70-luvun alussa Hammer-filmi julkaisi kauhu-komedia-musikaalin joka nykyisin on kulttiklassikko. Paul Giovanni teki musiikit, jotka äänitti yhdessä Magnet-orkesterin kanssa. Musiikkiraita on folkkia aika nyrjähtänein sanoituksin, loppulevy epävireistä torvimusiikkia. Sopii täydellisesti leffan kieroon fiilikseen. Ja toimii ihan itsenäisenä levynäkin.
Spacemen 3:sen jälkeen vähemmän menestynyt puolisko Sonic Boom kasasi timanttikokoelman bändin (ja Boomin myöhempien tuotosten) vaikuttimista. Levyltä löytyy gospel-klassikoita, 20-luvun bluesia, folkkia, doo-woppia, kokeellista elektronista musaa ja sähköistä rockia. Muutama biisi paljastaa kuinka suoraan Boom varas.. lainasi esikuviltaan. Harmittaa, ettei laittanut mukaan Electric Prunesien 'Big Cityä'.
Levyhyllystä nousee tällä kertaa Madonnan Like a Prayer. Jos tähän asti täällä kirjoiteltu pikkuisen/melko/aika marginaalisista artisteista ja levyistä, nyt tulee juustoisen suosittu levy. Vuoteen 2008 mennessä Madonna on ollut jooga-madonna, evita-madonna, erotiican papitar-madonna, gangsterin-morsian-madonna, disko-madonna jne (unohtuiko jotain... niin; kabbala-madonna).
Lemmyn mielestä yhtyeen uran huipentuma ja Lemmyhän ei tunnetusti paskaa puhu. Mukana on tietysti junnaavia riffejä. Levylle bändi oli saanut uudeksi jäseneksi Simon Kingin, joka hyvänä viulistina ja kosketinsoittajana toi mukaan vähän enemmän oikeaa muusikkoutta. Biisien välissä tulee yllättäviä etydin omaisia syntikka-kappaleita ja muutenkin ollaan melkein formaaleissä kappalerakenteissa.
Jokaisen elämättömän heviolmin pitäisi kuunnella Primal Screamin XTRMNTR; sen jälkeen voidaan ruveta puhutaan raskaista ja ankarista levyistä.
Vastaan tuleva räppi on nykyään ihme bling bling-paskaa, jossa nousukkaiden kissoillakin (Felis silvestris catus) on kaulassa kultaiset nimilaatat. Onneksi on vielä olemassa Ugly Ducklingsin tapaisia ryhmiä, jotka ovat samaan aikaan fiksuja, hauskoja ja kuulostavatkin hyvältä. Tai no, alkuaikojen De La Soulilta (tekisi hyvää itse De Loillekin).
Tein uudelleen tutustumisen Metalliin vasta myöhemmällä aikuisiällä. Slayer on kolissut eniten. Tämä niiden 'hittilevy' on vähän hitaampaa kamaa, enemmän Black Sabbathia.
Kasari-Kissin paras levy (ja koko tuotannon parhaita). Pilluheviähän tämä on, mutta lajissaan oikein hyvä. Kitarat vinkuvat ja tiluttavat Eddie van Halenin hengessä ja Simmons laulaa pääosan biiseistä --> mikä on Kissin tapauksessa aina hyvä juttu.. Crissin korvaa rummuissa Eric Carr, jolla on paljon raskaampi ja ISOMPI ote. Kannessa roikkuu vielä Ace Frehleyn naama, vaikka äijä oli jo deekiksellä, eikä soita levyllä enää tahtiakaan.
.jpg)
Berliini-trilogian ensimmäinen levy on äänitetty Ranskassa eikä tuottajakaan ole Brian Eno, vaan Tony Visconti. Enon musiikillinen vaikutus kyllä kuuluu, etenkin kakkospuolen ambienteissä instrumentaaleissa. Bowie visioi levynsä alunperin "The Man Who Fell to Earth" leffan soundtrackiksi, muttei kelvannut ohjaajalle. Mun mielestä paras Bowien levy. Tyylikäs ja yllättävä. Ja yksi artsyimmistä.
Tämä oli äänitetty broidilta kassulle, jonka löysin taas vanhempien luona kyläillessä. Tämä oli ensimmäisiä reggae-hittejä maailmalla. Aika hulvatonta toastausta ja urku-skata ja rock-steadyä. Välillä taas lauletaan oikein sielukkaasti. Lee Perry on myös mukana albumilla kreditoimattomana.
Joskus vuoden 92 tienoilla olin henkisessä vaiheessa, jossa yhtyeessä piti olla hammond-b3 urut ja oikean merkkiset kengät jalassa. Torvet yms. oli helvetin epäilyttävää. Vuotta paria myöhemmin tämä kaikki karisi Petopoikien levyn mukana ja alapään henkinen shakrakin avautui vastaanottamaan mitä vain. Edelleen hauska levy huumorispiikeineen ja koko musiikin kirjo laidasta laitaan. Vaikka silloin vihattua räppiähän tämä taitaa olla. "Yo Shut the Fuck Up Chico Man!"
Rokyn paluu oikeasti levyttäväksi artistiksi 70/80-lukujen taitteessa. Nyt muodikas levy ammentaa heavymetal, kauhu ja scifi-teemoista. Poikkeaa siis 13th Floor Elevatorsien 'runollisemmasta' ilmaisusta. Ericksonin palosireenitenori oli vain vahvistunut vuosien varrella (ja ihan hyvin soi nyt talvella Tavastiallakin).
Glenn on bodaava tappi, joka on vetänyt ihan liikaa horkkareita. Mutta Danzigin eka on hyvä riffittelylevy, missä Black Sabbath ja AC/DC päivitettiin kahdeksankymmentäluvun loppuun.
Harvoin suosittelisi kokoelmaa jostain yhtyeestä, mutta Early Years niputtaa kolmen ensimmäisen LP:n parhaat palat (+ mahtisinkku 'Pyjamaraman'). Kahdella ekalla levyllähän taiteilee mukana Brian Eno.
Maailman tuntemattomin 'kitarajumala' soitteli Friscon bändeissä, joista kuuluisin pesti oli vuosi Blue Cheerissä. Bändin puolihuonon New!Improved! levyn jälkeen hän lähti vetämään ja levytti soololevyn Chris Lockheedin (ex-Kak) kanssa. Holdenilla oli sponsorina Sunn- vahvistinmerkki, jolta saatiin 16 kappaletta 200watin kaappeja. Rummut ja kaapit oopperatalon lavalle ja levy purkkiin.
Eno oli saanut kenkää Roxy Musicista, mutta levyllä soittaa aika paljon yhtyeen jäseniä. Loput ovat King Crimsonista, Hawkwindista ja Pink Fairiesista. Eli aikamoinen hämykavalkadi äänivelhon apuna. Usean kokin ongelma ei tässä levyssä kuulu, vaan levy on mun korvissa yksi parhaista artsy-rock julkaisuista mitä vastaan on tullut. Eno osui biiseissä vahingossa klassisiin popmelodioihin ja homma kuorrutettiin oudoilla saundeilla ja hämykitaraoinnilla. Fuzz surisee ja kalseat rytmikitarat nykivät. Vähän myöhemmin Eno tavallaan kehitti ambient-musan, mutta se on jo toinen juttu.
