The Mighty Wurlitzer

Kuuntelin pitkästä aikaa Ylen Avaruusromua radio-ohjelmaa. Tälläkin kertaa soitettiin sitä tuttua pulputusta. Hämmennys oli kuitenkin suuri, kun juontaja totesi äänen tulevan 80-vuotta sitten rakennetusta soittimesta. No, olihan biisiä editoitu tietokoneellakin, mutta ujeltavat viulut ja oudot perkussiot paljastuivat Wurlitzer-teatteriuruilla soitetuiksi.

Laitetta rakennettiin vuosien 1914-40 välillä pari tuhatta kappaletta ja lisenssillä esim. Saksassa. Soitin toimi 'yhden miehen yhtyeenä' elokuvateatteriessa, kuten ohessa olevalta videoltakin kuulee. Soittaminen vaatii lahjakkuuden lisäksi tietysti koneen käyttötaitoa, kuten säätimien määrästäkin huomaa. Hämmentävää miten hyvät perkussiot tuossa on ollut. Eihän tällä varsinaisesti ääntä syntetisoitu vaan laite luotti perinteiseen pillistöön. Kokokin on aika miehekäs.

Richard Strauss - Also Sprach Zarathustra

Tänään tulisi televisiosta Stanley Kubrickin Space Odysseia 2001. Eepos jäänee tällä kertaa katsomatta kahdesta syystä; se tulee Kolmoselta mainosten kera ja alkaa vasta puolilta öin.

Myös Kubrickin toisen mestariteoksen Clockwork Orangen taustalla soi klassinen musiikki. Tosin osittain sen ajan uusimmalla soittimella, eli Moog-syntikalla soitettuna. Leffan Main Titlen Purcell mukaelma on varmasti yksi kylmimmistä ja kolkoimmista biiseistä ikinä. Piste.

Palataan kuitenkin Space Odysseiaan. Sama kappale soi myös sen vaikuttavamman apina/monoliitti kohtauksen taustalla. Youtubesta siltä kohtaa löytyvät pätkät olivat kuitenkin seitsemän minuuttisia, joten säästetään kaikkien aikaa.

Also Sprach Zarathustra oli itseoikeutetusti myös Kuninkaan lavalletulobiisi.

Ike & Tina Turner - Nutbush City Limits 1973

Tina Turnerin persläpi-synnyinkaupungistaan tekemä Nutbush City Limits oli Iken ja Tinan viimeinen suurhitti.
Itse Marc Bolanin huhutaan soittaneen kitaraa tällä funkkia ja rockjytää yhdistelevällä singlellä. Bolan kyllä soitti ihan todistetusti toisella Iken ja Tinan biisillä, mutta tällä singlellä hän tuskin oli mukana. Vaikka Nutbush City Limitsin kitarat kuulostaakin T-Rexiltä.

Iggy Pop & James Williamson - Kill City 1977

Levy lainasi nimensä Helsingin aloittelevan punk-liikkeen kotiluolalle. Kyseessä on ex-Stooge Iggy Popin ja James Williamsonin duolevy. Levyllä musisoivat kuitenkin melkein kaikki Williamsonin ohjaksiinsa kaappaaman Stoogesin de facto luottosoittajat.

Levy äänitettiin 1975 demoksi suurille levy-yhtiöille. Levytyssopimus ei tärpännyt, joten pari vuotta myöhemmin punk-liikkeen pienlevylafkat julkaisivat sen.

Yksi syy levy-yhtiöiden nihkeyteen oli Iggy Popin huono maine ja henkinen tila. Pop oli aikaisemmin hermoromahduksessa hajoittanut Stoogesin. Tästä eteenpäin Iggy oli täyspäiväinen nisti ilman bändiä, jonka harrastuksiin kuului naistenvaatteissa katuojaan sammuminen. Artistista jatkoa yritettiin kehitellä jopa Doorsin Ray Manzarekin kanssa (Iggy itseasiassa sai aikaisemmin levy-yhtiöltä Liskokuninkaan vanhat nahkapökät, mutta myi ne pois saadakseen huumerahat). Pop kirjoittautui mielisairaalaan katkolle ja pääsi jonkin näköiseen hallintaan riippuvuuksistaan. Kill City äänitettiin Iggyn sairaalasta saamien viikonloppuvapaiden aikana.

Stoogesin viimeiset ajat olivat olleet musiikillisesti miltei metallia, mutta Kill Cityllä nokka kääntyi yllättävään suuntaan. Tai olihan Raw Powerillakin etäisesti Rolling Stoneseja muistuttavia hetkiä, mutta Kill City on silkkaa Stonesia. Vähän ehkä köyhän miehen Stonesia, vaikka Williamsonin riffit groovaavat oikeaoppisesti. Tuotanto on torvineen ym. silti näkkileivän ohutta. Yhdistelmä kuitenkin toimii ja levyllä on jopa tavoista poiketen herkkiä instrumentaaleja. Hyvä levy.

Royal Trux 1987-2001

80-luvulla rokki oli muuttunut maailman parantamiseksi ja hyväntekeväisyyskonserteiksi. Punk oli tullut ja mennyt jättäen perinnöksi vain järjettömät hiuslaitteet. HC-punkpiireissä autolla ajaminenkin oli suunnilleen kielletty homouden, kaljan ja puhtaiden saundien ohella. Disko ja kuntopulverilla kiillotetut artistit taas pitivät valtavirrassa valtikkaa. Elämäntavat olivat vanhoilla rokkareilla menneet täysremonttiin. Mick Jagger juoksi aamulenkkejä walkmanit korvilla ja jopa Keith Richards oli siirtynyt pelkkään juopotteluun. Hanoi Rocks? Kuka oli edes kuullut? Joka tapauksessa Rock-musiikki tarvitsi vastaiskunsa, vaikka edes ruohonjuuritasolla.

Neil Hagerty operoi ääniterroriaan jo Pussy Galore yhtyeen jäsenenä. Tämä Jon Spencerin luotsaama nowave bändi äänitti mm. Hagertyn ehdotuksesta oman versionsa Stonesien 'Exile on Main Street':istä. Levytys julkaistiin 550 kappaleen c-kasettina ja nautti ug-piireissä.. noh ehkei suosiota, mutta ainakin huomiota. Hagerty kertoi avoimesti haastatteluissa olevansa vain rivijäsen ja tekevänsä pian omaa juttuaan.

Hagerty perusti vuonna 1987 Royal Truxin silloin 16-vuotta täyttäneen tyttöystävänsä Jennifer Herremanin kanssa. Äijän Stones fiksaatio jatkui hänen nimittäessä luovaa parivaljakkoa esikuviensa mukaan Chemical Twinsiksi. Herrema oli hänen mukaansa juuri se neiti rokkiprinsessa ja poseeraaja, joka Mick Jagger oikeasti halusi olla. Hagertyhan on salaa aika musikaalinen jätkä, mutta Herreman vahvuus oli juuri tukka silmillä keulakuvana oleminen. Lauluäänen sijasta voisi nimittäin puhua vain äänestä soittimena. Bändin ekat levyt olivat aika experimentaalisia, mutta alun jälkeen lähestyivät omalla tavallaan valtavirtaa kuulostaen etäisesti Stonesilta. Nistipunkkarien soittamalta Stonesilta.

Musiikillisestikin Royal Truxia voisi kutsua grungen pioneereiksi, mutta hengenheimolaisuutta löytyi myös itkua ja maailmantuskaa puuduttaneesta heroiinin käytöstä. Tätä kaksikko hehkutti surutta pienlehtien haastatteluissa. Nirvanan yllätyssuosion jälkeen levy-yhtiöt kiinnittivät kilvan mitä ihmeellisimpiä bändejä. Tuolloin RT:kin sai huhujen mukaan rahakkaan sopimuksen Virginin kanssa. Pelkkään ränniin vetämisen sijasta kaksikko osti jopa talon Virginiasta ja rakennutti sinne oman studionsa. Näihin aikoihin Jennifer Hennema otettiin Calvin Kleinin malliksi ja hän esiintyi runsaasti mainoksissa 90-luvun puolesta välistä 2000-luvun alkuun. Tuon aikaiset luonnehdinnat 'heroiinimalleista' pitävät ainakin tässä kohtaa täysin paikkansa.. Bändin olemassa olo päättyi parisuhteen kanssa samaan aikaan 2001 ja kumpikin tekee nykyisin tahoillaan omaa musiikkia.

Omaan mieleeni jäänyt kuva Royal Truxista on juuri tälläinen. Bändi näytti kuvissa tosi siistiltä uusimmissa katumuotivaatteissa, vaikka erinäisistä puutostiloista johtuen hampaita vähän puuttui, iho kutisi ja puhekin oli epäselvää sössötystä. Valitettavasti Royal Trux oli ilmiönä wanhan ajan pahoista itsetuhorokkareista paljon kiinnostavampi, kuin musiikillisesti. Bändillä nimittäin ei ole hirveästi iskevää materiaalia.

Kollaa kestää - Tähtien rauha 1978

Kollaa kestää oli tampere-punkin ensimmäisen aallon bändi. He tosin pääsivät levyttämään vähän myöhemmin, kuin aikalaisensa Eput ja kumppanit. Bändi kulminoitui rumpali Jyrki Siukoseen, joka oli vastuussa lähes kaikesta. Siukosen häipyessä kuvioista, myös Kollaa kestää hiipui ja häipyi bändikartalta.

Tähtien rauha on 'Musti sotakoira' sinkun b-puoli. Paraatipuolen biisi on sitä perus suomihuumori-punkkia. Kuka tykkää, kuka ei. Mutta tämä kakkospuoli on jotain ihan muuta.. Siukonen on myöhemmässä elämässään ansoitunut taiteilijaja ja ollut mm. kuvataideakatemian professori. Punk taisi käydä jo aikanaan liian ahtaaksi leikkikentäksi.
Mutta mutta palataampa biisiin; paraatipuoli oli jo levytetty edellisenä vuonna. Kakkospuolta levytettäessä kustantaja Epe Helenius oli vittuillakseen hommannut studioon diskobändien ala Abba ja hämyjen käyttämän jousikoneen. No, pojat sitten pläjäyttivät punk-sinkun b-puoleksi esoteerisen rytmikoneen komppaaman hämykrautpopin. "Mitä on ikuisuus? Ikuisuus on nyt". Tämä oli enemmän punk kuin punk :-D

dälek - Ever Somber 2005

Maailma on täynnä yllätyksiä. Viimeinen Ever Somberin alussa mieleen tuleva ajatus on, että 90-luvun kenkiintuijottelijoiden märältä unelta kuulostava feedback-kitarointi liittyykin rap-biisiin.

New Jerseyläinen dälek kuuluu hip-hopin uudistajiin ja lainaa taustoilleen surutta kitarasurinaa ja noisea. Faust ei ole viimeinen yhtye mikä tuonpuoleisesta soivissa kitaroista tulee mieleen. Lähemmällä tarkastelulla selvisikin, että dälek on tehnytkin yhteistyötä myös tämän saksalaisen pioneerin kanssa. Ei tosin tällä biisillä. cLOUDDEAD muistuttaa tätä jonkun verran, mutta dälekin räppäys on astetta miehekkäämpää ja katu-uskottavampaa. Täytynee mennä Nosturiin katsomaan.

Ebba Grön - We're Only in It for the Drugs 1979

Ruotsi-teema jatkuu edelleen, tosin vähän eri kamalla. Ebba Gröniä tituleerattiin aikanaan Ruotsin Eppu Normaaliksi. Niin hyvää ruotsintaitoa en omaa, että saisin bändin punk-huutolaulusta hirveästi selvää. Silti tuntuu, ettei ainakaan tällä ensi albumilla ihan hirveästi huumorilla pelleillä. Räävitön levyn nimi saattaa sitä olla. Toisaalta laulaja Thåströminin myöhempien tekemisten valossa en ole siitäkään ihan varma. Mieshän vietti vuosia Hollannin huumeluolissa. Ehkä suurin yhteinen nimittäjä bändeillä oli megasuosio, jota Ebba Grön nautti Ruotsissa samalla tavalla kuin Eput Suomessa. Ja nimi.

Ensireaktio levyn soidessa on; "Voiko ruotsiksi laulettu musa olla näin rankan kuuloista?" Hahaa! Musiikkirasisti ajoi tutkaan.
Jos levyn saundeja vertaa saman ajan suomi-punk levyihin, ymmärtää hyvin miksi Ruotsista tuli jo 70-luvun alussa Abba ja miksi maan 'Action Rock' kuulostaa edelleenkin hyvältä (joskin noin muuten hengettömältä). Kitarat oli saatu kuulostamaan yhtä äkäisiltä kuin suuressa maailmassa ja homma on muutenkin astetta tanakampaa. Sanoituksissa liikutaan tukholmalaisissa rappioromantiikan maisemissa; nukutaan mm. Tunnelbanassa yms. mitä Hanoit sitten elivät pari vuotta myöhemmin.

Ebba Grönin debyytti oli positiivinen yllätys ja pamahtaa kaikkien aikojen punk-suosikit listalle.

Bo Hansson - Ur Trollkärlens Hatt 1972

Rotaatiossa on pyörinyt paljon ruotsalaista 70-luvun jazzia, progea ja folkkia. Kuten Suomessakin, piirit ovat olleet pienet ja kuuntelemani artistit ja orkesterit ovat löyhästi kytköksissä toisiinsa (Turid, Bo Hansson ja Kebnekajse).

Bo Hansson oli Ruotsin ensimmäisiä rokkareita käyden läpi Tukholman varhaiset bändikuviot. Tässä vaiheessa vielä kitaraa soittava Hansson pääsi kuumiin juttuihin, kun hänen silloinen bändinsä Merrymen lämppäsi Rolling Stoneseja näiden varhaisella Skandinavian kiertueellaan. Hansson perusti rumpali Janne Karlsonin kanssa urkurumpu-duo Hansson & Karlssonin, joka soitti up-tempo Hammond-musaa Nieminen & Litmanen tyyliin. Suuri hetki koettiin Jimi Hendrixin vieraillessa Ruotsissa, jossa hänellä oli sessio Hanssonin kanssa. Hendrix myös levytti ensimmäiselle levylleen heidän Tax Freensa.

1969 Hanssonin sai tyttöystävältään lainaksi Taru Sormusten herrasta kirjan, johon hän kilahti täysin. Hansson rupesi vääntämään yksinäisessä mökissä instrumentaalimusaa kirjan pohjalta. Vuonna 1970 julkaistu Sagam om Ringen oli jättimenestys Ruotsissa sekä pari vuotta myöhemmin Englannissa.

1972 julkaistu 'Ur Trollkärlens Hatt' eli 'Taikurin hattu' jatkoi Sormusten herran kotikutoista fantasiapataa. Sagam om Ringenillä oli paljon hyviä hetkiä, mutta se kuulostaa kuitenkin enemmän hautajaismusalta, kuin matkalta Keskimaahan. Ur Trollkärlens Hatt sen sijaan on monipuolisempi ja yllättävän tuore levyllinen proge-jaskaa. Sormusten herran Hansson soitti kaiken vielä lähes kokonaan itse, mutta tällä levyllä on paljon vierailijoita ja yhteissoitossakin on särmää. Miellyttävyydestä huolimatta mistään 'easy listeningistä' ei ole kyse. Kulmikkaat kitarat, rytminvaihdot, phaseri, Hanssonin mestarilliset koskettimet ja syntikat kuulostavat tänään jopa tuoreemmilta, kuin aikanaan. Tässä on jotain samaa villasukka-fantasian henkeä, kuin alkuperäisessä Tolkienissa ja Tove Janssonissa. Seikkailuun. Suomalaisista artisteista ihan lähelle pääsivät 70-luvun Tolonen ja Pohjola.

Rockin apumiehet #2 - Ringo Starr

Rockin apumiehet saapuvat huimaa kyytiä kakkososaan. Tällä kertaa tapetilla on taas ajankohtaisen yhtyeen The Beatlesin rumpali Richard Starkley aka Ringo Starr.

Alkuperäinen idea oli ottaa käsittelyyn saman yhtyeen toinen jäsen George Harrison. Hän oli hivenen kimurantimpi hahmo, joka kärsi orkesterissa kahden melkoisen hyvän biisintekijän varjossa olemisesta. Kuitenkin sisäisten jännitteiden jo hajottaessa yhtyettä, eivät Harrisonin kappaleet bändin viimeisellä Abbey Road-levyllä (Let it Be äänitettiin aiemmin, vaikka julkaistiin melkein postyymisti) kalvenneet yhtään Lennon-McCartney sävellysten rinnalla. Tämän joutui johtokaksikkokin tunnustamaan. Eikä Harrisonin myöhemmästä hienosta soolourastakaan voi oikein puhua apumiehen tekemisinä.

John Lennonin sanoin "Ainoa kenestä olen Beatlesien jälkeen huolissani, on Ringo". Ennustus ei kuitenkaan täysin toteuttanut itseään, sillä Ringo julkaisi ensimmäisen ex-Beatle #1 US-hitin (Photograph). Tässä vaiheessa pitää nauhaa kuitenkin kelata takaisin päin.

Beatles muotoutui kaverusten yhtyeestä, jossa alusta asti olivat mukana Lennon, McCartney ja Harrison. Alun perin kannuja paukutti Pete Best niminen jannu, jonka huonoa onnea on aina jaksettu surkutella. Lopullista totuutta ei tiedä, mutta tosiasia on, että Best kengittiin yhtyeestä. Oli syy mikä tahansa. Ringo Starr otettiin yhtyeeseen ja alusta asti oli selvää, että tämän henkilökemiat toimivat paremmin.
Ulospäin homma toimi myös niin, että Starrin edustama 'jokamies' toi vastapainoa muiden söpönassuilulle ja taidekouluälykköydelle. Bändin sisällä Starrin olemus myös tasapainotti palikoita. Ringon joviaali karisma pelasti myös bändin typerät elokuvat, Starrin näytellessä de facto pääosaa.

Revolverista eteenpäin Ringolle tehtiin melkein joka levylle yksi harmiton kappale, jonka hän sai laulaa. Näistä rallatuksista on myöhemmin syntynyt klassikkoja ja on syytä muistaa, että 60-luvun mutakuoppaan päättäneen Woodstock-festivaalin kohokohtiin kuului Joe Cockerin epileptisen tulinen versio Ringon laulamasta 'With a Little Help From My Friends'istä.

Starr toimi tasapainottavana tekijänä myös yhtyeen nielaistessa kokonaan Maharishi Yogin opit. "Safka oli pahaa" oli Starrin kommentti vegetarismin ja henkisen kasvun äärellä olemisesta (Starr on tosin nykyisin kasvissyöjä, terveydellisistä syistä).

Joviaalilla Starrilla oli toki Beatlesien aikana omat huonot hetkensä. Valkoisen albumin aikana bändin kinastellessa ja nysvätessä studiossa Starr sai tarpeekseen ja erosi yhtyeestä. Ringo vietti pari viikkoa Peter Sellerssin jahdilla Sardiniassa kännäten ja kirjoitti samalla OMAN Beatles-klassikkonsa 'Octopus Garden'in. Häntä tarvittiin kuitenkin pikaisesti tasapainottamaan Beatlesia ja mies palasi.

Beatlesin loppuaikaa kohti on varmaa, ettei yhtye olisi sisäisissä skismoissaan kestänyt niinkään pitkään ilman Ringon pehmentävää vaikutusta. Lennonin heroinismi, Yoko Onot, taloudelliset riidat ja McCartneyn ja Harrisonin erimielisyydet soittotaidoista sekä biisinteosta söivät lopulta yhtyeen neljäksi sooloartistiksi. Starr oli ainoa yhtyeen jäsen, johon kaikki olivat muutaman vuoden kestäneen keskinäisen mykkäkoulunsa aikana yhteydessä.

Ringo soitti rumpuja Lennonin ja Harrisonin sooloklassikoilla ja hänen omilla levyillään vierailivat kaikki Beatlet biisintekijöinä. Tämä on värittänyt kaikkia myöhempiä Starrin joviaaleja ja harmittomia soololevyjä. Ringo on se heppu, joka nousee jokamiehenä vierailemaan lavalle ja laulaa pari rallatustaan. Kaikki tykkäävät ja tulevat hänen levyilleen vierailemaan.

Toki Ringollakin on ollut synkät hetkensä. Alkuaikojen pillerien rouhimisen ja psykedeelien jälkeen mies oli vuosikaudet vakavan alkoholismin ja kovien huumeiden vankina.
Toiset synkät hetket hän on aiheuttanut elokuvan katsojille ollessaan mukana muutamalla Magical Mystery Tour-tyylisellä rock-elokuvalla (T.Rex: Born to Boogie, Zappan 200 Motels yms.)

Rumpujen soitto? No.. se sujui tarvittavan hyvin.

Michael Jackson - Come Together 1988

Heviurpojen ja amisten dissauksen ykköskohde, eli The Beatles julkaisi albumiensa remasteroidut versiot 39 vuotta hajoamisensa jälkeen kahden jäsenen ollessa jo mullan alla. Silti brittien top-40 listalle nousi peräti 11 Beatles levyä.
Olkoon bändi sitten kuinka paljon jalustalle nostettu, se ei poista levyjen Rubber Soul, Revolver, Abbey Road tai Let It Be uranuurtavuutta. Pitkälti koko läntisen pallonpuoliskon valkoinen kevyt pop-musiikki lainaa edelleen tänäkin päivänä näitä levyjä.

Come Together on jo alkuperäisenä todella funkki, mutta useat mustat muusikot ovat antaneet tälle biisille oman tulkintansa. Yksi parhaista on Ike & Tina Turnerin sielukas luenta kappaleesta.

Tässä kuitenkin erittäin hyvä versio eräältä vastikään edesmenneeltä artistilta, joka omisti jossain vaiheessa Beatlesien kappaleiden oikeudet. Kohtaus päättää Moonwalker elokuvan. En ole kyseistä leffaa nähnhyt kokonaan, mutta se on hankintalistalla.

PS:
Iken ja Tiinan versio

Eero Raittinen - Joskus näin joskus ei 1971

Seuraan säännöllisesti mainiota Finnpicks-blogia, joka on keskittynyt suomalaisiin käännösiskelmiin. Blogissa voi myös kuunnella rinnakkain sekä alkuperäisen, että suomiversion. Aiheet tuosta blogista tuskin loppuvat, koska en rehellisesti edes tiedä kuinka monta käännösbiisiä suomessa on tehty. Kymmeniä tuhansia?

Yksi syy kääntämiselle on tietysti ollut tarve suomentaa kielitaidottomalle kansalle tuttu ulkomainen hittimelodia. Toinen syy on ollut se, ettei omaa kappalemateriaalia syntynyt sen ajan musiikkiteollisuuden vastaamaan tahtiin. Yllättävän suuri osa käännöskappaleista napattiin Italiasta. Italia ja suomen kieli taipuvat foneettisesti samantapaisesti, joten italo-melodioiden päälle on ollut helppo tekstittää.

Tämänkin singlen A-puoli 'Toivotaan toivotaan' oli italokäännös. Raittisen toiseksi suurimman hittisinkun B-puoli on kuitenkin mielenkiintoisempi. Lauluntekijä James Taylorin Fire and Rain taipuu jylhään luentaan. Parhaimmillaanhan versiointi voi herättää kappaleen omaan uuteen elämään. Tässä tapauksessa Raittisen esittämä pianon, rumpujen ja isojen kitaroiden säestämä kappale kuulostaa minun korviini paremmalta, kuin Taylorin hiirulaismaisesti sössöttämä alkuperäinen. Lyriikkakin toimii hyvin. Ylen äänilevykanta merkitsee tekstittäjäksi tuntemattoman Sovituksesta vastannee Kirkankin taustalla rokkia kääntänyt Eero Lupari Isladerseineen.

Tätä biisiä ei ole Finnpicksissä vielä käsitelty, joten jos blogin pitäjä eksyy tänne niin tässä hyvä vihje!

Tangerine Dream - Zeit 1972

Tangerine Dreamia on sivuttu muutamaan kertaan tässä blogissa, vaikka yhteenkään sen levyyn ei olla tartuttu. Yhtyeen albumit siirtyvät kuitenkin usein levyhyllystä soittimeen, joten on aika ottaa yksi niistä käsittelyyn.

Tangerine Dream oli Kraftwerkin ohella yksi krautrockin ja kosmisen musiikin kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä. Bändi saavutti brittijulkaisujen osalta oikeaa mainstream-suosiota ja omaa edelleen vankkumattoman kuulijakuntansa. 80-luvulla he kyllä pilasivat homman saatanan juustoisella kamalla (mm. Streethawk-tunnari). Bändiä voisi luonnehtia ilkeämielisesti 'taiteellisemmaksi Jarreksi'. Yhtyeen katalogista löytyy kuitenkin pitkä pätkä erittäin asiallisia levyjä, jos vain viitsii kaivaa.

Zeit ei ole yhtyeen levyistä suurin suosikki. Seuraavana vuonna ilmestynyt Atem on iskevämpi ja Virginille julkaistu läpimurtolevy Phaedra taas helpompi. Silti yhtye, joka julkaisee 'Aika' nimisen tuplavinyylin, jossa ei tapahdu YHTÄÄN MITÄÄN ansaitsee maininnan Levyhyllyssä.

Alkuperäisellä vinyylillä oli yksi biisi levypuoliskollaan. Zeit on siitä outo levy, että se pystyy pysäyttämään ajan kokonaan. Tai siirtymään tilaan, missä ei tapahdu mitään, vaikka kajareista kuuluukin jotain ääntä. Levyllä ei ole Atemin kaltaisia teemoja juuri ollenkaan. Jos sellaista kehitellään edes hetki, niin se lopetetaan saman tien. Levy on siis pääpiirteissään pulputusta, ujellusta ja huminaa. Ei mitään rytmejä. Kun olin pikkupoika, tälläistä kutsuttiin suhinaksi. 90-luvulla homman nimi päivitettiin ambientiksi.

The Rheingold Prelude (Nosferatu 1979)

Klassisen musiikin käyttäminen elokuvan taustalla ei ole mikään uusi juttu. Jo elokuvan alkuaikoina orkesterimontusta soitettiin omaa sovitusta päivän tuoreimmista sävelmistä (ja tämän päivän konservoiduista).

Werner Herzog käytti todella usein filmeissään Popol Vuh-yhtyettä, joka on tässäkin blogissa tunnustettu. Mayojen pyhästä kirjasta nimensä ottanut yhtye siirtyi mammuttimaisten ensilevyjensä jälkeen hienostuneempaan ilmaisuun. Yhtye soitti omaa erikoista kamarimusiikkiaan, johon oli sotkettu kuoroja, sitaria yms. Parhaimman kuvan tästä kaudesta saa mainiosti nimetyltä Hosianna Mantra-levyltä.

Ylläolevassa pätkässä Popol Vuh avaa kappaleen, joka vaihtuu kohdassa 2:22 Wagnerin upeaan Reininkullan alkusoittoon. Sama kappale kuullaan uudestaan elokuvan loppupäässä.

Herzogin uusintafilmatisointi on hieno ja omilla jaloillaan seisova kunnianosoitus Murnaun mykkäfilmi-klassikolle. 'Pääroolissa' nähdään Bruno Ganz ja vampyyrikreivinä itseoikeutetusti hyytävän ja fyysisen roolin tehnyt Klaus Kinski.

Julian Cope - Jehovahkill 1992

Huomasin tämän pyörivän kotistereoissa vuodenajasta toiseen, joten annetaan levylle uusintahuomio. Edellisen vuoden postaukseni oli vain lyhyt raapaisu yhden ehkä 90-luvun parhaan levyn sisältöön.

Julian H. Cope on artisti, joka nousi 80-luvun taitteessa hetkeksi kuuluisuuteen 'Liverpool-scene' yhtyeensä Teardrop Explodesin kanssa. Bändi sai muutaman hitin ja esiintyi Top of the Popsissa.

Uudesta aallosta Cope ponnisti psykedeelien maailmaan. Lavalla itsensä verille viillellyttä artsitia pidettiin hetken aikaa taas yhtenä 'kadotettuna artistina'. Kuinka tietoinen tuo peliliike oli, voi vain arvailla. Copen musiikkikin on täynnä nerokkaita pastisseja, joten hänen roolihahmonsa hullusta taiteilijasta on varmasti hyvinkin harkittu.

Tässä välissä hän kuitenkin ehti yllättää kuulijansa pläjäyttämällä pari MTV-soittoakin saanutta seesteistä pitkäsoittoa. Hetken taas valtavirtasuosiota nauttineena hän teki 'Peggy Suicide' albumin, joka oli kyllä erittäin kuuntelukelpoinen levy, mutta käsitteli uuspakanuutta, järjestelmällisen uskonnon pahuutta, ympäristöasioita ja muita yhtä kevyitä aiheita. Sama toistettiin tällä Jehovahkill-levyllä ja se riitti kenkimiseen levy-yhtiöstä. Trilogian kolmas osa 'Autogeddon' ilmestyi tämän jälkeen eri yhtiön listoilla ja käsitteli nimensä mukaisesti teollisuus/autoteollisuus aihetta.

Jehovahkill alkaa aika tarkalleen samoista nuoteista, joihin Peggy Suicide loppui. Akustisen Soul Desertin jälkeen alkaa matka aamun maahan. Jehovahkillin mikseriin on laitettu Kraftwerkkiä ja Iggy Popia. Copen hyvän sävelkynän värittämänä. Välillä annetaan esoteerisen kuuloisen syntetisaattorin huokaista. Krautrockkia kohtaan kumarretaan useaan otteeseen. Villiä kitarointia sisältävä Necropolis ja The Subtle Energies Commission ovat melkein kaiken velkaa Neu!:n ykköslevylle.

Vaikka yllä namedroppailtiin, kuulostaa levy silti TÄYSIN Julian Copen itsensä tekemältä. Hieno suodatin ja mielenkiintoista asiaa.

Gun Club - Miami 1982

Gun Club oli Jeffrey Lee Piercen Los Angelesista ponnistanut yhtye, joka nautti koko olemassa olonsa ajan vankkaa kulttisuosiota. Alunperin LA'n Blondie-fanclubin presidenttinä toiminut Pierce alati vaihtuvan miehistönsä kanssa loihti esiin sydäntä polttavaa rokkabilly-blues-voodoo-punkkia. Piercen hivenen nuotin vieressä viihtyvä laulu tuo musiikkiin oman särmänsä. Miamin tuottajana toimi Blondien Chris Stein ja taustalaluja hoitaa levyllä D.H. Laurence Jr. pseudonyymin takaa Debbie Harry. Esikoislevy räjäytti villiydellään potin, mutta Miami taas on aavemaisempi.

Päihteiden runsas käyttö sekä bändin hajottaminen ja loputon uudelleen kasaaminen rikkoi levytys- ja esiintymistahtia. Jeffrey Lee Pierce kuului Johnny Thunders-koulukuntaan, joka oli vakaasti sitä mieltä, että taiteilijan tulee polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Homma onnistui viimein vuonna 1996.

Harald Grosskopf - Synthesist 1980

Harald Grosskopf oli/on saksalainen perkussionisti, joka soitti rumpuja Wallensteinin (joka mielestäni edustaa huonosti laulettua sinfonista progea pahimmillaan) lisäksi monella krautrockin kiistämättä tärkeimmällä levyllä. Mainitaan tässä vaikka Walter Wegmüllerin Tarot ja Klaus Schulzen Moondawn.

Grosskopfin ensimmäinen soololevy tuokin monilta osin mieleen juuri Schulzen syntetisoinnin. Sekvenssoinnin lisäksi Grosskopf soittaa tälläkin levyllä Moondawnilta tutut notkeat rumpuraidat. Levy on Moebiuksen ja Plankin 'Rastakraut Pasta'n kanssa hyvä esimerkki 70-luvun syntikkaprogen nopeasta taipumisesta 80-luvun elektroniseen musaan.

Harmillisesti harva näistä pioneereista pääsi nauttimaan suosiosta. Eikä Grosskopfkaan kuulu siihen joukkoon.

Wilco - Huvilateltta 17.8.09

Koska kuvaaminen oli keikan aikana kielletty, käytän härskisti yhtyeen sivustolta löytyvää promokuvaa.

Olen myöhäissyntyinen Wilco-fani. Olin toki Doc Martens-aikana kuullut nimen Uncle Tupelo, mutta bändi tuli ihan väärästä maasta ja soitti hylkimisreaktiota aiheuttavaa kantria. Sen perilliseen Wilcoon törmäsin myöhemmin sivulauseissa ja Yankee Hotel Foxtrot hehkutuksessa. En ottanut hommasta selvää, ennenkuin puolivahingossa hankin A Ghost is Born levyn. Se soikin sitten autostereoissa koko kesän.

Jostain ihmeen syystä en ole myöskään viitsinyt hankkia kahta viimeisintä levyä, mikä keikalla aiheutti tuntemattomia biisejä. Tuntemattomia hyviä biisejä.

Jossain on kuvailtu Wilcon musiikkia Beatlesin ja Neu!:n sekoitukseksi. Ei mitenkään tuulesta temmattu vertaus. Peruskantriksi kun yhtyettä ei oikein voi sanoa. Itse namedroppaisin vielä Faustin, koska sen verran paholaisen kanssa sopimuksen tehnyttä kitarakuritusta löytyi. Harvoin löytyy sellaista määrää instrumenttilahjakkuutta samaan aikaan lavalla, säilyttäen silti sen järjen (tai järjettömyyden) soitossa. Jopa nokkamies Jeff Tweedy on monella mittarilla taitava kitaristi ja kun siihen lisää Nels Clinen infernaaliset taidot, kahdet koskettimet (sekä välillä kolmannen kitaran), Sirattin komean bassottelun ja Glenn Kotchen perkussiotaiteilun, lava pursuaa tekniikkaa ja taitoa. Onneksi Wilco osaa kanavoida tämän oikein ja tiukasti, eikä saa aikaan ähkyä.

Tweedille tuotiin jokaisen biisin välissä eri kitara ja kitararoudarin 'naama peruslukemilla' ilmeestä pystyi lukemaan Tweedin känkkäränkkäluonteen. Saman roudarin kasvoille ilmestyi keikan loppua kohden sentään pieni hymy hänen luovuttaessa soittimia bändin liiderille, mikä kertoi Tweedin mielialan noususta. Setti loppui yleisön toiveiden vastaisesti tasan kymmeneltä, koska huvilupa ei antanut soittaa pidempään. Ilma ritisi, eikä porukka olisi halunnut luovuttaa. Toivottavasti bändi palaa Suomeen. Ainakin se pystyisi helposti täyttämään Tavastiaa isomman salin.

Kirka - Okolona River Bottom Band 1968

Kesän kunniaksi kauan metsästetty video. Kirka esiintyy videolla myrkynvihreä puku päällä, tsiksit vaeltelevat ja ottavat aurinkoa aallonmurtajalla. Väri-TV! Biisikin on hyvä.

Remu - Live at Café Metropol 1985

Tämä levy pyörii keskusteluissa aina, kun on puhe uudelleenjulkaisemattomista suomilevyistä. Oma ensikosketus oli isoveljen kaverilta äänittämä kasetti. Vuosia sen jälkeen olen metsästänyt levyä enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Toissa kesänä se löytyi muutamalla eurolla kotkalaisesta divarista.

Remu oli edellisellä EP:llä siirtynyt suomenkieliseen lauluun. Soololevynä tämä oli jo äijän viides. Omasta mielestäni tämä on miehen paras levy, joka yhdistää iskelmän ja Remu-kielellä lauletun scattauksen aika hauskasti. Samaa tekstikamaahan mies lauloi käytännössä Hurriganesienkin solistina.

Bändinä tällä levyllä musisoi ammattitaitoista väkeä, tunnetuimpina Jukka Tolonen kitarassa ja Hessu Hiekkala pianossa. Biiseissä Remulla on käytössään koko suomi-iskelmän pussi sen pohjatonta kaukokaipuuta myöten.

Toisetkin pussit ja pussukat ovat vuosien mittaan menneet pohjia myöten. Tämä lienee syy siihen, että viime euroviisuihinkin pyrkinyt Remu-biisi oli vain kalpea varjo näistä 80-luvun puolen välin sielukkaista iskelmäpastisseista.