Joka tytön kotijumppa - Robin 1981

Jos Rocket Recordsin Huoltoasemakasetit-kokoelman ekan osan camp-arvo oli vielä mieto-I:nen, niin tämä aikaisemmasta kirjoituksesta tutusta kuolinpesän kasettikokoelmasta löytynyt liikuttaja nousee ihan omaan luokkaansa.

Nykyään kasetin nimen voi ymmärtää hauskasti kaksimieliseksi, vähän samaan tapaan, kuin 'Hanurini muistoja'. Mutta mitään erityisen seksikästä liikuttajaa ei kassun sisältä (eikä kannesta!) löydy, vaan ehkä enemmänkin dadaa.

Jumppakasetit olivat yksi markkinarako, jolla liikutettiin sen ajan ulkonäköpaineista kärsiviä kotiäitejä ja mummoja. Tyyli oli sama rahat pois. Myöhemmin VHS tappoi tämän tuotteen, mutta tyylihän säilyi niissäkin usein yhtä ehtana.
En usko, että kukaan jaksoi näitä hirveän pitkälle laihdutus-tammikuun jälkeen kuunnella. Yksi syy oli varmasti, että nämä ovat yleisesti todella nolon kuuloista tavaraa. Sellaista, että 'stop'-nappula painuu heti, jos joku muu tulee kotiin.

Joka tytön kotijumpan takana oli tietysti sama levy-yhtiö, kuin Huoltoasemakattikokoelman jäljitelmäversioissa; JP-musiikki. En väittäisi varmaankaan hirveän väärin, jos sanoisin tämän kasetin sisällönkin olevan kopio jostain ulkomaisesta vastaavasta. Kannen lehtinen on taitettu hivenen suuremmalla vaivalla sisältäen jumppaliikkeitten piirretyt ohjeet.

Koska levy-yhtiön Robin, eli Esa Simonen oli ammatiltaan liikunnanopettaja hänet laitettiin ..tsemppaamaan kasetin laulu- ja neuvo-osuudet. Taustalla soi joku aikansa hollantilaisdiscon biisi (When the Boys Come Home), jota miksataan välillä pintaan ja taas takaisin Robinin laulaessa dadamaiset ohjeet "Karppinen, Karppinen, sormi ylös, käsi ylös" ja niin edelleen. Artistin ääni muistuttaa muuten erehdyttävästi Simpsonien Troy McClurea. Liekö syynä iloinen yltiömakeus? Joka tapauksessa väitän, että jopa vuonna 1981 tämän tahdissa heiluessa on tullut nolo olo. Lisäksi väittäisin, että Robinin ääni viipyilee välillä nuotin vieressä. Tämä johtuu varmasti siitä, että hän on varmasti jumpannut studiossa samaan tahtiin?

Hymy hyytyy hiljalleen kasetin soidessa, sillä tämä ei ole mikään viiden minuutin huumoripläjäys, vaan jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu vielä toisella puolella.

Crime - San Francisco's Still Doomed 2004

Vuonna 1976 toimintansa aloittanut ja 1982 lopettanut Crime jäi kulttibändiksi, jonka 'kuuluisin' saavutus on Sonic Youthin 'Sister'-levylle coveroima 'Hot Wire My Heart'.
Biisi oli bändin ensimmäinen sinkku, eikä Crime elinaikanaan levyttänytkään kasetteja ja sinkkuja pidempää julkaisua. Ensimmäisen kerran tuotanto koottiin yksiin kansiin 1991. Tämä kokoelma on sama parilla lisäbiisillä.

Crimella oli hyvin tarkka pukeutumistyyli tiukkoine kyttäpukuineen tai vaihtoehtoisesti gangsteripukuineen. Ehkä tämä pelleily soti punk-muotia vastaan, eikä ollut samalla tavalla helposti myytävissä, kuin ramokuteet tai englantilaissuunnittelijoiden kostyymit?

Viimeistään kokoelman ensimmäisen biisin kajahtaessa kajareista ymmärtää kuitenkin miksi Crime jäi niin monen muun ohella kulttibändiksi; se oli vain aivan liian kovaa rokkia mainstream-suosioon. Crimen musiikillinen idea oli soittaa rokkia tajuttomalla volyymillä. Tähän ja tajuttoman kovaa soivaan huolimattomaan soolokitaraan perustuvat biisit laulettiin nihilistisen räkäisesti. Crimen musiikkia on aika hankala verrata varhaisempiin edeltäjiinsä. Tietyllä tapaa musiikissa soi Stoogesin 'Raw Power'-levy, mutta siinä ei ole mukana tippaakaan sitä 'taiteellisuutta', mitä Stooges piti levyillään mukana loppuun asti.
Crime otti myös kohtalaisen vakavasti punkin nihilistisen ja huumeisen elämäntavan ja saattoi syyllistyä univormu-maniassaan ja julisteissaan huonon maun puolelle, eli suomeksi nazi-rekvisiittaan. Tämä johti bändin ongelmiin keikkojen buukkausten kanssa.

Crime on nykyisin uudelleen kasattu, vaikka vähintään kolme miestä makaa jo haudassa.

Destroy All Monsters - 74-76 1993

Eilen Hesarissakin uutisoitu pikku-uutinen nykytaiteilija Mike Kelleyn kuolemasta meni ensin ohi silmien, mutta aihe tuli uudelleen vastaan toisen artikkelin kertoessa tämän mainetta nauttineen nykytaiteilijan olleen muun muassa Sonic Youthin mainion 'Dirty' albumin kannen takana.
Tarkempi tutkiskelu kertoikin yhtyeen Thurston Mooren uudelleenjulkaisseen erään obskuurin amerikkalaisen orkesterin äänityksiä 90-luvun puolessa välissä. Tätä ennen Mike Kelley oli tosin jo itse ehtinyt edelle.

Tai obskuurin ja osbskuurin.
Detroitlainen Destroy All Monsters (nimi napattu japanilaisesta Godzilla-elokuvasta) oli kaksivaiheinen yhtye, jonka jälkimmäinen saaga sisäisine riitoineen jämäytti bändin maakuntatasolle, vaikka rahkeita olisi ollut enempäänkin. Alkuperäisjäsenten Mike Kelleyn ja Jim Shawin lähdettyä taideopintoihin Kaliforniaan 1976 (kummastakin tuli menestyneitä nykytaiteilijoita), yhtyeeseen liittyivät mukaan ex-Stooges Ron Asheston ja ex-MC5 Michael Davis. Bändin tyyli muuttui kohti uutta punkkia ja hard-rockkia, tosin Niagaran edelleen 'laulamana'.

Ensimmäinen vaihe alkoi kuitenkin vuonna 1974, jolloin Mike Kelley, Jim Shaw, Niagara ja Cary Loren perustivat 'anti-rock' yhtyeensä. Kaksi ensin mainittua olivat free-jazzin, progen, folkin ja myös puhtaan noisen ystäviä. Niagara ja Loren taas olivat enemmän rakenteellisen musiikin puolella, mutta glitter-trashin ystäviä.
Yhteistä oli kuitenkin, että yhtye pyrki 'anti-rockkiin' ja 'anti-esiintymiseen'. Soittimina oli perinteisen repertuaarin lisäksi pölynimureita, halpoja koskettimia ja niin edelleen. Ympyrä tavallaan sulkeutui myöhemmin Ron Ashetonin tullessa bändiin. Olihan The Psychedelic Stooges esiintynyt vastaavanlaisella repertuaarilla edellisellä vuosikymmenellä.

Mike Kelleyn 74-76 uudelleenjulkaisu tuo ihmisten ilmoille yhtyeen kasettiäänitykset ja julkaisut ennen vuotta 1977. Bändi julkaisi ainostaan yhden kasettijulkaisun, joka sekin Kelleyn sanojen mukaan äänitettiin K-Martista ostettujen halpiskokoelmien päälle. Nämä kellariäänitykset pitävät sisällään äänityksiä yhtyeen koko spektrin läpi ihailemistaan Stoogeseista, MC5:sta New York Dollseista free-jazziin, Popol Vuhiin, Tangerine Dreamiin ja Kraftwerkiin. Lisäksi bändiläiset diggailivat Yesistä, Led Zeppelinistä ja The Incredible String Bandista.

Tämä kaikki pahoinpideltiin kasettiäänityksillä, jotka ovat välillä hirveää sontaa, välillä oikeasti eeppistä kamaa. Lähimpänä perinteistä kappalerakennetta muistuttavissa biiseissä Niagara laulaa niin monotonisesti, että saa Nicon kuulostamaan koloratuurisopraanolta.

Destroy All Monsterin anti-rock oli kokoelma folkkia, dronea, noisea, rockia, artsy fartsya ja kenttä-äänityksiä. Mukaan on äänitetty myös ellottavia lähiradio-jinglejä, vittupanojuttuja hokevia white trash-taaperoita ja muun muassa HUUMEYRJÖT. Kyllä; huumeyrjöt. Kelleyn kolmelle cd:lle työstämä kokoelma kuitenkin säilyttää kaikessa tempoilussaan, tai juuri sen takia mielenkiintonsa loppuun asti. Jännittävä paketti. Tämä on sitä todellista UG:ta ennen punkkia.

Nico - The End 1974

Myöhemmässä maailmassa Nico (oik. Christa Päffgen) on hivenenkin musiikkia valtavirran ulkopuollta seuranneelle tuttu hänen lauluosuudestaan Velvet Undergroundin debyytillä.

Yhtye itse ei ollut hirveän innostunut Andy Warholin tungettua tämän entisen saksalaisen mannekiinin ja seurapiiriliidokin mukaan, eikä yhteiseloa kestänytkään kuin levyn verran.
Tästä jäi Nicolle kuitenkin käteen hänen tulevan soolouransa suuntaviivat ja John Calen ystävyys tuottajan roolissa.

Nico oli levyttänyt jo ennen Velvettejä soololevyn, joka on itse asiassa oikein kiva pikku levy hyvien biisinkirjoittajien hänelle tekemiä kappaleita. Kuitenkin vasta Velvettien jälkeen hän päästi lopullisesti ääneen sen kolkon teutonin, jollaisena ainakin itse Nicon tunnen.

Yhteistyö Calen kanssa oli alkanut paria levyä aikaisemmin, mutta Nicon viileä, hieno, mutta myös haastava avant-garde ei saavuttanut juuri minkäänlaista kaupallista suosiota. Soololevyjen ja ilmaisun arvo nousikin vasta punkin ja uuden aallon myötä, jolloin Nico oli varmasti monen gootti-dominan esikuva.

Levy levyltä eri yhtiölle ajautuneen Nicon 'The End' oli hänen ensimmäinen ja ainut levytys Englantilaiselle 'Island'-levy-yhtiölle. Levylle saatiin mukaan tuottaja Calen lisäksi myös britti-hämärämiehet Brian Eno ja Phil Manzanera, jotka olivat Enon soololevyn lisäksi olleet myös Roxy Musicin jäseniä.

En ollut aikaisemmin älynnyt, että Nicohan on aivan tyylipuhdas 'krautrock'-artisti. Samaa ennakkoluulotonta musiikin ja avant-gardenkin sekoitusta tarjoillaan tällä levyllä. Pääosassa on Nicon aavemainen harmooni ja sen drone, sekä hänen kohtalokas äänensä. Biisit ovat myös hänen itsensä lukuunottamatta levyn päättävää Saksan kansallislaulua ja jäätävää tulkintaa entisen rakastajansa Morrisonin Doorsin 'The End'istä. Krautrock-yhteyksiä alleviivaa myös se, että levyn julkaisun aikaan Nico soitti Tangerine Dreamin lämmittelijänä, muun muassa kuuluisalla Notre Damen keikalla.

Huolimatta suitsuttavista arvioista levy ei lähtenyt juurikaan myymään ja Nico suututti myös Islandin johtoportaan rasistisella lausunnollaan edellisen kirjoituksen aiheesta; jamaikalaisista reggae-artisteista. Kenkää tuli.
Osaltaan tähän varmasti vaikutti myös se, että Nico oli tässä vaiheessa täysi heroinisti (hän kunnostautui myöhemmin tutustuttamalla myös poikansa Arin samaan harrastukseen..). Niinpä hän ajautui takaisin marginaalin laidalle ja seuraava levykin ilmestyi vasta 80-luvun alussa.

Bob Marley - Catch A Fire 1973

Aika monet sensuroidut kannet nähnyt 'Catch A Fire' oli levy, joka nosti Bob Marleyn ja tämän bändin Wailersien lopulliseen kuuluisuuteen. Ensimmäinen kansainväliselle ley-yhtiölle levytetty levy ei ollut vielä jätti-hitti, mutta esitteli rootsin yhtyeen Jamaikaa suuremmalle englantilaisyleisölle ja nosti lopulta yhtyeen keulakuvan suursuosioon ennen tämän varhaista poistumista elävien kirjoista.

Bob Marley (sekaverisenä) on myöhemmin nähty mustien ja valkoisten yhdistäjänä, mutta vielä tämän levyn aikaan asia oli toisin. Englantilainen rock-kirjoittaja Nick Kent muistelee erästä vessareissua Island-levy-yhtiön tiloissa, jossa hänen kanssa samaan aikaan vessaan pamahti viisi mustaa jannua, jotka piirittivät hänet ja en muista uhkailivatko suoraan jopa veitsen kanssa, mutta sylkäisivät halveksivat sanat valkonaamalle päin pläsiä. Nämä kovat katupojat olivat tietysti Bob Marley The Wailers-yhtyeineen.

Wailers syntyi Jamaikan Kingstonin Trenchtown slummissa, jossa pölykin oli harmaampaa, kuin muuallla. Pääkolmikko Marley, Peter Tosh ja Marleyn kasvattiveli Bunny Wailer soittivat yhdessä 60-luvulta lähtien. Paikallinen kusettaja vei hittisinkkujen rahat ja monotti vielä kolmikon ulos yhtiöstään, jonka jälkeen he hakeutuivat syrjäseutujen rastafari-yhteisön jäseniksi. Tämän sattuman kautta yhtye tuli kirjoittaneeksi tulevaisuuden koko saarivaltakunnan tuleville bändeille. Rastafarit olivat Jamaikan hylkiöitä, jotka elivät omissa oloissaan siteeraten Vanhaa testamenttia sytyttäessään yrttiä ollen samalla teokraattinen liike. Kaukana sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja vapaudesta. Mutta tämä oli uuden Wailersin lähtökohta.

Catch A Firella on jo nähtävissä yhtyeen leviäminen kolmeen eri osaan. Tai ainakin kahteen. Peter Tosh on vastuussa kahdesta biisistä tai puolestatoista; Wailers-klassikko '400 Yearsista' ja 'Stop That Trainista'. Loput ovat Bobin käsialaa. Ja vitsi mitä biisejä. Etenkin hitti 'Stir It Up' Toshin hiljaa valittavine lead-kitarointeineen on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta. Yksi levyn tärkeitä elementtejä on John "Rabbit" Bundrickin makeat syntetisaattorit. Valkonaama tapasi Marleyn Tukholmassa ja hänen rouheat kiipparit lisättiin Jamaikalla ääntettyyn levyyn siloittamaan sitä 70-luvun alun kuuntelijalle.

Vuoden kuluessa sekä Bunny, että Peter Tosh olivat lähteneet soolourilleen ja Bobista alettiin leipoa värit yhdistävää artistia.

Röövel Ööbik - History of the U.S.S.R 1989

Vuonna 1989 maailma oli pikkaisen eri näköinen. Ihan vieressä oli jo rakoileva Neuvostoliitto, jonka ikeessä oli pikkuinen Neuvosto-Eesti. Suomessa eestiläisiin muovikasseja aarteinaan kotiin kantaviin serkkuihin suhtauduttiin ystävällisesti, mutta pikkuisen alentuvasti. Itsekään en lapsuudessa ja nuoruudessani kehdannut hirveästi puhua omista 1900-luvun alun emigranttijuuristani.

Täydellisessä pimennossa Neuvosto-Viro ei kuitenkaan ollut. Sieltä löytyi neuvostopainoksina kantaa ottavaa länsimaista rokkia ja Röövel Ööbikinkin pojat kuuntelivat pitkäaaltoradioillaan hyvin tarkasti John Peelin sessiot. Myöhemmin tämä fanitus huipentui yhtyeen omiin Peel-sessioihin.

Rööbel Ööbik (nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna 'varastelevaa satakieltä') pääsi perestroikan ja glasnostin ansiosta levyttämään suomalaisen levykaupan kautta. Levytysbisneksessäkin enemmän ja vähemmän edelleenkin aktiivisesti toimiva Stupido Records iski silmänsä Viron 'indieyhtyeeseen' ja bändin ensimmäinen levytys on tämä vinyyliseiska EP.

Minulla ei ole hajuakaan mistä tämä seiska ilmestyi hyllyyn. Todennäköisesti Kotkasta, sillä tuskin Helsingin reissulla olisi mitään näin marginaalista ottanut mukaan. Neuvostoliittoa arvostellut EP ei olisi saanut päivän valoa edellisillä vuosikymmeninä, mutta vuonna 1989 aika oli kypsä. Musiikki on sellaista korvakuulolla kopioitua indie-nytkytystä, mutta rehellisesti sanoen samaa oli tuon ajan kotimainenkin 'indie'. Tai siis se, mikä oli niin vitun siistiä, että matki englantilaisia esikuviaan. Vähän kalseasti käynnistyvä EP kuitenkin lämpenee loppua kohti ja kakkospuoli kuulostaa edelleen ihan ookoolta.

Bändi julkaisi tämän jälkeen pari lyhäriä, ja Ari Vaahteran tuottaman pitkäsoiton vuonna 1992. Silloin musiikki oli jo muuttunut muodikkaaksi kenkiin tuijottelusurinaleijunnaksi. Ei ehkä sekään omaperäisintä kamaa, mutta samanlaista hiilipaperipaskaahan väännettiin Suomessakin.

Röövel Ööbik on käsittääkseni taas jollakin tasolla aktiivinen. Mistä tulikin mieleen, että aika hintsusti on törmännyt tämän jälkeen mihinkään mielenkiintoiseen virolaismusaan. Ehkä pieni väestömäärä vaikuttaa siihen, ettei opiskelijoita, hämyjä tai joutilaita musiikintekijöitä vain yksinkertaisesti ole samalla mitalla, kuin Suomessa. Tämän päivän virolaisesta musiikista tulee mieleen lähinnä 'Vanilla Ninjan' tyylinen karmea tauhka, mitä Audilla ajavat siirtotyöläiset kuuntelevat. Tosin täytyy myöntää, etten ole hirveästi asiaa kaivellut.

Synthesizer Greatest - The Classical Masterpieces 1990

Koska viime aikoina on camp- ja huoltoasemakasetit kovasti tapetilla, niin pläräsin viikonloppuna maakunnassa erään vaimoni vanhemman sukulaisen kuolinpesän kasettivarastoa.

Henkilö oli eläessään ihmisenä mukava, mutta kasetit edustavat sellaisen konservatiivisen vanhemman ja vähän musiikkia seuranneen ihmisen makua. Tai sanotaan nyt suoraan; markettimusiikkia.
Magneettinauhaa oli kertynyt vuosien 1978-1996 välillä. Loppupään koteloissa oli Anttilan alennustarrat ja kokoelma vaihteli mielenkiintoisten kaukokohteiden etnisestä torimusasta Anttilan köyhän miehen George Michaeleihin. Richard Claydermannia ja MTV-tuotannon 'Stefan' panhuilupoikaa. Sekaan oli vahingossa eksynyt myös Princen Graffiti Bridge.

Mukana oli myös kaksi osaa 'Synthesizer Greatest'-kokoelmalta. Ne klassisen musiikin uudelleen tulkinnat. Jokainen aikalaiseni muistaa varmasti nämä kokoelmat, jotka kansineen roikkuivat joka marketin hyllyllä. Sisältönä oli Starinkin versioita muun muassa Vangeliksen, Jarren ja Kraftwerkin kappaleista. Joillakin löytyy varmasti tälläinen nolous hyllystäkin. Itselläni lähimpänä liippaa levyllinen Ennio Morriconen elokuvamusaa samalla tavalla 90-luvun taitteessa syntikalla uusiotulkittuna. Täytyy sanoa, että pettymys levyä kuunnellessa oli kova. Ja olo kusetettu.

Synthesizer Greatest ei kuitenkaan huijaa ketään vaan ilmoittaa rehellisen hämärästi epäaidoista lähtökohdistaan. Tosin tässä klassisen musiikin osassa se ei hämää ketään.

Kaikkien näiden takana oli Ed Starink niminen hollantilainen 'syntikkavelho'. Starink oli aloittanut uransa 70-luvulla 'Gamma' nimisessä jazz-rock yhtyeessä. Kitarasta, bassosta ja pianosta hän siirtyi syntetisaattoreiden pariin 80-luvun alussa. Kuvaavaa on, että hän uudelleen levytti vuoden 1981 debyyttinsä biisejä 90-luvun alussa. Tuli varmaan parempaa jälkeä..

Kasetin kannessa julistetaan tämän päivän silmään koomisesti levyn olevan DIGITAALISESTI äänitettyä. Tänä päivänä kun jokainen elektronisen tai muun musiikin tekijä yrittää peitellä sitä digitaalisen äänittämisen jälkeä. No, levytykset ovat tietysti ajalta, jolloin nouseva cd-levyjen kuuntelu oli monelle musiikin kuluttajalle mittari kyvystä hypätä NYKYAJAN kelkkaan.
Kokoelman jokaisen osan kannet ovat myös koomisen futuristia galakseineen, avaruusaluksineen ja.. no kaikkine avaruus-kitchin kuvastosta löytyvine elementteineen.

Itse levyn, tai siis kasetin sisältö on tuttua easy-listening huttua. Ei ärsytä, mutta koskettaa yhtä paljon, kuin puhdistus-cd:n tai kasetin kuuntelu. Ensimmäistä kertaahan ei syntikoiden kanssa klassisen musiikin kimpussa oltu. Mutta siinä missä Walter/Wendy Carlos laittoi nimensä ja visionsa takeeksi kylmääviin tulkintoihinsa, Starink vetää biisit läpi Claydermanin otteella. Mummot ja totaalisesti musiikista pihalla olevat kuuntelevat tämän läpi, mutta muilla jää kesken.

Tai no. Starinkilla on jonkinnäköinen maine köyhän miehen Jarrena ja netin ihmeellisestä roskakorista löytyy kokoelman ja miehen fanisivuja. Ehkä kokoelman silloiset nuoremmat ystävät omaksuivat aikanaan myös ensimmäisinä digitaalisen median ja internetin käytön?

Hawkwind - Space Ritual 1973

Space Ritual ei kuulu suosikkeihini Hawkwindin tuotannosta. Itse asiassa pidän levystä yhtyeen tuotannosta ehkä vähiten. Tästä huolimatta kyseinen live-opus on liian merkittävä ohitettavaksi Levyhyllyssä.

Levy on malliesimerkki niin hyvässä, kuin huonossa mitä yhtyeen pitää tehdä hittisinglen jälkeen. Etenkin jos on 'guerilla-bändin' maineessa. Levyn ja kiertueen mahdollisti edellisvuoden hitti 'Silver Machine' ja siitä saadut rahat ja noste. Sinkkubiisi itse ei tietenkään löydy livesetistä.

Yhtye lähti kiertueelle Stacian lisäksi kahdella lisätanssijalla, lausuja/laulaja Robert Calvertin ja kansitaiteilija Barney Bubblesin (r.i.p molemmat) animaatiofilmien ja valoshown kera. Myös itse levyn alkuperäinen tuplavinyyli varustettiin erittäin näyttävällä kansitaiteella.

Mitä kansien sisältä sitten löytyy? Pääosin edellisen Do Re Mi Fa So La Si Do:n muodostama kappalerunko jauhaa biisit läpi bändille ominaisella degeneroituneella ja raskaalla tyylillä. Dik Mik soittaa taustalla elektronisia hälyääniä ja Del Detmar maalailee VSC3:lla suhinaa. Edellisen levyn biisien lisäksi setissä on runsaasti tuolloin vielä levyttämättömiä biisejä. Välissä Calvert lukee kaiutettujen hälyäänten päälle hänen ja bändiä lähellä olleen sci-fi-kirjailija Michael Moorcockin RUNOJA. Yhtyeen koneenkäyttjille on myös merkitty krediitit elektronisesta välipalasta 'Electronic No1'. Ensimmäisiltä kahdelta levyltä mukana on ainoastaan doom-metallin pioneeri 'Master of the Universe'.

Hawkwindilla oli hetken aikaa mahdollisuus nousta hitin kera samaan sarjaan Pink Floydien ja muiden kanssa. Yhtye kuitenkin vastasi siihen julkaisemalla tälläisen artsy-pläjäyksen, joka tosin menestyi briteissä ja nousi Suomessakin albumilista sijalle 27(!). Tämä yhdistettynä seuraavaan 'Urban Guerilla' sinkkuun, joka ilmestyi yhtä aikaa IRA:n pommikampanjan kanssa ja jouduttiin vetämään pois markkinoilta palautti bändin takaisin sinne kohtuullisen menestyksekkääseen kulttisuosioon.
Space Ritual myös päätti kollektiivisen sekoilun ajan bändin kahden vähemmän musikaalisen jäsenen Robert Calvertin ja Dik Mikin poistuessa yhtyeestä samana vuonna. Tämän jälkeen yhtye levytti kaksi parasta ja formaaleinta albumiaan. Mutta supertason suosio meni ohi.

V/A : Disco City - Huoltoasemakaseteilta tutut jäljitelmäversiot vol. 1 2012

Rocket Records on mainittu juuri äskettäin Middle-Earth Bandiä koskeneessa kirjoituksessa. Disco City on kooste JP-musiikki nimisen levy-yhtiön jäljitelmäkasettiversioista. Kokoelma pitää sisällään pääasiassa huoltoasemilla myytävien kasettien ne osat, jotka perustuivat kotimaisiin ja käännösiskelmiin. Disco City sarjan muutama kasetti piti sisällään myös englanninkielisiä lauluja, mutta ne uupuvat tältä kokoelmalta. JP-musiikin sarja ei ollut ainoa laatuaan tässä genressä, vaan samaan aikaan pyöri neljä muutakin isompaa ja useampi pienempi kasettikokoelma.

Disco Cityn juju oli levyttää omilla artisteilla jäljitelmäversioita sen päivän hiteistä (jotka nimen mukaisesti perustuivat usein disco-poljentoon) ja myydä kasetit halvalla huoltamoista. Koska kasetit katsottiin tuohon aikaan autoilutuotteiksi, ne olivat myös verovähennyskelpoisia. Tästä syystä osien myyntimäärä olivat usein helposti 50 000 kappaletta.

Kaikkein hämärintä jäljitelmäversioissa oli, että joskus ihan nimekäskin artisti lauloi niitä oman nimen lisäksi salanimellä. Kenties syynä oli pikainen viidensadan markan kertakorvaus, mutta pulaa laulajista ei ollut.

Halpiskassuestetiikkaa jatketaan uusintajulkaisun muodossa; en tiedä oikeastaan mitää yhtä rumaa pakkausformaattia, kuin muoviset isot tupla-cd-kotelot. Tai tässä tapauksessa nelos-cd:t, eli levyjä on neljä ja kappaleita yhteensä yli sata. Kannen (sveitsiläinen) amerikanrauta symbolisoi sen junttisuomen ihannoimaa jenkkimeininkiä ja kevytkulutusestetiikkaa. Tai siis junteille sai levyt ja kasetit paremmin kaupaksi autonkuva tai bikinimimmi kannessa.

Koska olen syntynyt 70-luvun puolessa välissä, miltei kaikki kokoelman vuosien 1978-82 hittikappaleet ovat tuttuja. Autossa en tosin niitä ole kuullut, sillä emme moista omistaneet ennen vuotta 1982. Eikä sen jälkeen Wartburgissamme ollut kasettisoitinta. Eipä se musa kaksitahdin pärinän yli olisi kuulunutkaan.
Mutta kappaleilta ei ole voinut välttyä. Mukana on kaikki 'Volga, Volga' ja niin edelleen juntti-discokama. Ja tällä tarkoitan nimenomaan kaikki ne biisit.

Luonnollisesti suurin osa kokoelman musiikista on aika yhdentekevää. Aivan suoraa huonouden rajan kirkkaasti ja viihdyttävästi ylittävää tavaraa on kuitenkin aika hintsusti, joten pääpaino on ehkä sittenkin siellä nostalgiapuolella. Itselleni kokoelman jännin tavara on rokin ja uuden aallon jäljitelmäversiot, jotka ovat hämmentäviä, mutta myös hyviä. JP-musiikki heitti kokoelmien sekaan myös muiden artistiensa kappaleita tutustumistarkoituksessa, joita edustaa muun muassa Paajanen.

Kaiken kaikkiaan Disco City on ihan sympaattinen köyhän miehen Finnhits. Olisin odottanut sen camp-arvon olevan vielä korkeampi, mutta menee se näinkin. Ja ympäri mennään yhteen tullaan; perheen kolme- ja viisivuotiaat lapset tykkäävät biiseistä. Ilman ennkkoluuloja, samalla tavalla kuin omakin sukupolveni kuullessaan biisien halpoja kopioita.

Wayne County - Things Your Mother Never Told You 1979

Wayne (nykyisin Jayne) County on georgilaislähtöinen (US) transvestiitti-artisti, joka oli näkyvä hahmo 70-luvun New Yorkissa. Ensin Andy Warholin Factoryn ja myöhemmin punkin piirissä. County oli Max's Kansas Cityssä dj:nä ja vaikutti pukeutumisensa kautta vahvasti glam rockkiin ja musiikkivalintoineen taas tulevaan punk-sukupolveen.

Wayne County oli myös artisti omasta takaa ja väittää David Bowien varastaneen runsaasti hänen omia keksintöjä ja visioitaan. County oli samalla MainMan-manageritoimistolla, kuin Bowie, mutta hänen uransa ei lähtenyt nousuun samalla tavalla, kuin Bowien. Ehkä karjuvan transun myyminen suurelle yleisölle ei kuitenkaan ollut yhtä helppoa, kuin feikki bi-seksuaalin?

Aikaisemmat kosketuspinnat Countyn musiikilliseen uraan ovat olleet irtobiisejä. Homman nimi oli glam-revival irtobiisejä ja kabareeta. Suomalaisille tunnetuin on varmaan Popedan suomeksi levyttämä 'Erkki ja Leena', eli 'Eddie & Sheena'. Siksi 'Things Your Mother Never Told You' kuulostaakin yllättävän kovalta.

Kaksiosainen levy alkaa korkeaoktaanisella garage-rockilla. Biisit jytäävät täynnä koukkuja ja Waynen teennäinen nasaali jyrää. Nuggetsit on kuunneltu tarkkaan, mutta mukana on artsy kulma. Mieleen hiipii Long Islandin Blue Öyster Cult.
Kakkospuoli perustuu sitten ihan puhtaasti art-rockille. Kaiutetut kitarat ja elektroninen surina soivat jokaisessa biisissä. Aavemaisesti soiva 'Waiting for the Marines' on täydellinen kylmä uuden aallon kappale. Jos County syytteli Bowieta juttujensa varastamisesta hän tekee saman itse levyn lopettavalla 'Think Straight'illa, joka soi kuin Bowien Berliini-trilogian instrumentaali.

Midnight - Black Rock'n Roll 2008

Clevelandilaisen Midnightin 'Black Rock'n Roll' kappaleessa ei muistella rockmusiikin alkuperäisiä mustia afrikkalaisia juuria, vaan nojataan vahvasti trio-henkiseen 80-luvun taitteen perinteeseen Motörheadin ja Venomin hengessä.

Dando Shaft - An Evening With Dando Shaft 1970

Tämä ruskeakantinen vinyyli oli takavuosina pariinkin kertaan pitkässä lainassa setäni vinyylihyllystä.
Aikansa genrejen kautta itseään ja musiikkia hahmottavalle teinille Dando Shaft oli kova pala; musiikki oli kieltämättä mielenkiintoisen kuuloista, mutta ei kuulostanut juuri miltään, mikä pyöri sen ajan musiikkimediassa.

Myöhemmin tälläiselle naureskelee ja musiikillinenkin vertailukohtakin löytyy, tosin samalta ajalta 60-70-luvun taitteesta; The Incredible String Band. Dando Shaft edellämainitun ohella ei pitänyt sisällään juurikaan sähköisiä soittimia, joita näiden kaupallisesti menestyneemmät seuraajat Fairport Convention, Steeley Span ja kumppanit viljelivät.

Akustista folkkia siis löytyy. Musiikki ei kuitenkaan ole puritaanista perinteistä vihreitten saarten folkkia, vaan progeen kallellaan olevaa, jonka seassa on esimerkiksi bulgarialaisia rytmejä. Musiikissa tärkeä tekijä oli nyttemmin edesmennyt multi-instrumentalisti Martin Jenkins, joka soitti kitaran lisäksi viulua, huilua ja mandoliinia.

Huolimatta kritiikin suopeista arvioista tämä ensimmäinen ja bändin nimeä kantanut kakkoslevy eivät olleet mitään taloudellisia menestyksiä. Tästä huolimatta ainakin yksi vinyyleistä ilmestyi kotkalaiseen 70-luvun alun levyhyllyyn. Musiikki ja kappaleen aiheet ovat mukavan maanläheisiä tyyliin 'September Wine', 'Rain' tai 'Drops of Brandy'. Tekee mieli nostaa saappaat kuivumaan takan eteen ja laittaa pehkua piippuun. Ehkä voisi puhaltaa savurenkaan kiertämään kukkulan ympäri.
Dando Shaftin ensimmäinen on syksyisen kypsä folkproge-levy. Harmi, että ulkona on keskitalvi.

The Troggs - Love Is All Around 1967

Täydellisten popkappaleiden sarjassa tulemme tällä kertaa The Troggsien 'Love Is All Around'in kohdalle. Ikäpolveni muistaa biisin varmasti parhaiten Wet Wet Wet-yhtyeen romanttisen komedian kylkiäisenä tulleena imelähkönä versiona vuodelta 1994. Biisin uudelleenlämmittelystä tuli silloin kansainvälinen hitti. Oman versionsa kappaleesta teki myös muun muassa R.E.M. Sliipattu ysäriballadi jätti ehkä väärän maun hampaankoloon, sillä itse biisi on kaunis pikku nugetti ja alkuperäinen versio Troggsille ominaisen kulmikas veto.

The Troggs oli britti-invaasion divarisarjan bändi. Jokainen tuntee tietysti Wild Thingit ja yhtyeen muut protopunkit ja powerpopit, mutta yhtyeen pitkäsoitot olivat epätasaisia kokoelmia singlejen mahtivetoja ja vastapainona sitten taas ihan tusinatäytebiisejä.
Myös bändin levytyksillä voitoksi kääntämänsä rajallinen soittotaito tuli vastaan live-esiintymisissä ja yhtye hajosi maaliskuussa 1969 tämän singlen Yhdysvaltojen menestyksen jälkimainingeissa.

Yhtyeen viimeinen ja toiseksi suurin hittisingle oli tavanomaisuudesta poiketen bändin jäsenen Reg Presleyn omaa käsialaa. Sokerinen kappale kuorrutetaan tavanmukaisesti 'Troggs-laululla' joka on samaan aikaan sekä herkkä, että jollain tapaa ilkkuva. Tällä kertaa ei ehkä tarkoituksellisesti, mutta se tuo kappaleeseen mukaan jännitteen, joka on kestänyt tähän päivään asti. Yhtyeen soitto on myös kulmikkaampaa ja kumeampaa, kuin myöhemmissä sliipatuissa covereissa. Mukana ovat toki ne taustalta hiljalleen nousevat jouset.

Huhujen mukaan kappaleen sanoituksen alkuperäinen innoistus oli LSD:n hiipivä vaikutus. Niin tai näin, The Troggs levytti yhden kaikkien aikojen herkkisbiiseistä. Kappale on Troggs-tyyliin rakenteeltaan hyvin yksinkertainen ja samalla täydellinen biisi esimerkiksi laulettavaksi pokattaville mimmeille, tai nuotiokitarointiin..

Love Is All Around nousi sekä brittien, että Yhdysvaltojen top-kymppiin. Yhtyeeltä viimeistä kertaa.

Please James Gimme Change - True Trousers EP 1990

Ketjussa on ollut muutaman punkkia sivunneen kirjoituksen jälkeen puhetta 7-tuumaisista ja se innosti kaivamaan Levyhyllyn kätköistä tämän entisen kotikaupunkini bändin tuotoksen.

Ensimmäistä kertaa ei tämän kanssa olla asialla, sillä ollessani vuosia sitten Radio Helsingin Levylaukku-ohjelman vieraana, soitin EP:ltä yhden kappaleen.
Koska mukana tuomani setti sijoittui musiikin marginaalin marginaaliin ja sivupoluille, soitin EP:ltä tietenkin sen nimettömän 'piiloraidan'..

Niin sai Please James Gimme Change pitkästä aikaa radiosoiton. Ei toki ainoata tai ensimmäistä, sillä yhtye soi maakunnan radiossa yhdessä vaiheessa jonkin verrankin.

Teini-iässäni bändi oli hauska ilopilkku paikallisissa mehu/tee/bändi-illoissa. Soitto kulki ja yleensä sedät olivat keksineet jotain hauskaa lisää keikalle. Kutsun heitä sediksi, sillä he olivat plus puolivuosikymmentä itseäni vanhempia.

PJGC tuli Karhulan puolelta, joka nykyisin 'tunnetaan' musiikkipuolella varmaan parhaiten ketjulompakkoheviyhtyeistä, jotka ovat pikkusuosittuja Saksassa. Pikainen salapoliisityö kertookin myös yhtyeen entisen rumpalin soittavan eräässä näistä äijädeathrock-bändeistä. No, ne eivät ole lähellä omaa sydäntäni, joten jätetään ne sikseen. Yhtyeen laulaja (joka ei ole vielä tällä EP:llä mukana) on nykyään kaikille puolituttu naama tv-mainoksista ja muutamasta suomalaisesta tv-sarjasta, sekä mukana myös musiikissa edelleen. Tietoni yhtyeestä perustuvatkin hänen kanssaan käymään känniseen baarikeskusteluun.

Mitä yritin edellisessä kappaleessa kertoa oli, että Pasin kertoman mukaan PJGC osallistui pariin kertaan silloisiin Rockin SM-kisojen alkusarjoihin, päästen toisella kertaa ihan loppusuoralle asti. Tässä vaiheessa basisti-liiderin (nimi unohtunut) mielenterveysongelmat alkoivat nostaa päätään. Homma meni lopulta aivan päin seiniä äkkinäisten linjamuutosten sekä klassisten 'äänien kuulemisten' kanssa jolloin yhtye kuivui kasaan juuri sillä hetkellä, kun se tilaisuus olisi viimein tullut. Tämähän on klassinen tarina monen muunkin maanisen maakuntataitelijan bändin kohdalla.

Mutta palataan itse EP:hen. Kansiltaan se edustaa täydellistä 90-luvun alun DIY estetiikkaa. Poissa ovat punkin suttuiset valokopion kopiot ja tilalla on jonkun työpaikan tietokoneella tehdyt kannet. Fontiksi on valittu viilein kirjasin, mitä sen ajan windowsista on irronnut. Etu- ja takakansi ovat tulostettu erikseen, liimattu reunoista yhteen ja laitettu ohueen muovikelmuun. Itse levy on kaiverrutettu ilman merkkejä ja puolten tiedot on lävästy päälle liimatarroilla.

Omakustanteella siis liikuttiin. Tuhoutuneen lähimuistini lisäksi joudun nyt pinnistelemään kaukomuististani mistä ostin kyseisen levyn. Kyllä se varmaan oli Sävelaitta-niminen levykauppa, jossa eräässä hyllyssä oli hienosti myös paikallista omakustannetta. Vaikka liikettä aikanaan dissattiin - ehkäpä syyttäkin.

Musiikillinen sisältö on sitä perus-neliraiturikamaa. Soundit ovat mitä ovat, mutta kaksikymmentäkaksikaan vuotta eivät ole onnistuneet pyyhkimään sitä, että PJGC:llä kieltämättä olisi ollut enemmänkin annettavaa.
Musiikki on hulluttelevaa jälkipunkkia basisti-liiderin laulamalla tankerolla. Varmaan läheisin vertauskohta olisi ehkä Gang Green. Menossa on vahvasti mukana myös tuon ajan crossover-funkkia.
Crossover on varmasti hyvä sana. Vaikka tänä päivänä se naurattaakin, niin 90-luvun taitteessa Waltarit ja muut olivat kova juttu. Harvoin heviolmi (joita Suomessa riitti noihinkin aikoihin) sitä ennen katseli muualle, kuin omaan karsinaansa. Heviautismi on valitettavasti nykyisin taas palannut kansantauti, mutta Vuonna 1990 kaikki raja-aidat oli rikottavissa. Kaikkia ei olisi ehkä pitänytkään kaataa, mutta True Trousers EP suorastaan huutaa rippaamista youtubeen.

---------------------------------------------------------------------
Epilogi:
Sain yhteydenoton yhtyeen entiseltä rumpalilta, joka kertoi PJGC:n musiikillisen johtajan menehtyneen traagisesti Karhulassa pari vuotta sitten.

R.I.P

Van Halen - MCMLXXXIV 1984

Jos edellisessä blogikirjoituksessa oltiin antikaupallisen 'rehellisen' musiikin parissa, niin nyt siirrytään mittarin toiseen päätyyn.

Van Halen äänitti levyn samana vuonna, kuin Propaganda pullautti Hardcore 83 kokoelmansa ja nousi levyllä stadiontason bändiksi. Ellei jo ollut sitä? Joka tapauksessa Van Halen ja erityisesti solisti David Lee Roth oli poseerauksen ja pullistelun esimerkki, joka sai keesipäät varmasti inhon valtaan. Yhtyeeseen liittyy vahvasti mielikuva spandex-housuista, pulverikasoista (vaikka Halenin veljekset olivat ainakin Sam Hagarin kirjan mukaan pääasiassa täysjuoppoja) ja hotellihuoneisiin tungeksivista bändärilaumoista. Ei siis todellakaan aitoa kamaa.

Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa, tai sitten itselläni on aina ollut pehmeä kohta Van Halenin lätkyttävälle tekniikkagroovelle. Vaikka Eddie Van Halen olikin kiistaton virtuoosi, joka uudisti 70-luvun lopussa seuraavan vuosikymmenen kitaratekniikan täppäyksineen ja tilutuksineen, Halenin levyillä hän ei sortunut kymmenien kitaroiden päällekkäisäänityksiin. Kitarapyroteknia on soitettu pääosin livenä sisään ja melko rujostikin nykymittapuulla. Se, jonka suoritukset on tuplattu on itse asiassa Timantti Taavi. No, lavakarisma ja ääni korvasivat sen, minkä tekniikka jätti.

1984:lla yhtyeen sointia kuitenkin puleerattiin miellyttämään myös hevin ulkopuolista yleisöä. Jo aikaisemmilla levyillä soineet syntikat tulivat - jos ei nyt eturiviin, niin ainakin tärkeäksi soinnilliseksi elementiksi. Hyppypotkuja, syniä ja tilutusta ilman kaahaavaa riffittelyä. Melko kevyttä kamaa.
Mutta harva pilluhevilevy (Van Halenin tapauksessa termi ei istu) pystyy levyn alun syntikkaintron jälkeen vetäisemään sellaisen biisikaksikon kuin Jump ja Panama. En edelleenkään osaa sanoa kumpi noista on parempi, mutta aivan mahtavia hyvän mielen ja korkean oktaanin biisejä. Loppulevyn biisit eivät tietenkään pääse enää samalle tasolle, mutta hyvä linja pysyy loppuun asti. Jos pitäisi valita joku ultimaattinen kasarihardrock-albumi, niin kyllä se 1984 olisi. Levyn puleeratun tason takia on hämmentävää, että se on käsittääkseni äänitetty Eddien 5150-kotistudiolla, joka huhujen mukaan oli pelkkä kellari täynnä rojua ja lattialle kaatunutta kaljaa.

Yhtyeen henkilökemiallisella tasolla levyn teko, edeltävät ajat ja megasuosio kuitenkin nakersivat jäsenten välejä. Vuotta myöhemmin David Lee Roth aloitti soolouransa, johon ehkä palataan myöhemmin. Van Halen nousi tämän jälkeen vielä suurempaan menestykseen, mutta Taavin poistuttua muuttui ainakin omaan korvaani tylsemmän kuuloiseksi.

Propaganda Hardcore 83 - V/A 1983

Propaganda Records ohjelmatoimistoineen on kai legendaarisinta suomi-hc:n ilmentymää. Yhtiö toimii edelleenkin ja jatkaa julkaisutoimintaa. Levytykset ovat matkanneet pääosin Uuden mantereen etelä ja pohjoisosiin ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin New Yorkin pikkulevypuljuissa kuulemma roikkuu Riistettyjen ja muiden t-paitoja.

Tämän kirjoituksen innoittajana toimii blogin analytics-osio, josta ilmeni useita käyntejä osoitteesta suomipunk.blogspot.com. Nimestä huolimatta kyseinen blogi löytyy Brasiliasta ja sen keesipäinen pitäjä listaa kiltisti suomi-hossea. Kappaleiden nimet on siellä käännetty englanniksi ja portugaliksi. Eli uskottavahan ne jutut suomi-hossen legendaarisesta kultti 'suosiosta' on.

Vuosi 1983 oli monen mielestä suomi-hc:n kovin. Siinä mielessä Hardcore 83 on siis ytimen ytimessä. Mukana on skenen 'staroja'; Riistetyt, Rattus, Bastards ja Kansan uutiset. Näiden tasokkaiden rykäisyjen lisäksi mukana on sekalainen joukko bändejä, joista osan ainoat julkaisut jäivät näille levy-yhtiön kokoelmille.
Osa näistä biiseistä on vähemmän kulutettuja (jos se hossen kohdalla on mahdollista) ja osa ihan suoria kellariäänityksiä. Amerikkalaisille ja Etelä-amerikkalaisille punkeille kokoelma on varmasti ollut kiehtovan kuuloinen. Jenkki-hosse oli Suomessa kuitenkin ihan marginaalissa, joten Dischargen jälkeläisistä tässä on pääosin kyse.

Suorasta apinoinnista ei (noh, ehkä muutamassa kappaleessa riffejä myöten) kuitenkaan voi puhua, vaan mukaan on tosiaan eksynyt jotain omaa. Ehkä se on ydinsodan ja poliisifasismin lisäksi se vitutus pakkaseen jäätyneistä kiljupöniköistä?

Propaganda käsittääkseni julkaisi jo aikanaan levyjänsä Saksan kautta ja tästäkin levystä on olemassa saksalainen cd-painos. Levystä ilmestyi juuri myös uusi vinyylipainos.

Middle-Earth Band - The Thoughtful Bride 1980

Joskus tavallinen kirjastossa vierailukin voi olla ainakin musiikin kuuntelun kannalta avartava kokemus.

Pari viikkoa sitten tuli vierailtua Richardinkadun kirjaston musiikkiosastolla ja jutskattua kirjastosedän kanssa suomalaisesta 70-luvun jazz- ja progekamasta.
Jutustelu venähti pitkälti yli tunnin mittaiseksi ja antoi monta hyvää täkyä genreen, jossa on julkaistu aikanaan helkutisti levyjä mutta ne eivät vinyylipainosten jälkeen ole enää nähneet päivänvaloa.

Yksi suosituksista oli Middle-Earth Bandin ainokaiseksi jäänyt levy, jota kirjastosetä piti kovasti arvossa. Levyhän on julkaistu tälläiselle kamalle kaikkein epäkiitollisimpana aikana vuonna 1980 ja siinä on jotain hyvin samanlaista synkkyyttä, kuin samana vuonna julkaistussa Sepi Kuun jälkihämyilyssä.

Itse olin vuonna 1980 viisivuotias jolle kaikki oli mahdollista ja laserpyssyn ulottuvilla. Nuorille ja nuorille aikuisille aika oli kuitenkin sen ajan laman takia harmaata ja rajoittamaton ydinsota odotti vain yhden nappulan takana. Kirjastosetä vertasikin ajan kuvaa hivenen yllättävästi Nolla nolla nolla yhtyeen menoon. The Thoughtful Bride ei ole kuitenkaan synkkää punkkia, vaan etno-jazzia.

Yhtyeen johtaja pianisti/spinetisti Arto Koskinen opiskeli musiikkia Intiassa 70-luvulla, josta hän palasi vuosikymmenen lopussa takaisin Suomeen. EMI:lle levytetyn levyn tuottivat yhdessä Koskisen kanssa parivaljakko Pedro Hietanen ja M.A. Numminen - myös entisiä hämyjä kumpainenkin. Soittajiksi levylle saatiin maan eturivin jazzareita. Puhaltimia soittaa Pekka Pöyry, Make Lievonen bassottelee ja Jukka Wasama soittaa rumpuja. Kitarassa ja tanburassa ovat Tommi Parko ja Raimo Lyly. Levytys oli yksi Pöyryn viimeisistä ennen kuin hän otti hengen itseltään elokuussa 1980.

Musiikillisesti liikutaan vakavatunnelmaisen etnon ja jazzin välimaastossa. Metallinen tanbura tuo vahvasti mieleen aikalaisen Popol Vuhin. Samat etnoskaalat ja synkeä tunnelma soivat myös tuon saksalaisen yhtyeen vuotta aiemmin levyttämällä Herzogin Nosferatu-uudelleenfilmatisoinnin soundtrackilla. Toinen mieleen hiipivä yhtye on rumpali Wasaman Piirpauke viileimmillään.

Kannen viivatussipiirroksesta vastasi myös hämyjen hämy Timo Aarniala.

Rocket-records on muutaman vuoden ajan tehnyt kunnioitettavaa selvitys ja uudelleenjulkaisutyötä näiden suomiprogen väliinputoajien ja viimeisten henkeenvetojen parissa. Mitään hirveän kannattavaa puuhaa tuo ei voi olla, joten poistakaa näitä levykauppojen hyllystä, jos harrastatte vielä vanhanaikaista fyysisten levyjen ostoa.

X-Ray Spex - Germ Free Adolescents 1978

Englantilais-somalialaisen Poly Styrenen (Marianne Joan Elliot-Said) johtama X-Ray Spex julkaisi pääolemassaolonsa aikana vain muutaman sinkun ja tämän yhden täyspitkän. Punkille muotona jo miltei kadonnut seiskatuumainen sopi mielestäni parhaiten, sillä aika harvassa ovat bändit, jotka täyspitkillä onnistuivat. Tai sitten mukaan piti ottaa jo jotain muutakin, kuin peruspunkkia.

Bändi tunnetaan varmaan parhaiten biisistä Oh Bondage Up Yours!!, mutta sitä ei tällä levyllä tietenkään ole. Styrenen vastatessa kaikesta sävellystyöstä levyllä on toki yksi sitä muistuttava kappale.

X-Ray Specs erosi aikalaisistaan kahdella tavalla. Toinen niistä oli Polyn pistävän kovat vokaalisuoritukset, toinen oli soitinarsenaalista löytyvä saksomafoni, joka ei ollut mikään yleinen punk-soitin. Germ Free Adolescents on ihan pätevä ensimmäisen aallon punk-albumi (Spex perustettiin 1976). Se on niitä vähemmän muotoon kahlittuja levyjä, jotka poistuivat puupää-punkin ja uuden-aallon taiteilun tieltä. Esimerkiksi kakkospuolen 'Plastic Bag' on ihan suoraa Van Der Graaf Generatoria saksofoneineen, mikä ei tosin ihmetytä, sillä Poly oli teinihippikarkulainen ennen X-Ray Spexia matkustellen ympäri Brittein saaria.

Näihin levytyksen aikoihin Poly Styrenen mielenterveys alkoi horjua ja hän alkoi näkyjä, joista johtuen hänen äitinsä passitti hänet mielisairaalaan. Hänelle tehtiin virheellinen diagnoosi skitsofreniasta ja hänet pakotettiin henkisesti sekä lääkkeillä pois 'työelämästä'. 90-luvun alussa diagnoosi korjattiin bipolaariseksi oireyhtymäksi ja Spexkin palaili revival-keikoille vuosikymmenen lopussa. Styrene oli työstämässä omaa sooloalbumiaan, mutta pitkälle levinnyt syöpä ehti ensin ja hän kuoli huhtikuussa 2011.

Alice Cooper - Easy Action 1970

Alice Cooper Bandin toinen täyspitkä levy Easy Action sai wikipedian mukaan nimensä 'West Side Story' musikaalista, joka oli bändin jäsenten suosikkifilmi. Kuten edellisvuonna ilmestynyt 'Pretties For You' myös Easy Action on jonkinlainen psykedeelisen rokin levy. Nimenomaan jonkinlainen, sillä Easy Action on aikamoinen sillisalaatti pastisseja aikansa yhtyeistä ja biiseistä. Tosin toisin kuin Prettiesiltä.. Easy Actioniin on eksynyt pari ihan ookoo biisiäkin.

Yhtyeen juuret olivat Arizonan Phoenixissa, josta lukiobändin kautta muodostui ensin garage-bändi Spiders ja tästä Nazz (joka joutui vaihtamaan nimensä samannimisen bändin takia). Vaihdettuaan yhtyeen nimeksi Alice Cooper, bändi alkoi matkustella Los Angelesiin esiintymään. Yhden päin peetä menneen keikan jälkeen itse Frank Zappa tuli esittäytymään bändille ja sainasi sen kaikkien hämmästykseksi omalle Straight-Records levymerkilleen. Toinen merkille levytetty albumi on siis tämä Easy Action. Easy Actionilla on jäljellä aika vähän Spidersien ultraräkäisten garage-sinkkujen henkeä ja musiikki on todella 'kokeilevaa'. Muttei kuitenkaan ns. 'lähde'.

Levy alkaa lupaavasti, mutta myös suoraan ja törkeästi The Doorsin sävyjä lainaavalla Mr. & Misdemeanorilla. Lissu itse vetää biisin henkeen, joka lupailee jo tulevasta Alice Cooperista. Seuraava kappale on taas aika suora Beatles-pastissi. Ei paska, mutta mitä ihmettä tälläisellä tekee? Parin korvista ohi suhahtavan kappaleen jälkeen levyn toinen puolisko alkaa taas vuorostaan fiftari/genevincent-pastissilla Return of the Spiders. Seuraa joku ihan kiva biisi ja levy päättyy Lay Down And Die, Goodbyehen, joka kellottaa huimat seitsemän ja puoli minuuttia. Biisi on samaa pseudo-psykedeelistä sillisalaattia, kuin muukin levy, mutta aloittaa 70-luvun alun Cooper-levyjen perinteen yhdestä pitkästä taiteellisesta biisistä per levy.

Kuten yllä olevasta, jaarittelevasta ja kertaavasta tekstistä ilmenee, Easy Action ei ole mitenkään erityisen hyvä tai muistettava levy. Cooper-fanina se on kuitenkin mielenkiintoinen kuriositeetti siinä mielessä, että miten vuoden kuluessa tästä yhtye oli jo täysin pessyt kasvonsa ja pystyi julkaisemaan 'Love It To Deathin' kaltaisen rock-klassikon. No, oma osuutensa oli tietenkin seuraavan levyn tuottaja Bob Ezrinillä, mutta kuitenkin.

Rauli Badding Somerjoki - Tähdet tähdet 1983

Vuosi 2012 lähtee käyntiin Rauli Badding Somerjoen toiseksi viimeisellä albumilla Tähdet tähdet.
Somerjoki sävelsi jonkin verran itsekin ja levyn nimibiisi on myös hänen käsialaansa. Mielestäni kappale on yksi hienoimmista suomalaisen molli-iskelmän tiivistelmistä. Kaukokaipuun kohteena on tällä kertaa tounpuoleinen ja kappaleessa on kaunis slaavilainen melodia. Artistin paria vuotta myöhemmin tapahtunut poismeno myös alleviivaa kappaleen.. no tietynlaista elämään kyllästymistä.

Tässä vaiheessa Baddingin taustabändinä toimi Agents. Levyn biisit ovatkin pääosin Pulliaisen sovittamia. Monta kertaa tuleekin mieleen, että laulaako tässä nyt Sorsakoski, vai Somerjoki. Sen verran tarkkaan Topi oli näköjään Somerjoen maneerit kuunnellut. Somerjoen 80-luvun levyiltä löytyi jokaiselta runsaasti radiosoittoa saanut hitti ja periaatteessa aika olisi ollut miehen uran kannalta miltei parasta, mutta juopotteluhan se taisi olle se syy, miksi keikkaa jouduttiin perumaan. Ja se on esiintyvälle artistille aina huono juttu sekä erittäin huonoa mainosta, mikä johtaa yleensä buukkausten loppumiseen. Juuri näitä keikan perumisia varten Sorsakoski otettiin bändiin kakkoskitaristiksi ja varalaulajaksi.

Yhtä kaikki, nämä Somerjoen kolme Agents-levyä ovat taattua tavaraa. Agents ei toki nouse samaan liitoon mihin ollaan myöhemmin totuttu, mutta taustabändinä Somerjoelle yhtye sopi, kuin korkki viinapullon suulle.