Peter Fonda - November Nights 1968

Kaliforniassa marraskuun yöt ovat varmasti jänniä, vaikka näillä omilla leveysasteilla yömme muuttuu vain hetken ajaksi uniseksi päiväksi.

Peter Fonda muistetaan näyttelijänä tietysti Easy Rider elokuvasta. Hän oli vakionaama Losin 'vastakulttuuri-skenessä' ja kaikkien näyttelijöiden tavoin kokeili myös laulajanuraa.
Fondan laulu ei ole mikään historian lehdille jäänyt suoritus, mutta kappale on pikkukiva laid-back popiskelmä mariachi-torvineen.

Kappale on Gram Parsonsin tekemä.

Venom - Welcome to Hell 1981

Newcastlelainen Venom syntyi alkumuodossaan jo vuonna 1978, josta erinäisten miesten ja soitinten vaihdosten jälkeen muodostui yhtyeen klassinen trio-kokoonpano ja heidän lavanimensä Cronos, Mantas ja Abaddon.

Antiikin jumalten ja maailmanlopun enkelten mukaan nimetyn kolmikon juttu oli kiteyttää raskaamman rokin salaperäiset, okkultistiset ja saatanistiset viittaukset suoraan saatananpalvonnalla leikittelevään kuvastoon ja sanoituksiin. Joku voisi sanoa, että tässä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin, sillä yhtye luetaan thrash- ja blackmetallin epäpyhiin pioneereihin ja on saanut edelleenkin jatkuvan jäljittelijöiden lauman.

Welcome to Hell on yhtyeen ensimmäinen täyspitkä demojen ja sinkun jälkeen ja paskaisine tuotantoineen näytti suuntaa, jossa parikymmentä vuotta myöhemmin Norjassa pidettiin ylpeyden aiheena, että levy on äänitetty paskaisesti jossain vitun metsässä tai risukossa.

Levyn soundeihin taisi vaikuttaa, että bändi oli alunperin tekemässä demoa, eikä pitkäsoittoa. Omaan korvaan levyn äänipolitiikka jytää hyvin, mutta aikanaan tarkasti punkin ja metallin erottanut tuotantopolitiikka kääntää Venomin debyytin soundeiltaan sinne ensin mainitun puolelle. Welcome to Hell onkin periaatteessa paskaisesti soitettu NWOBHM:ia erittäin vahvoin Motörhead vaikuttein. Cronoksen puolihuolimaton tykkibasso jyrää hienosti, riffit ovat hyviä ja kaiken kruunaa Mantaksen sinänsä hienot, mutta myös huolimattomat kitarat ja Abaddonin kurkkupurkkirumpu-tykitys. Cronoksen lauluääni yhdistettynä äijän miltei vastenmieliseen naamaan on myös toimiva. Tämä ei ollut Policea!

Venom ei ollut aikansa ainoa basistilaulajalla liikkuva metallimusiikkia soittava trio, mutta räkäisyydessä ekalla levyllä omaa luokkaansa. Seuraavilla yhtye lipui levy levyltä enemmän sinne metallimusiikin puolelle, mutta tämä ensimmäinen on jotain sitä suurempaa. Empä usko, että esimerkiksi Slayer kuulostaisi (tai olisi kuulostanut) siltä mitä se on (oli) ilman Venomia.

Bändin noustua pieneen suosioon 80-luvun puolivälissä lähtivät sekä Mantas, että Cronos omille soolourilleen. Näistä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään. Bändi taitaa olla historiansa aikana soittanut ilman kaikkia kolmea klassisen kauden venom-jätkää. Re-unionikin on tehty ja nykyisin se taitaa olla Cronoksen sooloprojekti.

Fantasia - Elokuva 1940

Fantasia oli Disneyn kolmas kokoillan animaatio. Musiikkielokuva ei sinänsä ollut firman ensimmäinen, sillä musiikkia ja animaatiota yhdistelleitä 'Silly Symphonies' lyhäreitä ilmestyi jo tätä ennen. Itse asiassa Disneyn taloudellisesta pohjasta suuren osan muodosti kyseinen sarja, josta tunnemme edelleen vaikkapa tuon 'Pahaa sutta ken pelkäisi' laulun (Adolf Hitler tiettävästi vihelteli laulun melodiaa) ja monta muuta pikkuklassikkoa.

Elokuvaa pidettiin pitkään yhtiön yhtenä kunnianhimoisimmista teoksista. Walt Disney itse oli päätuotantovastuussa ja luotti sinisilmäisesti visioonsa taidemusiikin ja animaation yhdistämisestä. Tai siihen, että suuri yleisö halusi sellaista katsoa.
Fantasia oli myös yhtiön ensimmäisiä taloudellisia takaiskuja. Osittain toki siitäkin syystä, että kyseisenä vuonna (tai siis vuoden 1940 loppupuolella) tärkeä markkina-alue Eurooppa hävisi sodan alle. Englantia lukuunottamatta koko länsi-Eurooppa oli Saksan miehityksen alla ja natseille taas Disneyn elokuvat olivat 'verboten' leiman alla. Piskuiset Suomi ja Ruotsi eivät paljoa auttaneet elokuvan näyttökerroissa. Tosin kotimaassakaan hivenen liian taiteelliseksi mielletty Fantasia ei menestynyt edeltäjiensä tavalla ja Disney sai henkilökohtaisen näpäytyksen sormilleen.

Fantasia oli pitkään kotiteattereissakin harvinaisuus, sillä elokuva julkaistiin vhs:nä 90-luvun alkupuolella ja vasta pari vuotta sitten DVD:nä. Tätä ennen elokuva oli ikäpolvelleni lähinnä still-kuvia Aku Ankka-lehden 'Toimituksen nurkassa'.

Elokuvan ideaan nähden se ei jysähdä ihan samalla tavalla kuin olettaisi. Kuvan ja äänen yhdistelmä ei rokkaa samaan tahtiin, kuin myöhempinä aikoina on totuttu. Leikkaukset ovat pääosin verkkaisia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Animaatiot ovatkin lähinnä kuvitusta musiikille ja musiikki taas taustamusiikkia animaatiolle.

Kunnianhimon puutteesta elokuvaa ei voi syyttää, sillä sen avaava Bachin 'Toccata ja Fuuga' on animoitu lähinnä abstraktein muodoin.
Sitä seuraava 'Pähkinänsärkijä' kuvittaa luontoa vuodenajan vaihteluin. Elokuvan ikoniksi noussut 'Noidan oppipoika' pitää sisällään Mikki Hiiren pääosassa. Mikki oli tässä vaiheessa hiipuvassa suosiossa, jonka elokuvan kohtaus nosti toiseen suuntaan.
'Kevätuhri' yhdistelee ameeboja ja elämän syntyä, huipentuen hirmuliskojen nousuun ja tuhoon. Perheemme tyttären suosikki on myyttiseen Kreikkaan sijoittuva 'Pastoraalisinfonia' fauneine, pegasoksineen ja kännisine Dionyssinoksineen.. anteeksi Bachucsineen. Tätä seuraa eläinten tanssima 'Tuntien tanssi'.
Elokuva huipentuu 'Yö autiolla vuorella/Ave Mariaan' joka on omasta mielestäni elokuvan vaikuttavin osuus. Eurooppalaisita varhaiskauhuelokuvista lainattua kuvastoa (ruotsalainen Häxän 1922 ja saksalainen Dr. Faustus) ja vaikuttavaa musiikkia yhdistelevä, kauniiseen Ave Marian valokulkueeseen päättyvä lopetus on sellaista, mitä mielestäni koko elokuvan olisi pitänyt olla.

Elokuvan ongelmiin liittyi myös sen musiikkiraidan äänitys ja erityisesti se, että ajan elokuvateattereiden äänentoisto ei välttämättä mahdollistanut elokuvan musiikin täydellistä esittämistä. Niimpä elokuvan esittäminen ja esityspaikat vaihtelivat vuosien kuluessa musiikkisaleista ja elokuvateattereista stereoversioihin ja 'digitoituihin' ääniraitoihin.

Myöskin Walt Disneyn fantasiat Fantasian pitkäaikaisemmasta ja muutaman vuoden välein julkaistavasta uudesta jaksosta hautautuivat. Yksi osuuksista olisi ollut Sibeliuksen 'Tuonelan joutsen'.

Rockin apumiehet #16 - Gram Parsons

Jos olisin Radio Helsingin toimittaja kaksi vuotta sitten, sanoisin, että Gram Parsons oli nero ja aikaansa edellä. Koska en kuitenkaan ole, niin jätetään americana-vaahtoaminen sikseen ja todetaan Gram Parsonsin vaikuttaneen 70-luvun taitteessa melkoisesti musiikkiin - ainakin jos sitä vertaa miehen levymyyntiin, joka ei ole koskaan ollut kummoinen.

Gram Parsons (s.1946) oli syntyjään nimeltään Ingram Cecil Connor III, josta voi päätellä, että varsin varakkaasta white anglo saxon peoplesta oli kyse. Hänen äitinsä isä omisti sitrushedelmäimperiumin, isä oli toisen maailmansodan hävittäjä-ässä. Vanhemmille maistui kuitenkin kuppi ja äiti sairasti masennusta. Connor III:sen isä tappoi itsensä pari päivää ennen joulua 1958. Parsons otti myöhemmin isäpuolensa nimen, mutta uutta perheonnea kesti vähän aikaa äidin juodessa itsensä hengiltä Gramin valmistujaispäivänä Bollesin yksityiskoulusta.

Parsons jatkoi kuitenkin Harwardin yliopistoon, missä opiskellessa hän jatkoi myös jo aiemmin alkanutta pakoaan musiikin maailmaan liittymällä International Submarine Bandiin. Yhtye muutti pian paremman näkyvyyden toivossa Bostonista Los Angelesiin. Bändi levytti unholaan jääneen albumin, mutta Parsons oli kiinnittänyt Byrdsien basisti Chris Hillmanin huomion ja pestattiin yhtyeeseen soittamaan koskettimia ja paikkaamaan bändistä lähteneitä David Crosbya ja Michael Clarkea 1968. Yht'äkkiä hän kuitenkin soitti rytmikitaraa ja lauloi eturivissä. Tosin kuukausipalkkalaisena ja vuoden lopussa hän oli saanut kenkää vaikka oli ollut täydessä teossa ja biisinteossa yhtyeen 'Sweetheart of the Rodeo' levyllä. Monen mielestä juuri Parsons oli se, joka työnsi yhtyettä syvemmälle country-rockin alueella.

Bändin Englannin kiertueella Parsons tapasi Keith Richardsin, jonka kanssa hän ystävystyi heti. Parsonsin saatua kenkää Byrdseistä hän majaili hetimiten Richardsin luona jakaen tietouttaan country-musiikista, jota Richards imi kuin pesusieni. Yhdessä jaettiin myös pilvi, kokaiini, heroiini ja viina. Tämä jatkui myös Stonesien maanpaossa Ranskan puolella aina vuoteen 1972 asti, jolloin Parsons häädettiin Stonesien hovista. Hänet kupattiin tällä ajalla samalla tavalla musiikista ja biiseistä, kuin pari vuotta aiemmin oli tapahtunut nuorelle Ry Cooderille. Hän ei myöskään tullut juttuun mustasukkaisen Jaggerin kanssa, joka kuitenkin myös kuunteli tarkasti Parsonsin musiikillisen annin. Levynostajat kuuntelivat taas sen Stonesien 'Sticky Fingers' ja 'Exile on Mainstreet' levyiltä.

Tässä välissä Parsons yritti kaksi levyä yhdessä basisti Chris Hillmanin, Chris Ethridgen ja Pete Kleinowin kanssa Flying Burrito Brothers yhtyeenä. Bändin ensimmäistä pidetään klassikkona country-rockin saralla ja Parsonilla oli tässä vaiheessa oma näkemys 'kosmisesta amerikkalaisesta musiikista'. Repertuaariin kuuluivat myös kimaltelevan koreat cowboy-puvut. Omaan korvaani se on vähän tylsempää, kuin samanaikainen 'kosminen saksalainen musiikki'. Mutta makuja on monia ja moni pitää levystä. Bändin kakkonen levytettiin vähän kiireessä. Tässä vaiheessa Hillman oli totaalisen kyllästynyt lapsenvahdin hommaan Parsonsin kanssa ja bändi hajosi. Parsons oli tuolloin lähes kaiken aikaa psilosybiini-kokaiini tokkurassa ja keikat menivät miten sattuu.

Takaisin Stonesien Ranskan kartanoon; Parsonsin saatua kenkää mestasta hän onnistui pääsemaan eroon heroiinista ja aloitti lyhyeksi jääneen soolouransa. Parsons kiersi samaan aikaan myös nousevan kyvyn Emmyloy Harrisin kanssa. Kaksi viimeistä sooloalbumia löytyy hyllystä ja niistä muutama biisi, jonka jaksan kuunnella. Kiertueet eivät kuitenkaan nostaneet levynmyyntiä ja niiden listasijoitukset olivat hätäisesti kahdensadan pinnassa. Tästä voi päätellä, ettei niitä myyty montaakaan tuhatta kappaletta silloin aikoinaan.

Parsonsin kuolema, tai tapahtumat sen jälkeen ovat myös ikuinen tarina rockin kummallisemmissa sivupoluissa. 60-luvun lopulta asti Parsons ja hänen kaverinsa olivat käyneet Joshua Treen autiomaassa huumeilla viritettyinä etsimässä UFOja. Parsons saapui taas alueen erääseen hotelliin, muttta löytyi kaksi päivää myöhemmin huoneestaan kuolleena morfiinin ja alkoholin yliannostukseen syyskuun 19. päivä 1973. Tämähän oli 70-luvun alussa valitettavan yleistä peruskauraa rocktähtien (jos näin Parsonsin kohdalla voi sanoa), mutta seuraavat tapahtumat eivät olleet tavallisimmasta päästä.
Parsonsin kaksi ystävää varastivat hänen isäpuolensa kotiin Lousianaan matkalla olleen arkun lentokentältä, veivät artistin takaisin autiomaahan ja polttohautasivat hänet hänen tahtonsa mukaan. Hautaus tosin alkoi bensiinin höyrystettyä tulipallon räjähdyksellä, jonka houkuttelemia viranomaisia ruumiinryöstäjät joutuivat pakenemaan seitsemän päivän ajan ennen kiinnijäämistään.
Tämä on kaiketi ainoa kerta, kun rocktähden ruumis on ryöstetty ihan fyysisesti. Henkisesti ja rahallisestihan ruumiinryöstö on ollut yleinen tapa iät ja ajat. Voi tietysti olla, että bläkäri-skenessä tälläistäkin on tehty. Ruumiinryöstäjät saivat vain 750 taalan sakot, koska ankaria pykäliä tai rikosta sellaisenaan ei tunnettu osavaltion laissa.

Parsons on ehkä mielenkiintoisempi tarinana, kuin levynä. Mutta se tarina ei ole yhtään tylsä!

Elton John - Goodbye Yellow Brick Road

Elton John tunnetaan nykyisin kaiketi siirappisesta Diana-muistolaulustaan 'Candle in the Wind' (löytyy muuten tältä levyltä, alkuperältään tribuuttina Marilyn Monroelle).

Elton ankka möi myös tämän levyn aikana kertymään alkaneen mittavan kokoelmansa kummallisia kostuumeitaan joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Kuninkaallisten lisäksi Elton John on tunnettu myös miltei kaikkien artistien ystävänä ja erittäin joviaalina tyyppinä. Glam ajalta on jäänyt elämään tarina, jossa Iggy Popin ja Stoogesin suurena fanina tunnettu Elton ryntää bändin keikalla lavalle gorillapuvussa ja kaappaa pahimmalla narkkispurgu-kaudella sekä täysin sekaisena olevan Iggyn otteeseen. Laulajan naamalta näkyi, ettei tiedä onko tämä kaikki totta vai harhaa. Tosin Eltonkin paini vuosikymmenet riippuvuuksien kanssa.

Goodbye Yellow Brick Road oli Elton Johnin tuossa vaiheessa jo seitsemäs albumi. Levy on miehen suosituin ja sitä pidetään yleisesti myös miehen parhaana. Eltonin musiikki oli tuossa vaiheessa jännää tavallaan nostalgisoivaa vanhan ajan parhaiden lauluntekijöiden töitä muistuttavaa puoliviihteellistä kamaa. Mukana on toki myös se ripaus (70-luvun taitteen) beatlesiaanista sountia ja melodiaa.
Laulun lisäksi pääosassa on miehen suuri piano tai flyygeli. Moogit ja mellotronit toivat mukaan pieniä tuulahduksia sen ajan uusimmista soundeista. Elton oli tässä vaiheessa siinä tilassa, että mieheltä irtosi tuosta vain taiteellista Beach Boysiä muistuttavia biisejä ("This Song Has No Title") tai The Whon kalpenemaan saava "Saturday Night is Alright For Fighting". En myöskään aiemmin ollut huomannut, kuinka paljon vuoden 1975 Wigwam on velkaa "Bernie & the Jetsille".

Lähinnä klassiko-statuksensa ja uteliaisuuden vuoksi ostettu levy ei alunperin pudonnut pientä hyväksyvää nyökkäystä lukuunottamatta. Se on kuitenkin selkeää klassikko-osastoa ja kliseisesti "aukeaa aina paremmin useammilla kuuntelukerroilla".

Tässä näyte seuraavan vuoden livekunnosta. Mykistävää.

Orkidea - 20 2011

Orkidea tuli dj-nimenä vastaan jo muinaisessa Kotkassa. 90-luvun alkupuolella nimi oli mielestäni lähes joka viikonloppu erinäisten diskojen ja 'klubien' ilmoituksissa ja flaijereissa. En ollut silloin juuri kallellaan rave-skeneen (vaikka moni kaveri oli) ja miehen soittamasta musiikista tuli mieleen trance - pahimmanlaisena. Luulin myös helsinkiläistä Orkideaa jo skenen vanhaksi ketuksi, vaikka teininä aloittanut Tapio Hakanen on itse asiassa pari vuotta itseäni nuorempi.

Orkidea aloitti dj-soittonsa siis varhaisteininä ja 20 levyn nimenä tarkoittaa artistin juhlavuotta. Vaikka aiemmin pääsääntöisesti työkseen juuri paikan päälle sopinutta jyystöä (yleensä trancea) soittanut Orkidea soittaa teknoa, siviilipuolella hän on kuuleman mukaan laaja-alainen musiikin ystävä.

Tämä on käsittääkseni Orkidean kolmas levy omaa musiikkia, joten levytystahti on harkitun verkkainen. Artisti itse, tai ainakin levy-yhtiön saatteet kutsuvat musiikkia retro-futuristiseksi ja Orkidea poseeraa promokuvissa eurorack-modulaarisynan edessä. Vaikka minulla onkin tietynlainen juustoallergia, kuulostaa 20 omiin korviini yllättävän freesiltä. Tämän hetken kuuminta hottiahan taitaa olla soundi, joka yhdistelee italon juustoisia teemoja viileisiin biitteihin. Eli siinä mielessä Orkidea on retro-futurismissaan ihan ajan terällä, tai sitten kaltaiseni setä on jo niiiiin ulkona kuvioista, että voi voi.

Pitkäsoittona 20:ssä tulee vastaan vähän se, että tämä on tekno-dj:n tekemä levy. Biitti jatkuu alusta loppuun ja katkeamattomasti samana joten parinkymmenen minuutin kohdalla koti- ja työkuulokkeista homma on vähän kuultu. Tai vaatisi ainakin taustatoiminnoksi jonkun 3rd-person shooter-pelin ja lauman parikymppisiä teinejä. Uskoisin kuitenkin, että toimii sille tarkoitetussa ympäristössä, eli teknoluolissa tai maakuntien teiniautoissa. Viileät analogisvaikutteiset (tai mistä tiedän vaikka aidot) soundit pelittävät kuitenkin ja biisit yksittäisannoksina toimivat erittäin hyvin. Itse asiassa välillä ihmettelen, miksi palaan levyn pariin koko ajan. Mutta palaan silti.

Vesku Loiri & Matti 'Rag' Paananen - Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus 1974

Vesa-Matti Loirin aikaisemmista musiikillisista teoista julkaistiin tänä vuonna jo levy 4+20. Kyseinen levy pitää sisällään useita hyviä hetkiä, mutta mikään varsinainen albumikokonaisuus se ei ole, vaan kokoelma jameja ja pari laulettua biisiä.

Ynjevi Lavankopoksahdus sen sijaan on ehta 70-lukulainen albumikokonaisuus.
Levyn sävellykset ja tarina ovat Matti 'Rag' Paanasen käsialaa ja Vesku onkin levyllä vain laulajana. Tai onhan hän myös piirtänyt sisäkannen lautapelin ja takakannen.

Rag Paanasen pyrkimyksenä oli tehdä lastenlevy, jota myös aikuiset jaksaisivat kuunnella. Levy ei ollut sinänsä ensimmäisenä näillä apajilla, sillä Love oli julkaissut jo aikaisemmin omat uraa uurtaneet lastenlevynsä. Ei siis ole ihme, että tämän levyn julkaisi Jukka Kuoppamäen Satsanga, joka maestron omien levyjen lisäksi julkaisi lähinnä käännösiskelmää.

Levyn tarina kertoo merelle karkaavasta Ynjevistä ja sisältää varmasti lapsille sopivasti vähän jännittävämpiä elementtejä luurankosaarineen ja noitineen. Paanasen säveltämä musiikki on pop-jazzia pienin progesävyin, eikä yhtään hullumpaa. Levyn muusikkolista on myös aikansa parhaimmistoa; Veskun ja koskettimia (hammondit, spinetit) soittavan Paanesen lisäksi levyllä soittavat muun muassa Upi Sorvali ja Paroni Paakkunainen.

Testisoitossa kohdeyleisö tykkäsi levystä ihan kohtuullisesti, eikä aikuistakaan levyn pop-jazz haitannut.

The Who - Who's Next 1971

Rock-musiikin klassikkolevyt alkavat tulla ikämiessarjaan, sillä The Who-yhtyeen yleisesti parhaana pidetty levy saavutti tänä vuonna 40-vuoden iän ja on pyörinyt luonnollisesti kalliita musiikkilehtiä kustantavan keski-ikäisen musiikkimedian sivuilla.

Itse olen pitänyt Huusta aina, mutta diggailuni on keskittynyt sinne sinkkuihin ja 'Live at Leeds' levyyn. Mikään suuri Tommy-rockoopperan ystävä en ole ikinä ollut.

Tommy oli kuitenkin levy tai teos, joka nosti brittiläisen The Whon suureen suosioon myös Yhdysvalloissa. Townshendille tarjottiin levyn elokuvaversiota jo 1969, mutta hän kieltäytyi. Leffa tehtiin, mutta muutama vuosi myöhemmin. Yhtyeen henkilökemiallinen rakenne oli haastava; taidekoulun kasvatti Townshend ja kolme työväenluokkaista jätkää. Livesointi oli tästä syystä kova, mutta studion ja yksityiselämän puolella oli vaikeampaa liiderin hakatessa päätään välillä kovastikin puuseinään.

Tommyn jälkeen Townshendille tuli visio 'Lifehouse'-projektista, jonka lopullista ydintä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Se oli sekoitus musiikkia, vuorovaikutusta ja loputtomasti vaihtuvia visoita, joista bändikaverit putosivat kyydistä. Ennen Townshedin hermoromahdusta yhtye ehti äänittää live-vetoja aiheeseen liittyen.

Lifehouse kuopattiin (projektin demot julkaistiin 2000-luvulla), mutta osa biiseistä jäi elämään Who's Next-levylle. Se mistä levy muistetaan on tietenkin hard-rockin yhdistäminen syntetisaattoreihin. Who ei ollut ensimmäisenä syntikoiden kimpussa, mutta tapa, millä Townshend yhdisteli voimasointuja ja syntikka-arpeggioita oli ja on edelleen uniikki, sekä edelleen runsaasti matkittu. Takavuosien ZZ Top levyt kuulostavat monin paikoin hiilipaperikopiolta tästä levystä.

Levyn avaava 'Baba O'Riley' yhdistää nimessään Townshendin gurun Baba Meherin ja syntetisaattori/musique concrete säveltäjä Terry O'Rileyn nimet. Jokainen kappaleen syntikkasekvenssit kuullut muistaa ne lopun ikäänsä. Voimakitaroiden lisäksi levy kulminoituu ARP-syntetisaattoriin. Toisaalta levyltä löytyy myös 'Behind the Blue Eyes' balladi, jota edes pomppuhevibändi ei pystynyt tuhomaan. Who's Next päättyy yhtyeen keikkabravuuriin 'Wont Get Fooled Again', missä Keith Moon pääsi näyttämään taitojaan klikin päälle soittamisessa. Kappaleen sanoitus niputtaa myös kyynisesti 60-luvun kumouksen lopahtamisen.

Kylmän upean hiilikaivoksen kuonakasalla kuvatun kannen sisältä löytyvä albumi on kaiken klassikkostatuksen ulkopuolellakin erittäin napakka albumi. Taiteellisen puolen naittamista tyhmään työväenluokkaiseen isoon rokkiin. Parhaimmillaan tälläinen erotti Whon ohi nousevista jäljittelijöistään.

Temple - S/T 1976

Temple on vähemmän tunnettuja krautrock-termin alle niputettuja yhtyeitä, mutta ehdottomasti tutustuminen arvoinen. Yhtyeen nimetön albumi jäi bändin ainokaiseksi ja soittajien edesottamuksista ennen ja jälkeen bändin on hyvin vähän tietoa. Kosketinsoittaja 'Zeus' B. Heldt oli aikaisemmin Birth Control-yhtyeessä ja laulajatar Pauline miltei tuntemattomassa Cozmic Corridorissa.

70-luvun jälkipuoliskolla ilmestyneen levyn musiikillinen teema saattaisi olla jonkinnäköinen gootti-rock tai proge, vaikka tässä vaiheessa sellaista ei vielä tunnettukaan. Kahdella kitaristilla operoinut yhtye kuulostaa toisinaan myös hyvin paljon Televisionin tai miksei myös tulevan PiL:n tyyliseltä uuden aallon diskanttipiiskaukselta ja nytkytykseltä. Toisaalta hammondit, mini-moogit ja mellotronit tuovat soundiin myös sitä esoteerista kulmaa.

Bändissä oli sekä mies että naislaulaja, joista jälkimmäistä olisi kuullut mielellään enemmänkin. 'Poseidon' nimen taakse kätkeytyvä dramaattinen miesääni laulaa kohtalokkaat osuudet, kun taas Pauline Fund lausuu ja laulaa ne ..hmm kosmiset osuudet. Mainio esimerkki tästä on 'Leaves Are Falling/Black Light' kaksoiskappale. Katse valuu kohti oman navan keskustaa ja ympärillä on mustaa valoa. 'Age of Ages' kohisevine symbaaleineen ja mellotron huokauksineen on eteerisintä krauttia, mitä vähään aikaan on kuunnellut. Mieleen hiipii kieltämättä Aphrodite's Childin 666:sen hämyisimmät osat. Tämän jälkeen tuleva 'Ship on Fire' Bauhausmaisine lauluineen palauttaa taas mieleen, miksi saksalaiset ovat tosikkomaisimmillaan aika viihdyttäviä.

Parin vuoden takaisessa haastattelussa kysyttiin Jex Thoth-yhtyeen kitaristisäveltäjältä Halloweenin soittolistaa. Hän mainitsi ensimmäiseksi Templen.
Hyvä levy!

Devo - Gut Feeling 1978

Devosta on hiljalleen muotoutunut oma 'all time feivörit'. Taidepunk, tai miltei proge-vaikutteet yhdistettynä äärimmäiseen provosointiin ja analogisiin pöristimiin. Jos sillä korvalla kuuntelee, niin Jon Spencer Blues Explosion on itse asiassa hiiliperikopio Devon musasta 50-luvun maustein.
Loistonsa päivinä bändin live-esitykset ovat olleet näemmä kaaoksen reunalla keikkuvaa äärimmäistä järjestystä.

Kirkkourut

Jokaisessa kulttuurissa on soittimia, joita on käytetty kohtuullisen paljon uskonnollisissa seremonioissa. Itämaissa vaikkapa tiibetiläiset kulhot, vuoritorvet, gongit ja esimerkiksi koko intialainen soitinarsenaali. En nyt rupea väittämään, että useita näistä yhdistää tietynlainen drone-pohjavire, joka saattaa uskonnollisessa seremoniassa tai suorituksessa olla vahva osa kokemusta. Mutta väitän silti.

Länsimaiden kirkkomusiikin tärkein soitin pilliurku syntyi jo niinkin varhain, kuin 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua Egyptin Aleksandriassa. Niiden 'isä' kreikkalaisperäinen Ktesibios kehitti 'hydraulos' nimisen soittimen, joka yhdisti ilmalla soivat pillit ja veden. Soitin oli suosittu antiikin ajan maailmassa, mutta kansainvaellus hävitti sen läntisestä Euroopasta ja soitin säilyi ainoastaan Bysantin puolella. Bysantin keisari lahjoitti soittimen Pipin Pienelle vuonna 757, jolloin instrumentti palasi länteen.

Kirkkourut nousivat hiljalleen kirkollisten palvelujen soitinhierarkiassa ja 1400-luvulla syrjäyttivät kuoron, mistä urut vain löytyivätkin. Samalla alkoi lisääntynyt sävellystyö soittimelle. Kuuluisin urkusäveltäjä on eittämättä saksalainen Johann Sebastian Bach, jonka musiikki uskonpuhdistusta seuraten tuli Pohjois-Saksalaisen urkuperinteen myötä vallitsevaan osaan suurvalta-ajan Ruotsissa.

Jo muinaiset foinikialaiset.. tavalliselle kirkon penkissä istujalle tehtiin musiikin ja urkujen koristelujen kanssa selville musiikin, kirkon ja taivaan mahti. Kattoa kohti kurottavat hohtavat pillistöt ja urkujen parhaimmillaan kuulorekisterin ulkopuolella, mutta fyysisesti selkeästi rinta-alassa tuntuvat bassoäänet. Itse enkelit puhalsivat pasuunaan!

Pilliurut soivat juuri paineilmalla. Nykyisin se luodaan yleensä sähkömoottorilla, mutta vielä viime vuosisadalla kirkoissa toimi usein kanttorin apuna erityinen urkujenpolkija polkemassa paineilmaa pillistön ravinnoksi. Jokaiselle on tietysti selvää, miten pilli toimii. Pillin koko ja metalliseos vaikuttavat äänen korkeuteen sekä väriin. Kirkkourut ovat yleisesti kolmirivisiä koskettimistoiltaan, jokaista äänirekisteriä soitetaan omalta koskettimistolta. Tähän vielä penkkejä tärisyttävä bassopolkio, niin ollaan aikamoisessa multi-taskauksessa.

Monosyntikkaa yhdellä sormella soittavalle (toinen on nenässä) tämä äärimmäinen hallinta on aina yhtä pysäyttävän näköistä;



"Bach puhdistaa sielun ja ruumiin", kuten edesmennyt Seppo Heikinheimo sanoi.

Kirkkourut ovat saaneet myös rock-musiikissa suhteellisen pitkän elämän, kun Hammondeilla tai Lowreyllä on soiteltu rokki-fuugaa. Erityisesti raskaampi puoli musiikista aina silloin tällöin lainaa soittimen raskasta sointia, mutta enää se ei ole musiikin pääsuunta, kuten joskus Purplen ja kumppaneiden aikoihin. Kirkkouruilla on myös omat Spinal Tap-hetkensä esimerkiksi Led Zeppelinin 'Laulu jää pystyyn' elokuvan fantasiointi-kohtauksissa. Yhtä kaikki, hieno soitin.

Tässä vielä lopuksi kosmisempaa urku-dronea Popol Vuhin 'In den Gärten Pharaos' levyn kakkospuolen täyttävältä 'Vuh'-kappaleelta. Florian Fricke soitti käsittääkseni katedraaliurkuja moogin ja kuoron päälle Holger Trülzschin piestessä turkkilaisia lyömäsoittimia.

Flanger-efekti

Ylläoleva kappale oli ensimmäinen hittilevytys, jolla käytettiin flanger-efektiä. Efekti oli keksitty sodan aikana ja sitä käyttivät muun muassa Bing Crosby ja kitaristi Les Paul.

Psykedeelisenä aikana törkeästi yliviljelty efekti perustui pitkälle 70-luvun alkuun puhtaaseen analogiseen nauhojen manipulointiin. Tämän jälkeen tulivat analogiset ja digitaaliset efektilaitteet, joilla saadaan aikaan pitkälti samankuuloinen efekti (muttei ihan täysin).

Flanger-efektiä voi itse asiassa testata tietokoneaikana helposti ilmaisilla musiikin muokkausohjelmilla, kuten vaikka Audacityllä laittamalla soimaan kaksi identtistä raitaa samaan aikaan ja hidastamalla toista himpun verran. Näin syntyy flanger-efekti, jossa ääni 'aaltoilee' pehmeästi ja kuulostaa hivenen kaikuiselta.
Alunperin tämä tehtiin musiikki tai instrumenttiraidalle ajamalla kaksi identtistä raitaa, joista toista hidastettiin painamalla sitä sormella. Tämä äänitettiin kolmannelle raidalle. Lopullinen tulos muuttaa hivenen tempoa, joten ihan helppoa pelkkä mukaan soitetun soitinraidan muokkaaminen ei ollut.

Logicin ja muiden läppärin mukana kulkevien ohjelmien aikakaudella tälläinen nauhojen työstäminen kuulostaa aika turhalta hommalta, mutta nauhamanipulointi oli aikanaan ainoa keino saada efektejä, saatikka looppeja ja sämplejä. Nyt Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsin' voisi väsätä hetkessä läppärillä, mutta mitäs tehtäisiin, jos eteen lyötäisiin kasa magneettinauhoja ja sakset?

Kesällä luin muuten musiikkilehdestä, että Esa Pulliaisen (Agents) salainen harrastus on ollut pitkään analogiset syntetisaattorit ja nauhamusiikki. Levytyssopimus on kuuleman mukaan tehty Johannan perillisen kanssa, joten ehkä saamme kuulla Pulliaisenkin old school-tyylin nauhamanipulointia jossain vaiheessa. Ainakin tyylitaju on miehellä paikallaan.

Levyhylly 4 vuotta

Levyhylly juhlii tänään huomisia nelivuotissynttäreitä myöntämällä itselleen kultaisen Hopeanuolimerkin sekä ikuisen kunniajäsenyyden apassien ja kiowojen veriveljenä.

Neljä vuotta sitten alkanut, yleensä omakohtainen vuodatus kuunnellusta musiikista on tähän asti jatkunut kiitettävän aktiivisesti lukuunottamatta keskikesää, jonka vietän poikkeuksetta intiaanileirillä tai preerialla.

Ajan kulumisen huomaakin ennenkaikkea blogiin linkitetyistä toisista blogeista. Osan pitäjät ovat luoneet nahkansa ja tehneet 'uuden aloituksen', mutta yllättävän moni mielenkiintoinen suomi-blogi on tässä neljän vuoden aikana hiipunut tai lopettanut toimintansa. (Kuten olette huomanneet, olen linkittänyt muista blogeista paria poikkeusta lukuunottamatta ainoastaan suomeksi kirjoitettuja verkkopäiväkirjoja.)

Olen poistanut tylysti linkkilistalta mielenkiintoisetkin blogit, joiden edellisestä päivityksestä on yli puoli vuotta. Säästetään tilat aktiivisille kirjoittajille.

Levyhyllyyn linkitetyt mielenkiintoiset musablogit pitävät sisällään tavaraa liberaali-oikeistolaisen 'toimittajan irrottelublogista' äärivasemmistolaisiin kulttuuripläjäyksiin. Listakaman käsittelystä tavallisen tallaajan levyhyllyyn. Punkista suhinaan. Hevistä hipsteriyteen. Yhteistä kaikille on mielenkiintoinen sisältö tai näkökulma. Ja ehkä hyvä tyyli kirjoittaa musiikista.

Viimeisen vuoden aikana ainakin hakubotit ovat löytäneet kohtuullisen hyvin Levyhylly-blogin, sillä vaalien jälkeen sain jotain rasisti-spämmiä ja kuluneen vuoden aikana aika paljon promopyyntöjä. Jos isänmaa ei kerran ole mukamas kaupan, niin Levyhyllynkin katsetta on vaikea kääntää pyydettyihin juttuihin. Saa olla kohtuullinen määrä lasihelmiä tai tulilientä, että promoan lähetetyistä jutuista ilman aitoa ja henkilökohtaista ex-tempore/bon voyage-fiilistä.

Ikäväkseni huomasin aiheeseen liittyen, että mahtava 'Finnpicks'-blogi on viimeisen sadan kappaleen loppusuoralla. Kuulemma tuhat suomalaista käännöskappaletta riittää. Harmi.

Emtidi - Saat 1972

Emtidin ensilevy oli aika tavanomaista huonohkoa folkkia, joten tämä bändin toinen, tiettyjen piirien kohkaama ja klassikkoasemaan julistama levy ei yhden kuullun biisin perusteella herättänyt suuria intohimoja. Levy lähteekin verkkaisesti käyntiin, eikä ensimmäinen viisi minuuttia sisällä mitään elämää suurempaa. Sitten reseptorit napsahtavat kohdalleen ja Saat purskahtelee eeppisiä hetkiä ja pätevää folkkia.

Emtidi oli saksalais-englantilainen folk-duo, joka julkaisi ainoastaan kaksi levyä. Tämä kakkoslevy julkaistiin Ralf-Ulrich Kaiserin Pilz-levymerkin alla, joka keskittyi julkaisuissaan saksalaiseen 'kosmiseen folkkiin'. Levyn tuotanto, basso ja mellotron vastuusta huolehti luottomies Dieter Dierks, joka maksoi myöhemmin asuntolainansa ja urheiluautonsa Scorpions-yhtyeen luottotuottajana.
Maik Hirschfeldt soitti pääasiassa kitarat, huilut ja osan lauluista, Dolly Holmes pääosan kiippareista ja lauloi. Holmes oli ollut mukana Ingredible String Bandin 'Hangmans Beatiful Daughter' levyllä ja Saat:ia voisi luonnehtiakin tietyllä tapaa 'kosmiseksi' versioksi edellämainitusta musiikista. Mukana on myös puhtaita suhina instrumentaaleja, paljon phasereiden läpi ajettuja urkuja, mellotronia, EMS-synthia, sähköspinettiä, helmeileviä kitaroita ja katedraalikaikua. Tyylilajille uskollisesti musiikki on välillä naivia ja laulutkin heiluvat häiritsevän rajalla, mutta se vain lisää pisteitä.

Emtidin 'Saat' oli varmasti lähimpänä Kaiserin visiota 'kosmisesta musiikista', jossa yhdisteltiin folk-musiikkia ja esoteerisia elementtejä. Levy oli positiivinen yllätys genren tästä kasasta, vaikka aina välillä luulee jo kuulleensa 'kaiken'.

Jumbo - City Girls 1977

Karmean kannen taakse piiloutuva Jumbon 'City Girls' voisi kilpailla karmeiden levynkansien kisassa. Itse levyn sisältö ei kuitenkaan ole mitenkään toivotonta kamaa, vaan ihan pätevää 70-luvun lopun euro-discoa.

Jumbo yhtyeenä ei ole jättänyt mitenkään suurta jälkeä internettiin. Bändi julkaisi pari kokopitkää ja on jonkinnäköisessä suosiossa disconpyörittäjien keskuudessa. Takakannessa poseeraa vanhanaikaiset lentäjäpuvut päällä etnisen näköinen ryhmä Boney-M:än hengessä. Levy on julkaistu 'Hansa-International' levymerkin alla ja äänitetty nimensä mukaisesti legendaarisella Berliinin Hansa-studiolla.

Jumbon 'City Girls' on funk/soul-discoa, jossa päälauluvastuu on luonnollisesti 'yhtyeen' kahdella naisjäsenellä. Bändin ja levyn niputtaisi mielellään aikansa geneeriseksi liukuhihnakamaksi, mutta jollain oudolla tavalla levy kiehtoo. Se kiertää kummankin puolen; se ei ole hyvä tai mieleenpainuva, muttei myöskään umpihuono. Iskevät kappaleet eivät lähde etukannen mukaiseen lentoon. Ehkä siitä syystä tämä on jäänyt enemmän obskuuriksi, eikä kuulosta nykydisco-dj:n soittamana puhkikalutulta?

'O Sole Mio - 1898

Enrico Caruso laulaa yllä erään länsimaiden tunnetuimman kappaleen. Levytys on vuodelta 1916, itse kappale 1800-luvun viimeisiltä vuosilta. Kappaleen 'ikivihreys' nostaa varmasti jokaiselle kuulijalle omat mielikuvansa. Itselleni tulee mieleen lämmin aito ristorante, johon poiketaan syömään pimeältä marraskuiselta kadulta. Jollekin muulle saattaa tulla joku toinen mielikuva, mutta tyhjäksi tämä meemeihimme iskostettu kappale jättää tuskin ketään.

Napolinkielinen (italian murre/alakieli) 'O Sole Mio, eli suomalaisittain 'Oi aurinkoni' on napolilaisen kaksikon Giovanni Capuron sanoittama ja Eduardo di Capuan säveltämä, josta kehkeytyi Euroopan ja läntisen maailman kenties kuuluisin rakkauslaulu. Kappaleen on sankaritenori Caruson lisäksi levyttänyt loputon määrä muitakin artisteja; muun muassa itse kuningaskin nimellä 'It's Now or Never'.

'O Sole Mion kohdalla voidaan puhua kenties länsimaiden ensimmäisestä populaari-hitistä, tai ainakin levytetystä sellaisesta. Kappale avasi tien myös italialaiselle iskelmälle, joka oli valtavirtaa Suomessakin vielä pitkälle 70-luvulle asti. Italo-disco piti maata vielä kulutusmusiikin eturintamassa, mutta sittemmin maa on poistunut sen näyttämön eturivistä angloamerikkalaisen kaman edestä.

Kraftwerk - K4 1971

Uusimmassa Uncut-lehdessä oli lueteltu lehden toimitajien valitsemat viisikymmentä 'tärkeintä' bootleggia. Vaikka olenkin musiikin massiivinen ystävä, noista bootlegeistä löytyi yllättävän vähän tuttuja levyjä. Toisaalta en ole minkään vessassa äänitetyn suttupaskan ystävä. No, mitähän paskaa tässä nyt jauhetaan? Löytyyhän minulta useampikin MC5:sen baarikeikka.

Listalla vilahti myös Kraftwerkin 'K4', jonka olen kuullut muutama vuosi sitten. Silloin yhtyeen 'kokeileva vaihe' ei pudonnut hirveästi, enkä ole ikinä ymmärtänyt jengiä, joka hehkuttaa tätä yhtyeen avant-garde vaihetta. Se kun nyt kuitenkin kalpenee aika pahasti bändin myöhemmän ja tiiviin ilmaisun rinnalla. Ja krautrockista löytyy rehellisyyden nimissä monta parempaakin jami-bändiä.

Otetaampa siis uudelleen arvioon.

Tässä kohtaa asenne taitaa kuitenkin olla turhan ankara. Jami-Kraftwerk on kuitenkin reilusti parempaa tavaraa, kuin mitä kaksikon Flür ja Schneiderin täydellinen vaikeneminen bändin tuosta vaiheesta kertoo.
Tosin Bremenin radio-konsertin aikaan kaksikosta oli mukana vain Florian Schneider, sillä Flür oli puoli vuotta poissa bändistä opiskelun ja nappaamattomuuden takia. Tuona aikana bändissä olivat mukana Klaus Dinger ja Michael Rother. Näistä ensin mainittu taitaa soittaa jo yhtyeen II-levyn yhdellä raidalla. Kaksikkohan on tietysti yhtä, kuin Neu!. Bändi teki aikanaan moneen 'tärkeään' kuuntelijaan suuren vaikutuksen, mutta kaupallisesti bändi ei menestynyt. Itse asiassa miehet ovat menneet studioon tekemään ensilevyään pari kuukautta tämän äänitysajankohdan jälkeen.

K4 on tästä syystä mielenkiintoisempaa kamaa, kuin yhtyeen oikeat julkaisut I ja II (ja miksei myös Organisation nimellä julkaistu ensilevy). Schneider soittaa edellisten levyjen tyyliin poikkihuilua, viulua ja sähköisiä perkussioita. Huilu on ajettu syntikan läpi ja se narahtelee omintakeiseen tyyliin. Kaksikko Rother-Dinger hakkaa taas tähän päälle elastisen motoristista tyyliään. Välillä tunteillaan. Levyn avaava 'Heavy Metal Kids' on jännä yhdistelmä oskilointia, stoner-kitarointia ja jumitusta. Kraftwerkin on sitten näköjään soittanut proto-heviä.

Äänenlaatu on todella hyvä ja levyn pääosin 10 + minuuttiset biisit hyviä jameja, joissa on mukana myös tuore kaoottinen elementti, mikä tuntuu järestään puuttuvan näistä nykyajan 'uus-kraut' Neu!:n matkijoista. Hommassa on koko ajan tunne, että lähtee lapasesta, mutta ei sitten kuitenkaan lähde.

Tässä näyte saman vuoden Kölnin tv-liveltä:

Rockin korkeat korot, Suomalaisen naisrockin historia - Anne Taskinen & Arja Aho 2004

Anne Taskinen, eli tunnetummin Heinäsirkka ja toimittaja (eikös Heiniskin ole toimittaja?) Arja Aho koostivat vuonna 2004 kirjan, joka niputti yksiin kansiin suomalaisen 'naisrockin' tai ainakin naisrokkarit siihen saakka. Ennen kirjaa Nelosella ilmestyi kolmiosainen dokkarisarja, joten en tiedä kumpi oli ensin; munasolu vai kana? Kirjan taitosta ja kuvituksesta vastaa Jussi Karjalainen, joka on tehnyt lähinnä kaikki tämän tyylisuunnan kirjat Suomessa..

Tekijät ovat nähneet vaivaa etenkin kirjan alkuvaiheen, eli 50-70-luvun mimmirokkareiden selvitämisessä. Kirjan ikä myös alkaa jo painaa, nimittäin muutama alkupään artisti on jo tällä välin edesmennyt. Suomen naisrokin alkupää onkin kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia. On oikeasti mielenkiintoista lukea sen ajan rokkimimmeistä, joista osa on itselle todellisia obskuureja. Myös vanhoillisen ajan ja naisrokkareiden kohtaaminen on mielenkiintoisempaa, kuin nykyartisteista lukeminen.

Kirjan taso tosiaan lopahtaa siirryttäessä 90-luvun artisteihin. Voisi sanoa, että alkupäässä laatu korvasi määrän, mutta kirjan loppuosa listaa lähinnä Pokon (oli hengissä tuohon aikaan) Epe Heleniuksen ikuisen 'tyttöbändin' etsinnän. Pakkomielteestä huolimatta Epe ei pitkäaikaista tai valoa kestävää rokkimimmiryhmää löytänyt. Ehkä myös siitä johtuen, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mimmi otetaan keulakuvaksi juuri nätin ulkonäön takia.. Toimitustyössä on myös loppua kohden selkeästi luistettu ja muutaman artistin kohdalla ei erota lukeeko levy-yhtiön lehdistötiedotetta, vai kirjoitettua kirjaa. Sama pätee myös lähes jokaiseen artistin pääkuvaan, lukuunottamatta jotain Marjo Leinosta.

Lopussa tulee sikäli selväksi, mikä estää usein naisartistien pidemmän uran; wanhan aikaisesti ne lapset. Usein rokkimimmit kirjan perusteella pariutuvat muusikkomiesten kanssa, joten kummankin saman aikaista keikkailua varten pitäisi lastenhoidon turvaverkko olla laajasti kunnossa. Ja nainenhan se eron kohdatessa on yleensä päävastuussa lasten hoidosta.
Ehkä myös silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että aika isonkin mittakaavan bändit Suomea kiertäessä istuvat edelleen ennen keikkaa kusisessa komerossa moppien välissä juoden lämmintä kaljaa. Edellä mainittu toiminta kuitenkin vetoaa ehkä enemmän 'poikamaiseen huvitteluun', tai ainakin vaatii vastakkaiselta sukupuolelta sellaisen sietämistä. Painotuksesta johtuen yksi kirjan kantavia teemoja olikin kännisten mieskanssamuusikoiden, miksaajien, roudareitten ja keikkajärjestäjien enemmän ja vähemmän avoimen 'tytöttelyn' käsittely.

Moni naisrokkari, etenkin kirjan myöhemmissä teksteissä pohti myös mies ja naissoittajien eroja. Esimerkiksi sitä, miksi miehiseksi käsitetyt kitarasoolot ovat.. miehiseksi käsitettyjä. Populaarimusiikin historia tuntee tietysti paljon 'kasvottomia' naispuoleisia studiorumpaleita ja basisteja, jotka ovat vastuussa muun muassa monesta mustan musiikin kiistattomimmista rytmeistä, joita luullaan kundien soittamiksi. Rokkikitaran puolella on jostain syystä hiljaisempaa.

Rockin korkeat korot on ihan kelvollinen teos, mutta loppupään löysyys ja kaiken maailman I'deesit ja muut tuntuvat puuduttavilta. Aikalaisissa tosin on se ongelma, että pois jättäessä ja taas toisten mukaan nostossa syntyy helposti kiistaa ja ravintolassa voi kirjoittaja jäädä tervehtimättä. Tämän päivän klassikkoartistit valitaan vasta meidän jälkeen, ei meidän aikana.