Työkaverin kanssa oli taannoin keskustelua musiikista ja puheeksi tuli Jarre. Tai siis miksi pidän Jarrea huonona ja esim. Tangerine Dreamiä hyvänä musiikkina? Jarren melodisuuden huomioon ottaen vertailukohdaksi pitäisi ottaa tosin Kraftwerk. En osaa edelleenkään pukea ajatuksiani selkeiksi sanoiksi, mutta rehellisesti sanoen ylläoleva live-pätkä ja meno siinä on mielestäni juustoista paskaa.
Ehkä se johtuu Jarren tavasta pitää avustajina tuollaisia limaisia sessiomiehiä. Hajuttomia, värittömiä ja mauttomia muusikoita, jotka näyttelevät jonkinnäköistä hymyä muistuttavaa ilmettä soittaessaan nuoteista tuota kamaansa. Ehkä vain nuo melodiat ovat halpoja ja juustoisia? Ollessani yläasteikäinen Jarre oli nörtti-hifistien suosiossa, mikä on edelleen un-cool, niinkuin englanniksi voisi sanoa.
Itseasiassa englannissa, koulukiusaamisen ja luokkajaon luvatussa maassa syntikkapioneerit olivat yleensä laitteiden hintojen takia aika yläluokkaista väkeä. Tästä pahin ja paras esimerkki on tietysti Rick Wakeman, joka kävi jopa pillittämässä ja uhkaamassa erota listoilta, ellei EMI potki huonosti soittavaa Sex Pistolsia levy-yhtiöstä. Täällä koto-suomessa moinen ajattelu on ja oli tietysti kaukaista ja totuuden nimissä on sanottava, että juuri se 'köyhempi kansanosa' brittein saarilla sitten jalosti punkin ja syntetisaattorit uudeksi musiikkimuodoksi.
Äskeisen retrospektiivisen harhailun jälkeen voi vain todeta, että Jarre kuuluu siihen limaiseen kosketinsoittajaryhmään, jonka palleilla istuvat myös Yanni, Richard Clayderman, Rick Wakeman, Robert Wells ja rehellisyyden nimissä myös Vangelis - pahimmillaan.ps. Aihetta sivutaan etäisesti myös täällä.
2 kommenttia:
Joskus kymmenen vuotta sitten olisin varmaan ottanut tällaisesta tekstistä nokkiini - Jarre kun oli silloin suosikkiartistini.
Se tosin johtui siitä, etten tiennyt että parempaakin konemusiikkia on olemassa. Pian virheolettamus korjaantui ja nykymittapuillani Jarre tosiaan on siloiteltua, juustoista ja muovista. Ilmankos siis hän on niin suosittu! Tosin kyllä Oxygene on mielestäni edelleenkin ihan syystä arvostettu levy, sen jälkeen ei sitten oikein mikään.
Vangelis tosiaan on pahimmillaan yhtä kamala, mutta sen toteaminen on silti epäreilua, koska parhaimmillaan hän on jotain ihan muuta. Ja suurin osa miehen laajasta tuotannosta on kuitenkin sitä hyvää tavaraa - hän on pahimmillaan aika harvoin. Jokaisen niin pitkän uran tehneen artistin joukkoon kuuluu väistämättä heikkoakin tuotantoa.
Eihän Tangerine Dreamkaan ole 25 vuoteen tehnyt mitään kuunneltavaksi kelpaavaa (okei, en voi oikeasti sanoa noin koska ei kiinnosta kahlata loputonta katalogia läpi helmien toivossa), mutta se kuuluukin unohtaa autuaasti koska ne bändin uran ekat 15 vuotta olivat sen verran täydellisiä.
Vangeliksen muutamaa levyä on käsitelty tässä blogissa, joten oikeudenkäynti on ollut reilu :-D
Lähetä kommentti