkuja ja loppuja väänneltiin. Muutamaan otteeseen biisi kesken kaiken vähän kiihtyy, mutta se tuo soundimaailman muutenkin orgaanisesti elävään ääneen vielä lisää lihaa. Pelkkään mökään ja räminään ei myöskään sorruta missään vaiheessa, vaan biisit ovat kuitenkin jollain oudolla tavalla aika formaaleita.

Kaksi pitkää vinyylipuolta Liimanarinaa putkeen on hivenen raskas kuuntelukokemus, mutta eipä kaduta tämä ostos.