Eppu Normaali - Akun tehdas 1980

Eppu Normaali. Leevi & the Leavingsien lisäksi toinen iskelmäbändi, josta saavat tykätä kaikki indie-natseista junttiurpoihin. Kaikki kunnia Eppujen iskelmäosastolle, mutta ennen iskelmä-instituutiota oli uuden aallon Eput. Akun tehdas aiheuttaa aina yllätyksen; voiko näin humoristinen levy olla samalla näin viksu?

Akun tehdas on ensimmäinen Mikko Saarelan jälkeisen ajan Eppu levy. Edellinen Maximun Jee Jee sijoittui vielä selvästi lähemmäs yhtyettä innoittanutta punkkia ja The Whota. Akun tehtaalla siirrytään jo laajempaan skaalaan. Eppu Normaalille tyypillinen näppäilykitarointi alkaa myös tältä levyltä. Punk oli muotoutunut tässä vaiheessa jo ryppyotsaiseksi hommaksi. Nimibiisin lyriikka kiteyttää koko jutun;

"Miksi annoimme kasvaa tukkien
Miksi soitimme kera kukkien

Miksi sellaisia kysytkin
Nythän meistä tykkäävät hämytkin
Meillä oikeus on olla huoleton
Työpaikkamme Akun tehdas on

Miksi emme sitä
Häpeä ja peitä
Että teemme pelkkiä lälläreitä
Emme tietenkään siitä paineita ota
Arvostamme näet mummojenkin suosiota
Meillä oikeus on olla huoleton
Työpaikkamme Akun tehdas on"

Tuo on nerokasta tekstiä!

Cavemen - It's Trash 1966

Garage-innostus on jonkin verran hiipunut. Yksi syy on, että levyhyllyyn on parinkymmenen vuoden aikana kertynyt lähes kaikki Nuggetsit, Pebblesit (näitä paljon vinyylinäkin) ja Back From the Gravet. Edellämainitut kokoelmat ovat kasattu asianharrastajien tonkimista seiskatuumaisista, joita 60-luvun puolessa välissä tehtiin joka korttelissa. Nuoret diggailivat Stoneseja yms. ja kopioidessaan hommaa tapahtui melkoisia ylilyöntejä. Ylilyöntien tuloksia voi nykyään kutsua esipunkiksi.
2000-luvun alussa 'garagesta' (huomaa hipsut) tuli valitettavan tylsä muoti-ilmiö, milloin noita ketjulompakko-no-homo äijiä pyöri Kalliossa enemmän kuin spurguja. Flaming Sideburns.. hohhoijaa.

Cavemenien 'It's Trash' sytytti pitkästä aikaa. Biisissä on kaikki, mikä minua tässä musiikkilajissa viehättää; komeat taustalaulut, älytön tuotanto, paskaiset saundit ja maaninen laulaja. Tämän biisin löytämisestä The Cramps olisi ollut kateellinen! Kaikkein hulluinta on, että tämänkin biisin tekivät ihan perus Tauno Tavalliset 60-luvun puolen välin Floridassa.

La Düsseldorf : Düsseldorf edit 1976

Youtubessa pyörii aika paljon amatöörien erinäisiin kappaleisiin virittelemiä musiikkivideoita. Valitettavasti suurin osa niistä on aika huonoja, mutta tämä parin minuutin editointi tavoittaa kuvastollaan ja rytmityksellään biisin ytimen. Olisihan tätä konehypnoosia voinut katsoa pidempäänkin.

Valitettavasti emme saaneet niitä suihkuautoja eivätkä robotitkaan vieneet meidän työtaakkaamme, vaan kopeissa asuvat liukuhihna-kiinalaiset.

Bangles - Different Light 1986

Palataan Banglesiin.
Tarttuva 'Walk Like an Egyptian' vilahti peräkylän hittimittarissakin ja isosiskoni äänitti levyn kasetille joltain kaveriltaan. Kun humu oli mennyt viidessä minuutissa ohi kasetti jäi pölyttymään johonkin nurkkaan. Sieltä löysin sen muutaman vuoden päästä ja siirsin omaan varastooni..

Levyltä löytyy paljon klassista pop-musiikkia, jota on bändin lisäksi olleet säveltämässä mm. Prince (Manic Monday) ja Liam Stemberg (Walk Like an Egyptian). Levyltä löytyy myös oikein hyvä versio Alex Chiltonin Big Starin 'September Gurls'istakin. Sitä en kyllä muista siltä kasetilta kuulleeni. Ehkä äänittäjä oli päättänyt editoida sen pois, että mahtuu levy muuten kassulle..

Vähän kliiniset kasarisoundithan levyllä on, mikä ei täysin tue tälläistä 60's poppia. Tai siis sellaiset, että 80-luvun soittimilla ja tekniikalla yritetään kopioida vanhaa soundia. Toisaalta levyn biisimateriaali kuulostaisi hyvältä vaikka letkun ja Petomanin soittamana. Onneksi tällä kertaa voimme kuitenkin tyytyä kauniiden naisäänien laulamiin esityksiin.

Bändin sisäinen kitka alkoi tällä levyllä. Syitä voi etsiä vaikka seuraavan levyn 'Eternal Flame' biisin videosta; Susanna Hoffs pysyy linssissä noin 95% ajasta, muut vilahtavat lähinnä kertosäkeessä. Levy-yhtiö valitsi jostain syystä koko ajan Hoffsin laulamat biisit singleiksi. No olihan hän tosiaan söpö (eikä näytä pahalta viisikymppisenäkään).
80-luvun alussa iloisena pikku pop-yhtyeenä aloittanut bändi lopetti seuraavan Everything levyn ollessa listojen huipulla käytännössä kaikkialla maailmassa. Levyn kansi on muuten edeltäjäänsä rumempi, jos vain mahdollista.
Bangles uudelleen aktivoitui 2000-luvun alussa. Syynä oli kaiketi, ettei kenenkään sooloura sitten lähtenytkään nousukiitoon.

Roky Erickson - Never Say Goodbye 1999

Roky Ericksonin taannoisella Tavastian keikalla itseäni häiritsi kovasti biisivalinnat. Tottakai kyseessä oli revival-kiertue ja hienoa, että saa viimeinkin ansaitsemaansa kunnioitusta (ja rahallista korvausta) kappaleistaan. Kuitenkin settilistan keskittyminen 70/80-lukujen taitteen tarttuvaan kauhu-hardrockkiin oli epäkunnioittavaa myös rosoisen herkkään ilmaisuun taipuvalle artistille. Jo 13th Floor Elevatorsin aikana Roky hallitsi levyillä myös tämän outsider-folk puolen, vaikka bändi tunnetaankin niistä maanisen villeistä vedoistaan.

Vuonna 1999 julkaistu Never Say Goodbye keskittyy tähän Rokyn lauluntekijä puoleen. Katu-uskottavuutta lisää toki, että monet kokoelman biiseistä on nauhoitettu MIELISAIRAALASSA vuonna 1971. Tämä siis Rokyn lusiessa Elevatorsin viimeisinä päivinä saamaansa vankimielisairaala-tuomiota. Pääasiassa yksin akustisen kitaran kanssa esitetyt biisit ovat kauniita. Levynkansi antaa hyvän kuvan sisällöstä.

Paria oikeaa soololevyä lukuunottamatta Roky ei ole julkaissut oikein mitään varsinaisen 'officiaalia' levyä. Tämän takia Ericksonilla on rahastettu milloin mistäkin vessasta löytyneillä nauhoituksilla. Eivätkä rahat ole menneet artistin taskuun. Tästä voitaneen toki syyttää hänen vakavia mielenterveydellisiä ongelmiaan, joiden takia edunvalvontaa ei ole ollut. Tänä päivänä asia on kuuleman mukaan korjattu.
Joka tapauksessa niiden kahden soololevyn lisäksi Never Say Goodbyelle on oikein hyvä paikka levyhyllyssä.

Terakaft - 13.5.09 Caisa-keskus

Yli puolen tunnin luento ennen keikkaa kertoi, että tuaregit ovat Saharan keskellä asuva nomadi-kansa. Porukka on hajautunut useiden eri valtioiden alueelle ja kokenut syrjintää alueelle muodostettujen valtioiden hallituksilta. Toisaalta tuaregit ovat haistattaneet pitkät kouluille ja muille kahlitsevan yhteiskunnan laitoksille. Myöskään arabiaa he eivät ole suostuneet opettelemaan. Tilannetta on selvitelty ueaan otteeseen aseetkin kädessä. Terakraft kuitenkin taistelee tuaregien puolesta musiikin avulla. Sähkösoittimet löytyivät bändeille 80-luvulla Libyalaisilta sotilaskoulutusleireiltä.

Koska tuaregimiehet hunnuttavat kasvonsa, Caisa-keskuksessa lavalle nousi naamiobändi. Kissin hengessä rivimiehiä voi korvata naamion taakse, vaikka levyllä soittaisikin toinen porukka. Käsittääkseni yhtyeen pääjehu on vaikuttanut myös kuuluisammassa (joskin rivien välistä Terakraftin mukaan Sell-outissa) Tinariwenissä. Ensimmäiset pari biisiä kun löytyvät myös omistamaltani Tinariwenin levyltä.. Se ei menoa kuitenkaan haitannut, koska homma toimii.

Puristit kaivelevat vanhoja rahisevia 20-luvun amerikkalaisia blueskiekkoja, mutta saman tien voi hypätä tuhat vuotta taaksepäin. Tuaregit ovat omien sanojensa mukaan vaeltajia, sotureita ja runoilijoita. Juuri näiltä Saharan karavaaniteiltä tuli orjakaravaanien mukaan BLUES. Ja sinne se myös jäi soimaan yhtä loppumattomana, kuin Saharan erämaa.

Ennen konserttia vähän epäilytti jaksaako jumitusta paria tuntia. Pelko osoittautui turhaksi, koska neljän soittajan soittama polyrytmimatto kantoi koko keikan ja biiseissäkin oli variaatiota juuri sen verran, kuin eri dyyni, kallio tai kuiva puronuoma erovat toisistaan. Kitarointi muistutti erehdyttävän paljon muinaista Grateful Deadia ja vauhtiin päästyä mieleen hiipi 13th Floor Elevatorsin villi Rollercoaster. Bändin ehdoton show-mies oli perkussiota soittanut jannu. Rumpuna toimi metallinen jerrykanisteri, jonka ääntä pystyy näemmä varioimaan paljon kunhan pelimannihenkeä löytyy. Lopussa autiomaan yrtit rupesivat näemmä toimimaan ja perkussionisti intoutui muutamaan otteeseen pois tontiltaan hyppimään ympäri lavaa. Viimeisessä biisissä hän tuli kanisterinsa kanssa hyppimään yleisön joukkoon, jolloin eräs b-boy hattuinen perheenisä hyppäsi breakkaamaan yleisöringin keskelle. Hetkiä, joita ei ihan jokaisessa konsertissa tule vastaan..

Bändin ehtii käydä vielä katsastamassa Maailma kylässä festareilla.

Roska-pop

80-90-luvuilla MTV:llä ja musiikkimaailmassa yleensäkin pyöri joukko bändejä, joiden luokittelu on vähän hankalaa, mutta niitä voisi paremman puutteessa kutsua roskapopikisi. Ei missään The Crampsin hengessä tietenkään. Eikä tässä ole mitään pahaa, koska nimenomaan populaarimusiikkiahan ne soittivat.

Resepti oli kaikissa vähän samanlainen; bändillä oli söpö naislaulaja tai laulajattaria (mieluiten blondeja), biisit kumartivat 60-luvun klassisen popin suuntaan ja se yksi iso hittikin löytyi. Toki useat kappaleet kestävät tänäkin päivänä kuuntelua, mutta jos niistä jotain sanomaa yrittää etsiä niin saa kaivella käsilaukun pohjia myöten löytämättä muuta kuin huulipunaa.

Mutta tässä:

Vaavi - Tytöt hymyilee (kokoelma) 1995

Punk tai tarkemmin sitä seurannut uusi-aalto olivat oikeasti ensimmäinen purskaus, jossa suomalaiset ja suomeksi laulavat bändit pääsivät toteuttamaan itseään. Proge-ajan bändithän olivat kuitenkin usein vähintään hopealusikka suussa syntyneiden kakaroiden projekteja. Soittaakin piti osata.

Hommassa oli helvetin siistiä, että kaiken maailman persläpi-pikkukaupungeista pullahti yht'äkkiä esiin helvetin tiukkoja ja hauskoja orkestereita. Vaavi oli kotoisin Salosta ja oli valinnut mahdollisimman epäpunkin ja nössön nimen.

Tytöt hymyilee on Johanna-kustannuksen 90-luvun puolessa välissä kasaama kokoelma bändin vuosien 79-81 levytyksistä. Biisit jakautuvat alkuaikojen vinon ramo-paahdon ja myöhemmän vähän taiteellisemman uuden-aallon välille. Toki välissä tulee se pakollinen paska reggae-biisi. Vaavilla oli hyviä biisejä, jotka tuovat mieleen vähän taiteellisemman version Ratsiasta. Orkestereilla olikin läheisiäkin yhteyksiä. Ratsian Jyri Honkavaara majaili jonkin aikaa Salossakin. Rockin-SM kisoissa 1979 Ratsia voitti, Vaavi oli toinen ja Top Rank kolmas. Näistä viimeksi mainittua en ole kuullut, mutta sitäkin on kehuttu.

Amerikan esikaupunki-poikien bänditouhut ja protopunkin synty on dokumentoitu hienosti Nuggets, Pebbles, Back From the Grave yms. kokoelmille. Ei olisi huono idea tehdä samanlainen 7-tuumaisten metsästysoperaatio suomalaiselle kymmenen vuotta myöhemmälle itsensä toteuttamiselle! Ja en tarkoita Punk ja yäk! kokoelman 'hittibändejä' vaan sellaisia tuntemattomia maakunta/korttelibändejä.

Lopun nippelitietona: Vaavin basisti Iku Viitanen on sama jannu, joka selosti radio Auran aalloille netissä jo vuosia kiertäneen känniklassikon TPS-Kärpät pelistä.

Beach Boys - Surf's Up 1971

Vuoteen 1971 mennessä Beach Boysien 'veljes'-leirissä oli ehtinyt tapahtua paljon. Bändin alkuperäinen pääsäveltäjä Brian Wilson oli kilahtanut Smiley Smile projektinsa kanssa. Suosio oli laskenut, bändi oli ajautunut kahteen leiriin. Edellistä levyä Sunflower:ia voisi kuvailla jopa sanalla hyljeksitty. Se on toki tänä päivänä triviatietoa, sillä päihde-leirissä olevat Wilsonin veljekset tekivät levylle kasan täydellisiä Beach Boys-biisejä.

Surf's Upilla myös valkaistuhampaisten-leirin Al Jardine, Mike Love ja Bruce Johnson tekivät unohtumattomia biisejä. Brian Wilsonilta oli mennyt entinen lauluääni kokaiinin ja röökin kanssa ja hän ei aluksi halunnut osallistua levytykseen. Viisas manageri pisti kuitenkin Carl Wilsonin bändin johtajaksi ja kaikkien yllätykseksi myös Brian saapui sessioiden lopussa studiolle. Levyn nimibiisi, jo vuonna 1966 tehty Brian Wilsonin Surf's Up uudelleen äänitettiin levylle nimensä antaneeksi klassikoksi.

Jos Spiritualized maistuu, niin lautaselle kannattaa laittaa myös 70-luvun alun Beach Boysia.