Kävin viikolla Tavastialla katsomassa yhden Hanoi Rocksien jäähyväiskeikoista.
Kuulun siihen ikäryhmään, jotka olivat Hanoiden 'loiston päivien' aikaan vielä niin pieniä, että bändi oli lähinnä kuudesluokkalaisten juttu huiveineen ja pillifarkkuineen ja tukkineen.
Itse pidin (valveutuneena yhdeksän vuotiaana ..jep jep) tukkabändejä ja niiden musiikkia pelleilynä. Muutaman vuoden jälkeenhän tulivatkin t-paitoihin ja farkkuihin pukeutuneet trash-metallimiehet, niiden jälkeen brittipop ja alternative. Sonic Youthin kappaleen nimen mukaan; '
If You Pose You Die'. Ja ne 80-luvun jätkät tosiaankin
poseerasivat! (tosin niin poseerasivat kaikki nämä vaihtoehtojannutkin, vaikka vähän eri kuvastolla).
Kirjastossa tuli myös hekoteltua Andy McCoyn 80-luvun omaelämänkertaa '
Hanoista ikuisuuteen'. Itsetunnon puutteella kaveria ei ainakaan oltu rangaistu. Koko ylimielinen Hanoi-suunsoittohan sai aikaan skandaaleja 80-luvun Kekkoslandiassa. Heitä kuului paheksua, jos ei muuten niin ainakin suurisuina. Tähtiä oltiin ja maailmakin melkein valloitettiin, mut sit rumpali kuoli.
Rumpali?!? No, Razzle oli lähinnä maakuntatason soittaja, mutta näemmä tärkeä katalysaattori yhtyeen kemiallisessa/kemikaalisessa tasapainossa.
90-luvun puolessa välissä jannut olivat palanneet yksi toisensa jälkeen takaisin Suomeen Sam Yaffaa lukuunottamatta. Hivenen nöyryyttäkin oli saattanut ilmestyä puheisiin. Itse suhtauduin heihin pienellä säälinsekaisella hymähdyksellä. Itseasiassa siihen saakka, kunnes suomalaisten bändien maailmanvalloitus oli OIKEASTI tapahtunut.
Sen jälkeen Hanoitkin ovat saaneet mun silmissä enemmän kunnioitusta. Tämä ei johdu mistään Jimeistä tai Himi Pääkalloista, vaan siitä että kundit puhuivat aikoinaan osittain totta merkityksestään.
Kaikki tuntevat Mötley Crue-episodin ja Gun's Rosesien antaman tunnustuksen, mutta Hanoi vaikutti muutenkin kuvastoon; 70-luvun lopussa pöyhötukat ja punkkuteet yhdistettynä tatuointeihin ja katuromantiikkaan toimivat vahvasti suunnannäyttäjinä. 80-luvun musiikkia käsittelevissä kirjoissa ja musiikkilehdissä Hanoi Rocks vilahtaa koko ajan vakiintuneesti sivulauseissa. Monroe oli Lontoossa Stiv Batorsin kämppis ja Andy soitti Iggy Popin bändissä (sai tosin kenkää). Ne ovat seikkoja jotka ainakin meikäläisen mittarissa ovat the r.o.c.k-juttuja.
Samaan aikaan nykyajassa:Saavuin Tavastialle ennen kaveriani, joka on minua ratkaisevat viisi vuotta vanhempi ja oli/on Hanoi-fani. Jaamme suosikeissa vanhan Alice Cooperin, Dead Boyssit, Johnny Thunderssit ja Stoogesit, ja niin tekivät Hanoitkin.
Salin ovet olivat vielä kiinni, mutta sivupöydässä silmäkulmistaan kyyneliä pyyhkivät tänne asti lentäneet japanilaismimmit kertovat selkeää kieltään homman olleen todellakin ilmiö. Osa yleisöstä ei taas ollut syntynytkään, kun yhtyeen klassinen kokoonpano hajosi vuonna 1985. Sitten ne 30-40-kymppiset Mike Monroen näköiset muijat.
Setin alkaessa tuli selväksi, että Hanoi-09 pelittää pitkälti kolmen ruotsalaisten vaihtopelaajien voimin. Tottakai Monroe on yhtyeen keulakuva ja Andy kitaraikoni, mutta kyllä soitto pysyi pystyssä juuri ulkomaalaisvahvistusten avulla. Energiataso oli kuitenkin korkea ja setissä ei ollut varsinaisesti yhtään hidasta biisiä. Biisimateriaali oli minulle sinänsä pääosin tuntematonta muutamaa kappaletta lukuunottamatta. Hanoilta puuttuu ehkä se Anthemi, jollaiseksi yritetään Tragedyä. 'Too much, too soon'.. vai kuitenkin 'Too little, too late'? Viimeisenä tuli heidän ainoa oikea melkein hitti 'Up Around the Bend'. 'Back to the Mystery City' muuten kuulosti yksittäisenä kappaleena oikein hyvältä.
Täpötäysi Tavastia sai sitä mitä halusi ja bändi oli hyvä. Me jäimme juomaan muutaman liian monennen jaloviinan. Onnea uusiin haasteisiin Mike ja Andy!
Eppu Normaali. Leevi & the Leavingsien lisäksi toinen iskelmäbändi, josta saavat tykätä kaikki indie-natseista junttiurpoihin. Kaikki kunnia Eppujen iskelmäosastolle, mutta ennen iskelmä-instituutiota oli uuden aallon Eput. Akun tehdas aiheuttaa aina yllätyksen; voiko näin humoristinen levy olla samalla näin viksu?
