Gnarls Barkley - Who Cares?

Nää äijät on neroja.

Elokuva/musiikki/elokuva

Yle Teemalta tuli mielenkiintoinen ohjelmasarja elokuvamusiikista. Innostuin itsekin aiheesta ja pistämpä jotain ajatuksia tänne.

MusiikkiELOKUVA on kai käsitettävä niin, että siinä pitää olla myös jonkinnäköinen JUONIrakenne.
Sellaiseksi ei siis kelpaa esim. Led Zeppelinin älytön ja korni The Song Remains the Same. Eikä myöskään Pink Floydin runollinen Live at Pompeii (The Wall sitävastoin on musiikkielokuva). Se, että onko esimerkiksi Frank Zappan 200 Motelsissa juonta, jää katsojan itsensä päätettäväksi..

Jos taas rypistää otsaansa, niin sananmukaisin musiikkielokuva on varmaan filmi, jossa kuvataan musiikin tekemistä? Tälläisiä (hyviä) on viime aikoina tullut katsottua Ian Curtisista kertova ihmissuhdedraama Closer ja Richie Havensistä kertova La Bamba. Jälkimmäinen näistä on hivenen kevyempi, mutta ihan mukiinmenevä pätkä.

Oma lukunsa on tietysti nuorten artistien 'omaelämänkerralliset' filmit, joista loistavina(?) esimerkkeinä voisi mainita Britney Spearsin Crossroadsin tai Mariah Careyn Glitter. Esimerkkejä miten pihalla ihminen voi olla.

Toisaalta musiikkileffassa saattavat kappaleet olla oikein hienosti sidottu juonenkuljetukseen kuten Eminemin yllättävän hyvässä 8milesissä, Princen Purple Rainissa tai The Whon musiikin siivittämässä Quadropheniassa. Kiusallisia tunteita musanatsissa herättävä High-Fidelity pelaa myös vahvasti tällä teemalla.

Oma lukunsa on elokuvamusikaalit, joista yksi parhaista on sateenkaarinallejen suosikki Ihmemaa Oz. Sopivassa tilanteessa alkavia yhteislauluja esittelee myös kiero Wicker Man, joka pelotti lapsenuskoiselta pikkupojalta yöunet. Odottelen edelleenkin Flaming Lipsien joulumusikaalia.

Musiikkiraita?

Easy Rider yhdisteli musiikkiraidassaan aikansa hard-rockia ja folkkia. Leffa nosti prätkä-anthemiksi sellaisenkin kappaleen, kuin Born to be Wild. Mitä olisivat Sergio Leonen westernit ilman Ennio Morriconen musiikkeja? Kohtaukset kuulemma kuvattiinkin musiikin soidessa taustalla. Entä Ilmestyskirja nyt? Kaurismäen iskelmäraidat? Viimeksi mainitut eivät sananmukaisesti ole musiikkielokuvia, mutta jos niiden maagista ääniraitaa ei olisi ollut elokuvat olisivat aika torsoja.

Summasummarum; elokuvan alkuajoista saakka liikkuvan kuvan rytmi on halunnut kaverikseen musiikkia. Aluksi sitä soitettiin orkesterimontusta, nykyään teatterin seiniltä.

Motelli Skronkle - S/T 1990

Tehtiin yläasteella kouluretki oikein Helsinkiin asti ja pääsi käymään isossa levykaupassa (muistaakseni Manskun Epes). Piti saada jotain uutta musiikkia, joten mukaan tarttui Pelle Miljoonan 'Moottoritie on kuuma' ja tämä Skronklen debyytti. Pellen levyn myin pois, mutta Skronkle on edelleen hyllyssä. Vaikka olikin alussa ihan liian hurjaa shittiä.

Motelli Skronkle oli teatteriryhmä/orkesteri, joka oli kuuluisa haastavista esityksistä ja fyysisistä performansseista. Nelikko oli mm. 80-luvun lopun Provinssissa villimiehinä mutamaskeissaan koko viikonlopun. Itselleni porukka tuli fanitetuksi Alhola tv-sarjasta. Tragikomedia kertoo takakylien vanhoista pojista sillain vähän eri tavalla kuin Pekko. Esim.

Skronkle levytti kaksi levyä Sielun Veljien Seal on Velvet levymerkille. Perinteinen soitanta oli heitetty helvettiin; öristiin putkiin, rumpuja hakattiin ilman lautasia ja bassoa soitettiin kitarana yms. Livet olivat kuulemma erittäin intensiivisiä ja suorastaan noitamaisia kokemuksia. Bändi aktivoitui 2000-luvulla hiljalleen uudelleen, uutta levyäkin piti tulla Ektro-recordsin kautta, mutta homma meni varmaan hautaan Markku Peltolan mukana.

'oi muammar'
(Motelli Skronkle, 1990)

Muammar, oi Muammar, Ali Fatah el Pullah Gaddafi
olen nuuskiva Ron eli Ronald the Rag
tahdon kalifiksi paikallesi

Minä eri mieltä olen, sinä eri mieltä olet, ollaan eri mieltä perkeleesti
Jos et lopeta eri mieltä olemasta,
ängen pötkön sinun perseeseesi

Olen tottunut siihen, että maailmassa tapetaan, tapettiinhan eilenkin
Lastaan digitaalipommikoneen digitaalipommein,
heräät tylppä kuono tyynylläsi

Huuda jumalasi perään erämaasta josta heräät, katso taivaalle ja hämmästy
Katsos minä istun siellä, liidän tähtilipun päällä
Kristus piesty on ja alas syösty

Oi Muammar...

The Darkness - Christmas Time (Don't Let The Bells End)

Nämä oli hauskoja hetken aikaa.
Vielä on joulua jäljellä!

Eero Koivistoinen - Valtakunta 1968

Valtakunta oli levy, jota pohdittiin sen ajan kulttuurivaikuttajien toimesta Parnasso-lehdessä asti. Kertonee minkälaiseen tyhjiöön levy aikanaan tässä maassa putosi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun suomessa yhdisteltiin runoutta ja musiikkia yhtä suruttomasti.

Kiitos suomalaisen kirjastolaitoksen, sain noutaa lähikirjastosta tämän alkuperäisen 'Otavan kirjallisen äänilevyn'. Jees, Otava kustansi hetken aikaa kunnianhimoisia äänilevyjä. Tästä on tehty uusintapainos (uusilla lisäbiiseillä) joskus 90-luvun puolessa välissä, mutta siitä ei olla.

Koivistoinen oli saanut levylle soittamaan entisen Blues Sectioninsa, joukon eturivin jazz-muusikoita sekä laulamaan Seija Simolan, Vesa-Matti Loirin (yksi biisi) ja Eero-nimisen laulajan. Eerohan on siis se hämympi Raittisen veljes, joka sai ansaitun taiteilijaeläkkeensä. Luultavasti kieltäydyttyään 'Back to the Sixties' keikoista jossain helvetin Katinkullassa.. Loirillekin voisi sen eläkkeen myöntää, ettei sen tarvitse julkaista Inari-trilogian neljättä osaa kännisiä suomibiisejä mongertaen.
Mutta pois sivuraiteilta; Saarikosken, Laineen, Anhavan ym. runoihin on sävelletty suhteellisen kunnianhimoista musaa. Ei kuulosta yhtään pahalta, etenkin kun Koivistoinen ei tässä vaiheessa ollut saanut juuri minkäänläistä koulutusta aiheeseen. Tämän jälkeen äijän tietotaito kyllä karttui, mutta tämän levyn ennakkoluulottomaan kokeilevaisuuteen ei päästy ainakaan niillä levyillä, joita olen kuullut.

Tämän levyn toimiessa valitsemieni runojen ja musiikin leikkikenttänä toimii se myös musiikillisena hiekkalaatikkona. Tuntuu kuin ihmiset, jotka tekevät kaupallista musiikkia avaruuskaudella tässä maassa, pelkäisivät sähköä ja sen sekä magnetofoninauhan mahdollisuuksia.
Pidän kaikenlaisesta hyvästä musiikista. Jos minun pitäisi sanoa keneltä olen saanut vaikutteita sävellyksiini, en voisi sanoa ketään tai sitten pitkän luettelon: Beatles, Bach, Basie, Bacharac, Ellington, Evans, Eric Dolby, Debussy, Donovan, Coltarane, Frank Zappa, Ravi Shankar, Henri Selmer, Ives, Monk, Mingus, Mothers of Invention, Fathers of Connection, Vanilla Fudge jne. Toisin sanoen luettelosta tulee sitä epätäydellisempi mitä pidemmälle se jatkuu.

Eero Koivistoinen

Kimmo Kuusniemi Band - Moottorilinnut 1982

"Kaikki tuntuu olevan "ready"; seinänkorkuiset vahvistinkaapit surisevat kesytettyinä ja valmiina ottamaan kitaristilta käskyjä vastaan. Itse kitarasankari seisoo kovana nahkaunivormu täynnä niittejä ja panoksia! Rumpali istuu pallillaan valmistautuneena tulittamaan kymmenistä rummuistaan pauketta, joka jättää jälkeensä hurjimmankin pommituksen! Savupommit on viritetty ja liekinheitin odottaa kuumaa kitarasooloa!

Tämä kaikki on rakennettu tyhjään teollisuushalliin. "Suomessa ei ole yhtään sen tason studiota, missä Kimmo Kuusniemi Band voisi esiintyä kunnon kamoilla", toteaa kitaristi itse bändin muiden jäsenten nyökytellessä mukana. "Kimmo Kuusniemi Band on seuraava juttu, josta kuullaan Lontoossa saakka", sanoo kitaristi salaperäisen näköisenä. Onko tämä seuraava ISO JUTTU, kysymme me?

Hetken kuluttua Muska ja Jukka saapuvat studiolle moottoripyörillään ja ajavat ne sisään pärinän säestämänä. Muska sanoo heti ensimmäiseksi olevansa innolla mukana projektissa. "Huumeet ei ole maailmalla enään mikään juttu", viittaa Muska yhtyeen sanoituksiin. "Joo, inhottaa kun ihmiset myy ittensä huumekuninkaille", toteaa amerikanraudallaan paikalle ajanut Kirka, yhtyeen kolmas laulaja. Siis mitä!? Niin kuulitte oikein, Kirka laulaa myös tässä heavy-metal bändissä! Luvassa on siis melkoista meininkiä!"

Kimmo Kuusniemi Bandin 'Moottorilinnut' levyn takakannen katselu saa bloginpitäjän innostumaan miltei Jyrki 'Jyräys' Hämäläisiin mittoihin. Tosin superlatiiveja ei ylläolevassa viljelty ihan yhtä anteliaasti.

Kuusniemi oli Sargofagus orkesterin perustaja ja voitaneen lukea suomalaisen hevin perustajiin. Nimenomaan suomalaisen, koska kyllähän levystä kuuluu NWOBM härmäläisittäin. Kotikutoista ja naivia. Miltei kolmekymmentä vuotta myöhemmin porilaiset soittavat samaa kamaa naama vakavana(?) ja se on taidetta. NWOFM

ps. Kaverilla oli tämä vinyylinä, jolle kakarana naurettiin ja myöhemmin pahoinpideltiin treenikämpällä palasiksi. Myöhemmin alkuperäisestä vinyylistä on maksettu useita kymmeniä euroja.

Thin Lizzy - The Boys are Back In Town (Live)

Jukka Tolonen - Summer Games 1973

Jukka Tolosen 'Tolonen!' on tuttu jo ennestään. Ekalla soololevyllä mies keskittyi enemmän kitaranakitukseen, mutta sekin maistui. Tolosen akrobaattinen jazz-luritus yhdistettynä levyn näkkileipäsaundeihin on jännän kuuloinen.

Tällä seuraavalla levyllä tuotanto on jo paksumpaa. Biisit ovat jaskaa, eivät progea. Välillä Tolonen keskittyy kitaran sijasta puhallinosuuksien sovittamiseen. Melodiat ovat miellyttäviä ja biisit osittain akustisia, joten levy on nykyään vielä helpommin lähestyttävä, kuin 70-luvun alussa. Tolosen kitarointia voisi kuvata notkeaksi ja Pöyry kumppaneineen piti yllä suomen jazz-kunniaa puolalaisten festareidenkin ulkopuolella.

Tolonen ja juuri edesmennyt Pohjola liikkuivat samanlaisilla vesillä. Soolouran musiikki oli kaiketi luokiteltavissa fuusio-jatsiksi pienillä progemausteilla, mutta kikkailun sijasta pääpaino oli ihan oikeasti kokonaisuudessa. Kyllä nämä kaikki pitää hommata. Enkä ihmettele, että miehen kataloogilla käydään raapimassa sampleja.

Tehosekoitin - Pillitä Elli pillitä 1998

Tehosekoittimen video voitti joskus 98 Jyrki-video Awards (ketä kiinnostaa?) kisan. Joonas Hytönen saastuttaa ylläolevassa leikkeessä kuvaa äänellään noin puolen minuutin verran, mutta sen voi vaikka skipata. Jyrkihän oli se ohjelma, mihin nämä jannut ilmestyivät ja ärsyttivät ainakin meikäläistä aluksi todella paljon.

Pian jouduin kuitenkin myöntämään, että näillä Lahden rokuilla oli homman ydin hallussa. Näppäriä biisejä, vaikka olivatkin tarkkoja pastisseja ja ennenkaikkea se suurisuinen rockkukko-poseeraus hallussa. Videon biisissä käydään kaivelemassa paristakin pussista pohjia myöten. Mutta homma toimii!

Lopulta juttua vedettiin vissiin niin eri suuntaan ja tahtiin, että pillit oli laitettava pussiin.
Tehiksen hajoamisen jälkeen olisi kiva kuulla näiltä tyypeiltä taas jotain hyvää.

Osmonds - Crazy Horses 1972

King Crimson - Lizards 1970

Radio Mafiassa oli alkuvuosina joku Jake Nymanin pitämä proge-spesiaali, missä soitettiin King Crimsonin 'Epitah'. Sedät kertoivat samalla, että yhtye oli proge-genren rankinta ja synkintä settiä, joten fillaroin kirjastoon etsimään levyjä. Siellä taisi olla Red ja tämä Lizards, jonka kiikutin himaan.

Gini Barriksen ITE-taiteelta haiskahtavat kannet tekivät pikkupoikaan vaikutuksen, jos musiikki ei. Tämä olisi ehdottomasti saatava jostain vinyylipainoksena. Biisit ovat kuvitettu hienosti (tai oudosti) kanteen.
Itse musa ei ollut 14-vuotiaalle pojalle halutulla tavalla rankkaa. Jazzia ja avantgardea, mikä lensi yli hilseen jättämättä sen tarkempaa mielikuvaa. Paitsi lopussa oli joku pitkä biisi, missä oli hienoa mellotronia.

Myöhemmin uudelleen kuunneltuna tästä on tullut yksi suosikeista. Peter Sinfieldillä on satumaista lyriikkaa ja Haskell vetää kiihkeän teatraalisesti (puhkeaa tosin räkänauruun Indoor Gamesin lopussa) luoden levylle intensiivisen tunnelman. Kakkospuolen nimibiisi on taattua King Crimsonia; yltyvä kakofonia laukeaa mellotronien töräyttäessä maailmanlopun torvensa soimaan. En tiedä missä ne särökitarat ovat, mutta heviä tämä on.

Amon Düül II - Vive la Trance 1973

Amon Düül (egyptiläinen aurinko, türkkilainen kuu) oli äärivasemmistolainen kommuuni 60-luvun lopun Münchenissä. He muodostivat bändin, ottivat lainaa laitteistoa varten ja hajosivat riidassa kahteen osaan. Samaan aikaan toimi siis Amon Düül ja Amon Düül II. Näistä jälkimmäinen on tunnetumpi ja yleisesti erittäin pidetty genrensä edustaja. Ensilevy Phallus Dei (suom. Jumalan kyrpä) on Yetin kanssa yleisesti suitsutettu 'teos'.

Itse pidän enemmän tästä myöhemmästä tavarasta, joka ei nojaa ½-tunnin epämääräiseen jamitteluun ja haahuiluun. Täysin härskit laulusuoritukset ja biisit ovat silti edelleen messissä. Villiä kitarointia, VCS3:et mouruavat ja välillä Renate Knaupkin päästää äänensä 'valloilleen'. Omalla tavallaanhan Amon Düül II:en soittajat ovat aina olleet taitavia.

Viva la Trance kuulostaa siltä, että täysin totaalisen pihalla olleet ihmiset ovat yrittäneet soittaa mahdollisimman skarpin rakenteen ja melodian omaavia biisejä. Yhdistelmä on hauska ja hyvän kuuloinen.

The Warriors (1979) - complete opening credits

Leffa ja soundtrack toimii edelleen kuin junanvessa.
Kyseessä on siis Walter Hillin vuonna 1979 ohjaama dystopia New Yorkin jengeistä ja Warriorsien matkasta vihamielisten jengien läpi omalle alueelleen.

Thin Lizzy - Jailbreak 1974

Klassikko-osastoa, kun halvalla sai. Nimibiisi ja 'The Boys Are Back In Town' ovat tietysti kaikille tuttuja. Muutenkin levy oli positiivinen yllätys. Bändi oli tässä vaiheessa siirtynyt kahteen leadkitaristiin ja Scott Gorham ja Brian Robertson olivat oikeat kaverit tähän hommaan. Riffit pamautetaan militantin tarkasti ja vähäiset soolot ja duaalisoolot ovat tällä kertaa hyviä ja perusteltuja. Tätähän ei yleisesti hevissä tai hard-rockissa voi sanoa.

Tunnistettava Lauluääni on instrumentti, joka erottaa tusina-artistin tekijästä. Phil Lynotilta sellainen löytyi. Muutenkin hänen rytmityksiään voisi verrata funkkiin.. jos ei kuitenkaan voi. Brasilialaisverta kuitenkin. Jos Lynotin notkean tukkoisen äänen korvaisi Glenilla, riffit sopisivat Danzigin ekalle levylle. Tarkkaan on kuunneltu.

Ylläolevasta johtuen ei voi kuin ihmetellä, miksi bändi kiertää taas maailmalla. Sama kuin Motörheadin rivijannut rupeaisivat rundaamaan rivijannujen varamiesten kanssa Lemmyn tulevan poismenon jälkeen.*

* Phil Lynot kuoli 4.1.1986 alkoholin ja huumeiden aiheuttamiin sisäelinongelmiin

Jex Thoth - S/T 2008

En ole hirveästi kallellaan doom-metalliin, mutta tämä Jex Thoth kolahtaa. Hevissähän on hirveän tärkeää erotella genret kaupunginosaa myöten (etelä-Göteborg-deathmetal), joten tämäkin on muistaakseni tägätty 'doom-rockiksi'. Jex Thoth on kuitenkin Californiasta, tarkemmin San Franciscosta.

Stoneria kohti nojataan, mutta bändin erottaa ketjulompakko-kamasta laulajatar Jex Thoth. Naisvokalisti, etenkin hyvä sellainen on varmasti harvinaisuus tässä genressä. Bändi oli nimittäin vielä edellisellä EP:llä nimeltään 'Totem', mutta muutti sen metsäpapitar-laulajatterensa mukaan.
Mikäs siinä, koska niin paljon nojataan hänen äänensä karismaan. Eikä taustoissakaan mitään vikaa ole. Randy Holdenin Population II ja laahaava 70-luvun Black Sabbathan tässä soivat, muttei se häiritse. Kitarat murisevat ja rytmi laahaa tyylinmukaisesti.

Kirka - Nykyaikaa 1972

Jos jotain positiivista voi seurata artistin kuolemasta, on se uusintapainokset kauan kadoksissa olleista levyistä.

Kirkan elinaikana näitä alkuaikojen levyjä tuskin olisi julkaistu uudestaan. Syitä voi arvailla; oma veikkaukseni on, ettei Kirka olisi saanut penniäkään näistä 70-luvun alun levysopimuksien takia.

Suru voidaan siis pyyhkiä silmistä pois ja vaihtaa kanavaa. Kirka seilasi uransa aikana varmaan kaikki musiikin tyylisuunnat läpi. Mitään Tapani Kansan tyylistä myötähäpeää ei kuitenkaan tarvitse tuntea; äijä veti rokin ja soulin sielukkaasti. Biisejä hän ei tehnyt, joten tämäkin 1972 julkaistu levy on sekoitus käännösbiisejä ja Tasavallan Presidentin miehistön tekemiä kappaleita. Niin, Tolonen ja co. soittaa puolella levystä. Toinen puoli bändistä on Pepe & Paradise. Useimmat käännökset ovat asiallisia ja pari Pressan miesten biisiä on oikein hyviä. Tankerollahan Kirkakin englantia veti ja heiluu siinä rajalla häiritseekö. Toinen puoli biiseistä on suomeksi.

Kirka ei oikein täydellistä levykokonaisuutta saanut ikinä aikaan, mutta kyllä tätä mieluusti kuuntelee. Seuraavana vuonna ilmestynyt 'Rautaa ja kettinkiä' nojasi enemmän Alice Cooperin ja muiden jytään.

Pekka Pohjola 1952-2008

Taas lähti yksi. Tän vuoden headcountti alkaa olla pitkä.

Blue Öyster Cult - S/T 1972

Long Islandilainen (amerikassa, kuulemma siinä New Yorkin vieressä) BÖC aloitti toimintansa vuonna 1970. Ensilevy julkaistiin vuonna 72 ja aloitti bändin Black&White-kauden. B&W siis mustavalkoisista levynkansista.

Aikalaismedia vertasi musaa Kellopeliappelsiini-elokuvaan. Itse en ehkä moiseen lähtisi, mutta toisaalta ymmärrän reaktiot silloiseen kieroon hard-rockkiin. Mystisiäkin teemoja sisältävät sanoitukset yhdistettynä äijien nahka ja niittikuteisiin.. Blue Oyster.. no tangoa levyllä ei kuitenkaan ole.

Eka ja toka 'Tyranny & Mutation' pyörivät silloin tällöin soittimessa. Vinyylien kannet päästävät optiset kansitaiteet oikeuksiinsa.

Ramones - End of the Century 1980

Punkin epävirallinen keksijäorkesteri kynti perusklubeja samaan aikaan, kun toveriaktit keikkuivat stadioneilla ja listojen huipulla. Tilanne haluttiin muuttaa ja tuottamaan palkattiin Joey Ramonen ihailema tupeita ja aseita rakastava 60-luvun tuottajaguru Phil Spector.
Seinähullun Spectorin ja Ramosesien yhteistyö ei sujunut suinkaan ongelmitta, mitkä on dokumentoitukin ihan hauskasti. Pistoolia soittajan ohimolla, vankina äijän himassa jne.

Vaikka Johnny Ramone ei levystä piittaakaan (eikä muuten paljoa soittanutkaan) ei tämä ole huono. Joeyn upea laulu pääsee levyllä oikeuksiinsa. Ramonesin tyyli putoaa muutenkin hyvin perinteiseen Spector-rokkiin (sitähän se loppujen lopuksi onkin). Valitettavasti tästäkään ei aikanaan mitää megasuxeeta syntynyt, mutta hauska levy silti. Tosin Ramonesiin tutustuminen kannattaa ehkä aloittaa jollakin aiemmalla levyllä.

Juice Leskinen & Coitus Int - S/T 1973

Lukaisin Juice Leskisen omaelämänkerran 'Siinäpä tärkeimmät, Juice Leskinen E.C.H (ennen kirroosia)'. Kaivelin hyllystä Leskisen ekan yhtyeen debyytin, muistellen sen sisältäneen muutaman hyvän rallin. Levylle kappaleita ovat tehneet Harri Rinne, Alatalo ja Leskinen.

Jos Juicesta myöhemmin syntyi instituutiomainen vanha jäärä, jonka muutamaa laulua hoilattiin musiikin tunneilla, tämä levy tarjoaa yllättäviä hetkiä. Melankolisten juoma/ero/itku-biisien sijasta levyllä soittaa lauma tamperelaisia hashishämyjä (vaikka Mikko Alatalo myöhemmin sepittikin matkustaneensa eri keikkabussissa). Toki pari pakollista ryyppäysbiisiä mahtuu sekaan. Hengenheimolaisuutta toiseen saman ajan tamperelaishämyorkesteriin Virtaseen löytyy rutkasti. Veikeitä hetkiä (vaikka tälläisissä julkaisuissa p-reiän kokoinen cd-kansi ärsyttää; Juntusen sisäkannen sarjakuva ei pääse oikeuksiinsa.).

Tohtori Orff & Herra Dalcroze - Täällä vartioin minä! 2002

Lastenmusiikki on helveetin vaikea laji. Lapset itsehän jaksavat kuunnella smurffihitit vol. 9 non-stoppina 24/7. Vanhempien henkinen ja fyysinen kuntohan siinä on enemmän koetuksella.

Hyvä lastenlevy hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Muksut voivat jytätä tukka heiluen viihdyttävien sanoitusten kanssa. Ja vanhemmallakin saattaa jalka vipata musiikin tahdissa ilman myötähäpeää tai masokististä aivokuoliota.

Tohtori Orff & Herra Dalcrozen taustoista en tiedä enempää, kuin mitä Myspacen sivuilla sanotaan. Haiskahtaa (entisiltä) kansanmusiikin opiskelijoilta.

Vaikutteiksi ovat luetelleet: Led Zeppelin, The Who, Neil Young, Kipparikvartetti, Pelle Hermanni, Jukka Parkkinen, Kari Hotakainen, Noitalinna Huraa!, live-kirkkourut ja siinä varsinkin jyrkempi bassopuoli Kalevi Kiviniemen tahi oikeastaan kenenhyvänsä soittamana. Gary Larson, Martti Vasamaa, Deep Turtle,Bob Dylan,Muse, Porilaisten marssista se epäkesko bassorumpukohtaus, Deltahead...

Hyvää musaa.

Edit: Saamani tiedon mukaan Hannu Sepponen on samainen mies Noitalinna Huraan! takaa.

Hawkwind - Warrior on the Edge of Time 1975

Diggailen etenkin tämän kantta. Muutenkin Michael Moorcockin fantasia on aina miellyttänyt ja mies mölisee (tosin kiusallisesti) tekstejään tällä levyllä. Lemmyn viimeistä Hawkwind-levyä on aina vähän parjattu, mutta syyttä; tämä jatkaa siitä mihin Hall of the Mountain Grillilla jäätiin. Levyn avaava Dave Brockin Assault and Battery/The Golden Void on ehdottomasti parhaita HW-biisejä. Junnaava riffi ja Lemmyn murahteleva basso. Levyllä on paljon hienoja mellotroneja, moogia ja saksofoneja.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä ja kuulla, mihin olisi päädytty jos Lemmy ei olisi saanut tämän jälkeen kenkää.

Mercury Rev - Strange Attractor 2008

Juuri julkaistu Mercury Revin uusin ei herättänyt lainkaan edellisten levyjen kaltaista mielihyvää. Jotenkin tuntuu, että tyypit ovat pahemman kerran hukassa kliinisten elektronisisten taustojensa kanssa.

Tähän peilattuna yhtyeen sivuilla ilmaiseksi jaettava Strange Attractor on outo lintu; levytyssessioissa ylijääneet 11 kappaletta elektronista musiikkia kuulostavat hyvältä! Instrumentaalit on tehty erinomaisella maulla. Äänimaailma on samalla tavalla upean elokuvamainen, kuin orkesterin parhaina hetkinä muutenkin.

Esa Kotilainen - Ajatuslapsi 1977

Kuusankosken haitarisankari Esa Kotilainen tunnetaan kaiketi parhaiten Wigwamin Nuclear Nightclub levyn syntetisaattoreista. Miehellä oli aiempaa musiikkitaustaa Hectorin ym. 'edistyksellisten' suomiartistien taustalta.

Love-Records julkaisi levystä alkuperäisen 500 kappaleen painoksensa vuonna 1977. Vasta nyt levystä tehtiin uusintapainos ja cd-julkaisu. Levy ja odotukset ovat tietenkin tällä aikaa ehtineet kasvaa lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Onko se niiden arvoinen?

Kotilainen oli 70-luvulla tutustunut sen ajan Suomessa tuntemattomampiin artisteihin, kuten Tangerine Dreamiin ja Klaus Schultzeen joita ilman levyä tuskin olisi syntynyt. Vertailu on kuitenkin sikäli turhaa, että Ajatuslapsessa yhteistä edellä mainittuihin on muoto ja syntetisaattorit. TD ja Schultze nojasivat myös noihin aikoihin voimakkaasti sekvenssointiin, jota Ajatuslapsessa on minimaalisesti. Kotilaisen ilmaisua voisi kuvata sanomalla sitä folk-musiikiksi elektronisilla soittimilla.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja samanaikaiseen saksa-kamaan tutustuneena Kotilaisen Ajatuslapsella on oma oikeutettu paikkansa 70-luvun elektronisessa musiikissa. Levy on oikeata tavaraa juuri samalla tavalla, kuin Wigwamkin sitä aikanaan oli.

Graham Central Station - Pow

Piu!
Larry Grahan on tavallaan syyllinen syntyneeseen peukkubasso-saastaan, mutta annetaan se äijälle anteeksi. Sly Stonen jäätyä pöhnässä makaamaan asuntovaunuunsa Graham jatkoi musiikillisesti eteenpäin siitä mihin Sly & the Family Stone parhaimmillaan oli päässyt.

Easy Rider - Soundtrack 1969

Dennis Hopperin myyttisen lännenelokuvan (moottoripyörien selässä) soundtrackki on yksi parhaista 60-luvun ääniraidoista. Ellei paras.

Koko kirjo Steppenwolfin prätkärockista, Jimi Hendrix Experiencen sähköisestä free-jazzista ja Electric Prunesien pseudo-uskonnollisen musiikin kautta Roger Mcguinnin runolliseen country-folkkiin.

Viime talvella pääsin katsomaan tämän Orionin valkokankaalta. Toimi.

Dub Side of the Moon - Easy Star All-Stars 2003

Ideana hölmö, levynä erittäin toimiva.
Pink Floydin Ultimatemega-supermenestysklassikko-levy muutettuna reggae/dub-versioksi. Biisit ovat samaan aikaan sekä uskollisia alkuperäisille versioille, että yllättävät klassisella dub-poljennollaan. Kaikki tämä vääntää suupielen hymyyn.

Motörhead - No Sleep 'til Hammersmith 1981

Vuonna 1981 klassinen Motörhead oli nousukiitonsa huipulla. Trio Lemmy Kilminster, Philty 'Animal' Taylor ja 'Fast' Eddie Clarke olivat olleet kolme vuotta tien päällä. Piristeiden ja 24/7 dokaamisen kyydittämä bändi oli niin kovassa livekunnossa, että kaltaiseni maallikko etsii hädissään lähintä pommisuojaa.

The Whon 'Live at Leeds'in ohella yksi parhaita yrityksiä vangita rokkilive äänilevylle. Tässä on kaikki jutut mitä bändi oli tehnyt tätä ennen ja tämän jälkeen. Livenä. Mitään muuta ei oikeastaan tarvita. Lähtee Ace of Spadesilla ja loppuu Motorheadiin. Capricorn on levyn ainoa hmm.. pohtivampi biisi.

Tällaisestä sitten kaiketi palaa, koska alamäki alkoi ja pian; Eddie Clarke lähti vetämään. Bändi ei palannut mun mielestä koskaan enään aikaisempaan loistoonsa. Niin ja levy on äänitetty kaikkialla muualla, paitsi Lontoon Hammersmithsissä.

Thor!

Hipgnosisin karseat levynkannet

Storm Thorgerson, Aubrey Powell ja myöhemmin Peter Christophenson muodostivat ryhmän Hipgnosis. Äijät ovat varmaan kuuluisimpia Pink Floydin levyn kansista, joita he tekivät Sauserful of Secretsistä Animalsiin asti. Viimeksi mainitussa Roger Watersin nimi oli unohtunut sisäpuolen krediiteissä kannen ideoinnista, joten Watersin aikana Hipgnosis ei enää uusia Floyd-kansia tehnyt..

Aikana ennen Photoshoppia porukalla oli eittämättä monessa työssään oma (outo) hämmästyttävä tyylinsä, joka toi lisäarvoa levykokemukselle. Omat Floydinikin ovat viimeisiä vinyylimuodossa ilmestyneitä, joten kansitaide pääsee niissä oikeuksiinsa. Suomalaisista artisteista ainakin Jukka Tolosella on ollut kunnia saada Hipgnosis tekemään kannet levyynsä.

70-luvun lopussa ja 80-luvulle tultaessa Hipgnosis teki lähes kaikille kuuluisimmille yhtyeille kansia, joiden tyylistä en pidä ollenkaan. Päättäkää itse.

Dave Lindholm - Sirkus 1973

Oma ensikosketus Lindholmin tuotantoon tuli penskana 'Tupakka, viina ja villit naiset' biisin myötä, joka on maailman toiseksi paskin biisi (paskin on vielä tekemättä). 'Pieni hento ote' taas taitaa olla kansanopisto-hippien maammelaulu.

Sirkus on hyvän kuuloinen levy. Ei tätä varmaan olisi tehty ilman Bob Dylania, mutta kyllä Davella on oma runollinen otteensakin mukana. Rytmiryhmänä toimi ex-/nykyinen ja tuleva Wigwam; Hulden, Österberg ja Groundstroem. Lindholm on ollut yllättävän hyvän makuaistin omaava kitaristi. Tekstit toimivat. On se jännä miten artistit myöhemmin väsyvät.

Valot sammuu, haju jää.

Heart - Mainstage (Live on TV - 1976)

Pöyhötukat, olkatoppaukset ja savupommit ovat vielä kaukana tulevaisuudessa. Huilua, duaalisooloja, rytminvaihtoja ja syntetisaattoreita.. tämähän on progea!

Steppenwolf - Sookie Sookie 1968

Steppenwolfin kulta-aika jäi lyhyeksi, mutta hetken aikaa nämä jannut oli aika rok.

David Bowie - The Man Who Sold the World 1970

Bowien hevilevy. Ennen erinomaista Hunky Dorya (suosikki!) ilmestynyt The Man Who Sold the World pyörii aina silloin tällöin levylautasella. Musiikillisesti liikutaan jossain äänekkään rokin ála varhainen Zeppelin/Black Sabbath ym. maastossa. Tulevien glam-levyjen riffi-iloitteluun on kuitenkin vielä matkaa, mikä tavallaan myös tuo levylle oman kotikutoisen viehätyksensä.

Sanoituksissakin liikutaan aika synkissä vesissä. Vaikuttimet tulevat Crowleyin, Nietzchen ja Lovecraftin kaltaisilta kirjailijoilta. Yli-ihmisiä, kylmiä koneita ja kuolevaisten moraalin yläpuolella olemista. Ei mikään kevyt paketti. Ja kannessa David loikoilee sohvalla naisten mekossa.

90-luvulla David piti erinomaista nimibiisiä keikkasetissä; ja kakarat haistattelivat Nirvanan kappaleella ratsastamisesta!

Scorpions 1972

Teini-ihme Michael Schenker. Sehr Kraut!

Manuel Göttsching - Inventions for Electric Guitar 1975

Tämä on näitä levyjä, joka saa ihmettelemään miten paljon edellä aikaansa jotkut ovat olleet.

E2-E4 80-luvun alussa oli selkeästi minimalistista house-musiikkia, ensimmäinen soololevy Inventions for Electric Guitar taas jonkinlaista kitaralla soitettua esi-teknoa. Saattaa näin kuvailtuna kuulostaa kornilta, muttei ole sitä kuunneltuna.
Göttsching työskenteli siis pelkän kitaran ja kaiun kanssa; levyllä ei ole rumpu tai rytmiraitaa, vaan pelkkiä kitarakerroksia, jotka äijä sekvenssoi katsomalla soittaessaan metronomia.. kunnioitettavaa käsityöläisyyttä! Siis rytmikästä pulputusta, esi-trancea ja niin edespäin. Bassot on tehty hidastamalla raitojen nauhoja. Suosittelen ostamaan, tai etsimään netistä.

Brainticket - Voyage 1982

Brainticket oli/on sveitsiläisen Joel Vandroogenbroeckin pitkäaikainen projekti. Homma alkoi 70-luvun alussa karkeahkolla kitara-rummut-basso bändillä ja jatkuu käsittääkseni tänäkin päivänä. Pitkien taukojen siivittämänä.

Tämäkin levy tehtiin, kun porukka kokoontui taas pitkästä aikaa jammailemaan yhdessä. Nauhalle vangittiin nimensä mukaisesti Retki. Levyn täyttävät kaksi biisiä pitävät sisällään monimuotoisen musiikillisen kollaasin, joka poukkoilee arvaamattomasti sinne tänne. Analogisten syntikoiden ystäville tämä on aarre; arsenaali koostuu lähinnä niistä ja jopa tietokonettakin on jo ehditty käyttää apuna. Mistään Jarreilusta ei kuitenkaan ole pelkoa; levy tuntuu unohtavan sijoituvansa kahdeksankymmentäluvulle ja kuulostaa usein enemmän Orbilta ja aikalaisilta.

Ash Ra Tempel - S/T 1971

Manuel Göttschning kitarassa, Hartmut Enke bassossa ja Klaus Schultze rummuissa sekä elektronisissa laiteissa on miltei sama, kuin pari vuotta myöhemmin Join Inn-levyn sessioissa. Levyn rakennekin on sama; ensimmäisellä puolella on nopeampi ja villimpi, toisella rauhallisempi biisi.

Tarinan mukaan Encke oli ostanut Pink Floydin poismyymiä jättikaappeja, joiden ympärille yhtye perustettiin. Trio soikin jättiläisen lailla. Ykköspuolen Amboss on repivää wah-wahhia, fuzzia, jyrähtäviä bassolaineja ja Schultzen Tangerine Dreamin ensilevylläkin soittamia rumpumyrskyjä. Suoraan temppelin uumenista! Kakkospuolen Traummaschine on taas nimensä mukaisesti eteerisen rauhallinen ja aavemainen kaksikymmentäminuuttinen.

Alice Cooper - Billion Dollar Babies 1973

Ei ihan suosikki Cooper-levy; tuotanto paisunut, biisit monimutkaisempia, Ezrinin sessiomiehet soittavat pitkälti kaiken. Silti tykkään (enemmän kuin paisuneesta edeltäjästä Schools Outista) ja tällä levyllähän on monta Cooperin timanttisinta biisiä; Elected, Billion Dollar Babies, Generation Landslide, No More Mister Niceguy jne. Seuraavan (umpipaskan Muscle of Loven) levyn jälkeen tämä alkuperäinen Alice Cooper hajosi ja Vincent Furnier siirtyi soolouralle. Tämä on itseasiassa Alice Cooperin viimeinen klassikkolevy, vaikka onhan Welcome to My Nightmare kelvollinen soololevy.

Cooperin biisit ovat parhaimmillaan helvetin tarttuvaa ja mukanahoilattavaa voimarokkia. Bändin jannuilla oli biisintekotaito hallussa. Alicea lukuunottamatta muista miehistä ei kuitenkaan tämän jälkeen ole kuulunut mitään.

Travelling Wilburys - Vol.1 1988

Alunperin Harrisonin singlen b-puolen projekti levähti helvetin suureksi. Wilburyn feikkiveljesten takaa löytyivät siis Tom Petty, Jeff Lynne, Bob Dylan, George Harrison ja Roy Orbison. Useat edellämainituista olivat tuohon aikaan pahasti eilisen tähteen maineessa. Silti mistään Keith Richardsin Expensive Winos tyylisestä lämmittelystä ei ole kyse, vaan levy on täynnä mukiinmeneviä rockpop-kappaleita . Itsekin muistan heidän ½-nostalgiset biisit MTV-videoineen. Ensimmäinen 60-luku revival taisi alkaa juuri 80-luvun lopussa.

Lynnen kliininen kasarituotanto aiheuttaa aluksi vähän näppyjä, mutta Orbisonin ääni on vain upea, oli taustalla mitä vain. Miehen äkillinen kuolema heti uuden menestyksen hetkellä veti eteen lisää Salaperäisyyden verhoa.

Levy oli siis megakultaturbohitti, joka toi ryhmän parille taloudellisissa ja taiteellisissa pohjamudissa maanneelle artistille kaivattua tunnustusta. Harmiton ja rento levy.

Sand - Golem 1974

Jossain päin etelä-Saksaa, pikkukylien alueella (kuuluisimpana se satujen Hamel) oli folk-bändi Sand. Heidän ainokaisen levynsä tuotti Klaus Schultze. Yhdistelmä onkin mielenkiintoinen; Sandin primitiiviset pikkulaulut + Schultzen taustojen syntetisointi.

Levyllä on myös astetta mielenkiintoisempaa lyriikkaa. Esim. avausbiisi Helicopter;

"In the sky is flying high a blackbird with a dusty cry,
On the hills the ravens croak while satyr plays a dreadful joke,
By the water damp fog whirls see the smoking steaming earth,
And the air is dark and strange and cold."

Levyn päättävä Sarah on kaunis laulu.

Skip Spence - Oar 1969

Alexander 'Skip' Spence oli Jefferson Airplanen alkuperäinen rumpali ja hankki kannuksensa Moby Grape-yhtyeessä. 1969 runsas päihteiden ja hapon käyttö riistäytyi kirveen kera riehumiseen hotellissa. Tämän seurauksena Skip vietti puoli vuotta Bellevuen mielisairaalassa New Yorkissa.
Tältä reissulta poistuessaan Spence piipahti Nashvillessä, missä hän äänitti soololevynsä kokonaan yksin. Oar putoaa jonnekin folkin ja countryn välimaastoon. Hymnimäisiä biisejä ja välillä poiketaan Cashin kanssa samoilla poluilla. Outsider-musiikin klassikko ja Frisco-saundin viimeisin ja täydellisin ilmentymä.

Levytys jäi Spencen viimeiseksi. Session jälkeen moottoripyörän takavalot katosivat horisonttiin, suuntana San Francisco; Skip vietti loppuelämänsä majaillen erinäisissä huumeluolissa. Kuoli keuhkosyöpään 1999. Kuoleman jälkeen joukko muusikkoja teki kunnianosoituksen miehelle tribuutin muodossa. Joukossa Robert Plant, Mark Lanegan, Beck, Tom Waits jne.

Biisilista

Noin kerran viikossa käydään soittamassa covereita.

Settilista:

Witch - Sonics
Have love will travel - Sonics
Under My Wheels - Alice Cooper
Motörhead - Motörhead
Sonic Reducer - Dead Boys
L.A. Woman - The Doors
Pipeline - Johnny Thunders (sov.)
Run, Run, Run - Velvet Underground
Commando - Ramones
Blizkrieg Bop - Ramones
I'm Eighteen - Alice Cooper
Is it My Body - Alice Cooper
Head On - Jesus & the Mary Chain
Beat on the Brat - Ramones

Eli lyhkäsiä biisejä.

Richard Wright 1943 - 2008

Lisäbiisit

Cd-uudelleenjulkaisuissa on usein lisäbiisejä. Megameal xxl-aikakautena moni saattaa mennä halpaan ja luulla, että levykokonaisuuden päälle ympätyt pölykomerosta raahatut paskaotot tai tuhnuiset keikkataltioinnit parantaisivat levykokonaisuutta. Karmein esimerkki on Ramones, jonka 30-minuuttisten tarkoin mietittyjen pop-punk pläjäysten päälle heitetään tunti vielä jotain muuta. Cd-aikakautena nuo biisit vielä soivat suoraan levyn perään. Onneksi ämppäreinä nuo turhat voi heittää veke.
Pikaisesti ajatellen tulee mieleen vain pari levyä, missä noita lisämateriaaleja kuuntelee mielellään. Stoogesin kaksi ekaa ja Kari Peitsamon 'Vedestä nousee kasvi' ja 'Karin kolmas'.

Aika näyttää muutenkin mitä tapahtuu. LP-kokonaisuushan on muutoksen alla, kun yksittäisten biisien lataus alkaa olla taas yleisintä. Ei sinänsä mitään uutta auringon alla. Vastahan 70-luvun lopussa lp ohitti myynneissä singlen.

Jane - Age of madness 1978

Age of Madness on Janen tuotannon loppupuolella julkaistu levy. Orkesteri soitti alussa kuulemma sellaista perus space-hardrockkia. En ole kuullut. Tämä levy sitä vastoin kuulostaa paljolti 'Wish You Were Here' kauden Floydilta. Jopa niin paljon, että välillä piti tarkistaa, ettei kuulokkeissa tosiaan soi mikään P. Floydin välibiisi.. Paljon seitkytluvun lopun syntikkaa.

Star Wars Gangsta Rap

Dead Boys - Sonic Reducer

Krautrock

Pieni tieto-schlager musiikkilajista, joka on viimeisen kymmenen vuoden ajan kiinnostanut allekirjoittanutta kovasti ja tarjonnut samalla pohjattoman aarrearkun musiikkilöydöille.

Edellisen ylipitkän ja epäselvän lauseen jälkeen on lisättävä, että genrestä löytyy kyllä umpipaskojakin levyjä.

Asiaan:

Sodan jälkeen Saksa oli raunioina ja isättömien sukupolvi siirtyi 60-luvulla opiskelemaan. Samaan aikaan maailmalla ja musiikissa tapahtui myllerrystä, johon maassa tartuttiin saksalaisella täsmällisydellä. Kun rajoja ja kulttuuria ei ollut, ne luotiin itse tai ylitettiin. Krautrock onkin parhaimmillaan hetkinä, jolloin ylitetään maun tai tavanomaisuuden rajat (ja tätä tapahtuu usein!).

Kärjistäen samaan aikaan, kun proge Englannissa ja Amerikassa suuntautui jazziin tai sinfoniaan nojaavaksi pökäleeksi, Saksassa siirryttiin mekaaniseen tai ambientiin ilmaisuun.

Termi krautrock kehitettiin myöhemmin Englannissa. Saksassa moista liikettä ei tunnustettu aikanaan edes olevan. Ensimmäisiä nimityksiä genrelle oli 'kosminen musiikki' tai Eurock (johon kyllä sisältyi muidenkin maiden 'edistyksellisiä yhtyeitä'). Muutama saksalaisista onnistui saavuttamaan myöhemmin kansainvälistäkin suosiota; mm. Tangerine Dream ja tietysti Kraftwerk. Loput operoivat Saksan ja manner-Euroopan alueella.

Philipsillä oli kuulemma levityssopimus legendaaristen Ohr -ja Brain-levymerkkien kanssa, joten Helsingistäkin sai saksalaisvinyylejä jo 70-luvun alussa. Jossain niitä notkuu edelleen vinot pinot, muttei juurikaan keräilijä-kaupassa näy.

Karkeasti jaoteltuja genrejä ja namedroppausta

Linjaukset eivät aina pidä edes artistin tuotannon sisällä. Esimerkiksi Popol Vuh teki monenlaista kamaa olemassa olonsa aikana. Elektronista ja folkkia.

Pioneeribändit: Amon Düül, Amon Düül II, Guru Guru, Ruphus Zuphall, Xhol Caravan jne.
Enemmän psykedeelistä sekoilua, hard-rockkia ja jatsia. Parhaimmillaan hävyttömän hauskaa.

Berliinin koulukunta: Tangerine Dream, Ash Ra Tempel, Agitation Free, Klaus Schultze jne. Musiikkia ilman muotoa. Suhinaa. Äänimaisemia, jotka myöhemmin muokattiin ja nimettiin ambientiksi. Popol Vuh voisi myös kuulua joukkoon, vaikkei Berliinistä ollutkaan.

Folk: Witthüser & Westrupp, Hölderlin jne. Periaatteessa perusfolkkia, mutta lisäkierteellä. Lauletaan saksaksi.

Dusseldorf: Kraftwerk, Neu!, Harmonia, Cluster, La Düsseldorf jne. Tässä on se kuuluisa 'motorinen' ilmaisu. Eli hypnoottisen junnaavaa biittiä.

Artsyily: Can, Faust. Walter Wegmüller jne. Periaatteessa voisivat pudota mihin tahansa yllämainituista kategorioista.

Sitten kaikki tavallaan loppui. 90-luvulla uudelleen löytäminen; Stereolab, Sonic Youth, Julian Cope ja myöhemmin jopa Wilco. Aikanaan suorin vaikutus oli Bowie/Eno Berliini-trilogia ja muu rönsyily. Ja tietenkin Kraftwerk.

Itselläni on vieläkin tutustumatta moneen artistiin (mm. Birth Controliin, Janeen, Kraaniin, Brainticket jne). Luulen, että tuoltakin löytyy helmiä.

Mummi kutoo : Mummi kutoo 1975

Englannissa oli The Incredible String Band ja Fairport Convention. Osuuskaupan yläkerrassa Urjalassa harjoitteli lukiolaisbändi Mummi kutoo. Love-records julkaisi heidän obskuurin folklevynsä, joka katosi pian ilmestymisensä jälkeen. Muutama vuosi sitten Ektro-records uudelleen julkaisi tämän suomifolk-aarteen, joka rehellisyydessään pesee kaiken maailman Cumulukset ja Hectorit.

Faust - Faust so far 1972

Faustin kakkoslevy alkaa Velvet Underground-tyylisellä tomikomppi-jumituksella, joka rupeaa puolen minuutin jälkeen toimimaan. Seitsemän minuutin päästä jatketaan pikkubiiseillä, simppeleillä rytmeillä ja oudoilla kuorrutuksilla. Paljon artsympi kuin toinen Faust-suosikki IV. Faust Tapesia en ole kuullut, joten se on hankintalistalla seuraavaksi.

American Hardcore: The History of American Punk Rock 1980-1986 (Soundtrack)

Samannimisen leffan soundtrackki. Kokoelman heikkous on sama kuin elokuvankin; useita genren tärkeimpiä artisteja ei käsitellä ollenkaan. Yhtä kaikki ääniraidalle valitut biisit ja bändit ovat hyviä. Levyltä voi bongata mistä Sabotagen riffi on pöllitty ym. kuriositeetteja.

Moebius & Plank - Rastakraut Pasta 1980

Samaan aikaan kun meikäläinen on rakennellut ensimmäisiä leegojani, Moebius ja Plank julkaisivat 'krautrockin' jälkisavuihin sijoittuvan yhteislevynsä. Rastakraut Pasta (rakastan näitä hävyttömän typeriä levynnimiä) päivitti 1970-luvun saksalaissaundin vuodelle 1980. Neljäänkymmeneen minuuttiin mahtuu monenlaista äänimaisemaa reaggeasta tunnelmointiin. Conny Plank ehti vielä tuottaa monia 80-luvun artisteja, ennen varhaista poismenoaan.

The Doors - L.A. Woman 1971

Doorsilla on aika hyvä eka ja viimeinen levy. Moni siltä väliltä olisi voinut jäädä tekemättä..
L.A. Woman on paluu rootsimpaan meininkiin ja sen päättävä Riders on the Storm on yksi bändin upeimpia biisejä. Morrison mölisee juoppospurgun äänellä, mikä tuo vain lisää särmää levylle. Uudelleen kuunneltuna tämä nousee näistä suosikiksi.

Avaruusromua

Mukava huomata, että tälläinen vanha klassikko on edelleen taajuuksilla. Ja vielä entisellä kellonajalla. Jukka Mikkola aloitti muuten toimittamisen uran Hilse-lehden avustajana.
Täältä löytyy itse ohjelma, soittolistat ja linkki Ylen Areenalle.

Bruce Haack - Bite 1981

Bruce Haack oli kanadalainen elektronisen musiikin pioneeri, jonka kataloogi ulottuu 60-luvulta 80-luvun alkuun. Rajan toisella puolella Yhdysvalloissa levyjä ei julkaistu, joten niitä on alkanut näkyä täälläkin vasta cd-uusintapainoksina. Bite on uudelleenlämmittely pari vuotta aiemmin sisältönsä takia hyllytetystä Haackula-levystä.

Parivaljakko on aika synkkäsävyinen sekoitus elektroa ja lastenmusaa (etenkin tämä jälkimmäinen). Hyviä saundeja ja välillä funkkia musaa. Levy jäi Haackin viimeiseksi julkaisuksi. Vintage-synafriikeille.