torstai 24. syyskuuta 2009

Kollaa kestää - Tähtien rauha 1978

Kollaa kestää oli tampere-punkin ensimmäisen aallon bändi. He tosin pääsivät levyttämään vähän myöhemmin, kuin aikalaisensa Eput ja kumppanit. Bändi kulminoitui rumpali Jyrki Siukoseen, joka oli vastuussa lähes kaikesta. Siukosen häipyessä kuvioista, myös Kollaa kestää hiipui ja häipyi bändikartalta.

Tähtien rauha on 'Musti sotakoira' sinkun b-puoli. Paraatipuolen biisi on sitä perus suomihuumori-punkkia. Kuka tykkää, kuka ei. Mutta tämä kakkospuoli on jotain ihan muuta.. Siukonen on myöhemmässä elämässään ansoitunut taiteilijaja ja ollut mm. kuvataideakatemian professori. Punk taisi käydä jo aikanaan liian ahtaaksi leikkikentäksi.
Mutta mutta palataampa biisiin; paraatipuoli oli jo levytetty edellisenä vuonna. Kakkospuolta levytettäessä kustantaja Epe Helenius oli vittuillakseen hommannut studioon diskobändien ala Abba ja hämyjen käyttämän jousikoneen. No, pojat sitten pläjäyttivät punk-sinkun b-puoleksi esoteerisen rytmikoneen komppaaman hämykrautpopin. "Mitä on ikuisuus? Ikuisuus on nyt". Tämä oli enemmän punk kuin punk :-D

tiistai 22. syyskuuta 2009

dälek - Ever Somber 2005



Maailma on täynnä yllätyksiä. Viimeinen Ever Somberin alussa mieleen tuleva ajatus on, että 90-luvun kenkiintuijottelijoiden märältä unelta kuulostava feedback-kitarointi liittyykin rap-biisiin.

New Jerseyläinen dälek kuuluu hip-hopin uudistajiin ja lainaa taustoilleen surutta kitarasurinaa ja noisea. Faust ei ole viimeinen yhtye mikä tuonpuoleisesta soivissa kitaroista tulee mieleen. Lähemmällä tarkastelulla selvisikin, että dälek on tehnytkin yhteistyötä myös tämän saksalaisen pioneerin kanssa. Ei tosin tällä biisillä. cLOUDDEAD muistuttaa tätä jonkun verran, mutta dälekin räppäys on astetta miehekkäämpää ja katu-uskottavampaa. Täytynee mennä Nosturiin katsomaan.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Ebba Grön - We're Only in It for the Drugs 1979

Ruotsi-teema jatkuu edelleen, tosin vähän eri kamalla. Ebba Gröniä tituleerattiin aikanaan Ruotsin Eppu Normaaliksi. Niin hyvää ruotsintaitoa en omaa, että saisin bändin punk-huutolaulusta hirveästi selvää. Silti tuntuu, ettei ainakaan tällä ensi albumilla ihan hirveästi huumorilla pelleillä. Räävitön levyn nimi saattaa sitä olla. Toisaalta laulaja Thåströminin myöhempien tekemisten valossa en ole siitäkään ihan varma. Mieshän vietti vuosia Hollannin huumeluolissa. Ehkä suurin yhteinen nimittäjä bändeillä oli megasuosio, jota Ebba Grön nautti Ruotsissa samalla tavalla kuin Eput Suomessa. Ja nimi.

Ensireaktio levyn soidessa on; "Voiko ruotsiksi laulettu musa olla näin rankan kuuloista?" Hahaa! Musiikkirasisti ajoi tutkaan.
Jos levyn saundeja vertaa saman ajan suomi-punk levyihin, ymmärtää hyvin miksi Ruotsista tuli jo 70-luvun alussa Abba ja miksi maan 'Action Rock' kuulostaa edelleenkin hyvältä (joskin noin muuten hengettömältä). Kitarat oli saatu kuulostamaan yhtä äkäisiltä kuin suuressa maailmassa ja homma on muutenkin astetta tanakampaa. Sanoituksissa liikutaan tukholmalaisissa rappioromantiikan maisemissa; nukutaan mm. Tunnelbanassa yms. mitä Hanoit sitten elivät pari vuotta myöhemmin.

Ebba Grönin debyytti oli positiivinen yllätys ja pamahtaa kaikkien aikojen punk-suosikit listalle.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Bo Hansson - Ur Trollkärlens Hatt 1972

Rotaatiossa on pyörinyt paljon ruotsalaista 70-luvun jazzia, progea ja folkkia. Kuten Suomessakin, piirit ovat olleet pienet ja kuuntelemani artistit ja orkesterit ovat löyhästi kytköksissä toisiinsa (Turid, Bo Hansson ja Kebnekajse).

Bo Hansson oli Ruotsin ensimmäisiä rokkareita käyden läpi Tukholman varhaiset bändikuviot. Tässä vaiheessa vielä kitaraa soittava Hansson pääsi kuumiin juttuihin, kun hänen silloinen bändinsä Merrymen lämppäsi Rolling Stoneseja näiden varhaisella Skandinavian kiertueellaan. Hansson perusti rumpali Janne Karlsonin kanssa urkurumpu-duo Hansson & Karlssonin, joka soitti up-tempo Hammond-musaa Nieminen & Litmanen tyyliin. Suuri hetki koettiin Jimi Hendrixin vieraillessa Ruotsissa, jossa hänellä oli sessio Hanssonin kanssa. Hendrix myös levytti ensimmäiselle levylleen heidän Tax Freensa.

1969 Hanssonin sai tyttöystävältään lainaksi Taru Sormusten herrasta kirjan, johon hän kilahti täysin. Hansson rupesi vääntämään yksinäisessä mökissä instrumentaalimusaa kirjan pohjalta. Vuonna 1970 julkaistu Sagam om Ringen oli jättimenestys Ruotsissa sekä pari vuotta myöhemmin Englannissa.

1972 julkaistu 'Ur Trollkärlens Hatt' eli 'Taikurin hattu' jatkoi Sormusten herran kotikutoista fantasiapataa. Sagam om Ringenillä oli paljon hyviä hetkiä, mutta se kuulostaa kuitenkin enemmän hautajaismusalta, kuin matkalta Keskimaahan. Ur Trollkärlens Hatt sen sijaan on monipuolisempi ja yllättävän tuore levyllinen proge-jaskaa. Sormusten herran Hansson soitti kaiken vielä lähes kokonaan itse, mutta tällä levyllä on paljon vierailijoita ja yhteissoitossakin on särmää. Miellyttävyydestä huolimatta mistään 'easy listeningistä' ei ole kyse. Kulmikkaat kitarat, rytminvaihdot, phaseri, Hanssonin mestarilliset koskettimet ja syntikat kuulostavat tänään jopa tuoreemmilta, kuin aikanaan. Tässä on jotain samaa villasukka-fantasian henkeä, kuin alkuperäisessä Tolkienissa ja Tove Janssonissa. Seikkailuun. Suomalaisista artisteista ihan lähelle pääsivät 70-luvun Tolonen ja Pohjola.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Rockin apumiehet #2 - Ringo Starr

Rockin apumiehet saapuvat huimaa kyytiä kakkososaan. Tällä kertaa tapetilla on taas ajankohtaisen yhtyeen The Beatlesin rumpali Richard Starkley aka Ringo Starr.

Alkuperäinen idea oli ottaa käsittelyyn saman yhtyeen toinen jäsen George Harrison. Hän oli hivenen kimurantimpi hahmo, joka kärsi orkesterissa kahden melkoisen hyvän biisintekijän varjossa olemisesta. Kuitenkin sisäisten jännitteiden jo hajottaessa yhtyettä, eivät Harrisonin kappaleet bändin viimeisellä Abbey Road-levyllä (Let it Be äänitettiin aiemmin, vaikka julkaistiin melkein postyymisti) kalvenneet yhtään Lennon-McCartney sävellysten rinnalla. Tämän joutui johtokaksikkokin tunnustamaan. Eikä Harrisonin myöhemmästä hienosta soolourastakaan voi oikein puhua apumiehen tekemisinä.

John Lennonin sanoin "Ainoa kenestä olen Beatlesien jälkeen huolissani, on Ringo". Ennustus ei kuitenkaan täysin toteuttanut itseään, sillä Ringo julkaisi ensimmäisen ex-Beatle #1 US-hitin (Photograph). Tässä vaiheessa pitää nauhaa kuitenkin kelata takaisin päin.

Beatles muotoutui kaverusten yhtyeestä, jossa alusta asti olivat mukana Lennon, McCartney ja Harrison. Alun perin kannuja paukutti Pete Best niminen jannu, jonka huonoa onnea on aina jaksettu surkutella. Lopullista totuutta ei tiedä, mutta tosiasia on, että Best kengittiin yhtyeestä. Oli syy mikä tahansa. Ringo Starr otettiin yhtyeeseen ja alusta asti oli selvää, että tämän henkilökemiat toimivat paremmin.
Ulospäin homma toimi myös niin, että Starrin edustama 'jokamies' toi vastapainoa muiden söpönassuilulle ja taidekouluälykköydelle. Bändin sisällä Starrin olemus myös tasapainotti palikoita. Ringon joviaali karisma pelasti myös bändin typerät elokuvat, Starrin näytellessä de facto pääosaa.

Revolverista eteenpäin Ringolle tehtiin melkein joka levylle yksi harmiton kappale, jonka hän sai laulaa. Näistä rallatuksista on myöhemmin syntynyt klassikkoja ja on syytä muistaa, että 60-luvun mutakuoppaan päättäneen Woodstock-festivaalin kohokohtiin kuului Joe Cockerin epileptisen tulinen versio Ringon laulamasta 'With a Little Help From My Friends'istä.

Starr toimi tasapainottavana tekijänä myös yhtyeen nielaistessa kokonaan Maharishi Yogin opit. "Safka oli pahaa" oli Starrin kommentti vegetarismin ja henkisen kasvun äärellä olemisesta (Starr on tosin nykyisin kasvissyöjä, terveydellisistä syistä).

Joviaalilla Starrilla oli toki Beatlesien aikana omat huonot hetkensä. Valkoisen albumin aikana bändin kinastellessa ja nysvätessä studiossa Starr sai tarpeekseen ja erosi yhtyeestä. Ringo vietti pari viikkoa Peter Sellerssin jahdilla Sardiniassa kännäten ja kirjoitti samalla OMAN Beatles-klassikkonsa 'Octopus Garden'in. Häntä tarvittiin kuitenkin pikaisesti tasapainottamaan Beatlesia ja mies palasi.

Beatlesin loppuaikaa kohti on varmaa, ettei yhtye olisi sisäisissä skismoissaan kestänyt niinkään pitkään ilman Ringon pehmentävää vaikutusta. Lennonin heroinismi, Yoko Onot, taloudelliset riidat ja McCartneyn ja Harrisonin erimielisyydet soittotaidoista sekä biisinteosta söivät lopulta yhtyeen neljäksi sooloartistiksi. Starr oli ainoa yhtyeen jäsen, johon kaikki olivat muutaman vuoden kestäneen keskinäisen mykkäkoulunsa aikana yhteydessä.

Ringo soitti rumpuja Lennonin ja Harrisonin sooloklassikoilla ja hänen omilla levyillään vierailivat kaikki Beatlet biisintekijöinä. Tämä on värittänyt kaikkia myöhempiä Starrin joviaaleja ja harmittomia soololevyjä. Ringo on se heppu, joka nousee jokamiehenä vierailemaan lavalle ja laulaa pari rallatustaan. Kaikki tykkäävät ja tulevat hänen levyilleen vierailemaan.

Toki Ringollakin on ollut synkät hetkensä. Alkuaikojen pillerien rouhimisen ja psykedeelien jälkeen mies oli vuosikaudet vakavan alkoholismin ja kovien huumeiden vankina.
Toiset synkät hetket hän on aiheuttanut elokuvan katsojille ollessaan mukana muutamalla Magical Mystery Tour-tyylisellä rock-elokuvalla (T.Rex: Born to Boogie, Zappan 200 Motels yms.)

Rumpujen soitto? No.. se sujui tarvittavan hyvin.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Michael Jackson - Come Together 1988



Heviurpojen ja amisten dissauksen ykköskohde, eli The Beatles julkaisi albumiensa remasteroidut versiot 39 vuotta hajoamisensa jälkeen kahden jäsenen ollessa jo mullan alla. Silti brittien top-40 listalle nousi peräti 11 Beatles levyä.
Olkoon bändi sitten kuinka paljon jalustalle nostettu, se ei poista levyjen Rubber Soul, Revolver, Abbey Road tai Let It Be uranuurtavuutta. Pitkälti koko läntisen pallonpuoliskon valkoinen kevyt pop-musiikki lainaa edelleen tänäkin päivänä näitä levyjä.

Come Together on jo alkuperäisenä todella funkki, mutta useat mustat muusikot ovat antaneet tälle biisille oman tulkintansa. Yksi parhaista on Ike & Tina Turnerin sielukas luenta kappaleesta.

Tässä kuitenkin erittäin hyvä versio eräältä vastikään edesmenneeltä artistilta, joka omisti jossain vaiheessa Beatlesien kappaleiden oikeudet. Kohtaus päättää Moonwalker elokuvan. En ole kyseistä leffaa nähnhyt kokonaan, mutta se on hankintalistalla.

PS:
Iken ja Tiinan versio

Eero Raittinen - Joskus näin joskus ei 1971

Seuraan säännöllisesti mainiota Finnpicks-blogia, joka on keskittynyt suomalaisiin käännösiskelmiin. Blogissa voi myös kuunnella rinnakkain sekä alkuperäisen, että suomiversion. Aiheet tuosta blogista tuskin loppuvat, koska en rehellisesti edes tiedä kuinka monta käännösbiisiä suomessa on tehty. Kymmeniä tuhansia?

Yksi syy kääntämiselle on tietysti ollut tarve suomentaa kielitaidottomalle kansalle tuttu ulkomainen hittimelodia. Toinen syy on ollut se, ettei omaa kappalemateriaalia syntynyt sen ajan musiikkiteollisuuden vastaamaan tahtiin. Yllättävän suuri osa käännöskappaleista napattiin Italiasta. Italia ja suomen kieli taipuvat foneettisesti samantapaisesti, joten italo-melodioiden päälle on ollut helppo tekstittää.

Tämänkin singlen A-puoli 'Toivotaan toivotaan' oli italokäännös. Raittisen toiseksi suurimman hittisinkun B-puoli on kuitenkin mielenkiintoisempi. Lauluntekijä James Taylorin Fire and Rain taipuu jylhään luentaan. Parhaimmillaanhan versiointi voi herättää kappaleen omaan uuteen elämään. Tässä tapauksessa Raittisen esittämä pianon, rumpujen ja isojen kitaroiden säestämä kappale kuulostaa minun korviini paremmalta, kuin Taylorin hiirulaismaisesti sössöttämä alkuperäinen. Lyriikkakin toimii hyvin. Ylen äänilevykanta merkitsee tekstittäjäksi tuntemattoman Sovituksesta vastannee Kirkankin taustalla rokkia kääntänyt Eero Lupari Isladerseineen.

Tätä biisiä ei ole Finnpicksissä vielä käsitelty, joten jos blogin pitäjä eksyy tänne niin tässä hyvä vihje!

lauantai 12. syyskuuta 2009

Tangerine Dream - Zeit 1972

Tangerine Dreamia on sivuttu muutamaan kertaan tässä blogissa, vaikka yhteenkään sen levyyn ei olla tartuttu. Yhtyeen albumit siirtyvät kuitenkin usein levyhyllystä soittimeen, joten on aika ottaa yksi niistä käsittelyyn.

Tangerine Dream oli Kraftwerkin ohella yksi krautrockin ja kosmisen musiikin kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä. Bändi saavutti brittijulkaisujen osalta oikeaa mainstream-suosiota ja omaa edelleen vankkumattoman kuulijakuntansa. 80-luvulla he kyllä pilasivat homman saatanan juustoisella kamalla (mm. Streethawk-tunnari). Bändiä voisi luonnehtia ilkeämielisesti 'taiteellisemmaksi Jarreksi'. Yhtyeen katalogista löytyy kuitenkin pitkä pätkä erittäin asiallisia levyjä, jos vain viitsii kaivaa.

Zeit ei ole yhtyeen levyistä suurin suosikki. Seuraavana vuonna ilmestynyt Atem on iskevämpi ja Virginille julkaistu läpimurtolevy Phaedra taas helpompi. Silti yhtye, joka julkaisee 'Aika' nimisen tuplavinyylin, jossa ei tapahdu YHTÄÄN MITÄÄN ansaitsee maininnan Levyhyllyssä.

Alkuperäisellä vinyylillä oli yksi biisi levypuoliskollaan. Zeit on siitä outo levy, että se pystyy pysäyttämään ajan kokonaan. Tai siirtymään tilaan, missä ei tapahdu mitään, vaikka kajareista kuuluukin jotain ääntä. Levyllä ei ole Atemin kaltaisia teemoja juuri ollenkaan. Jos sellaista kehitellään edes hetki, niin se lopetetaan saman tien. Levy on siis pääpiirteissään pulputusta, ujellusta ja huminaa. Ei mitään rytmejä. Kun olin pikkupoika, tälläistä kutsuttiin suhinaksi. 90-luvulla homman nimi päivitettiin ambientiksi.

torstai 10. syyskuuta 2009

The Rheingold Prelude (Nosferatu 1979)



Klassisen musiikin käyttäminen elokuvan taustalla ei ole mikään uusi juttu. Jo elokuvan alkuaikoina orkesterimontusta soitettiin omaa sovitusta päivän tuoreimmista sävelmistä (ja tämän päivän konservoiduista).

Werner Herzog käytti todella usein filmeissään Popol Vuh-yhtyettä, joka on tässäkin blogissa tunnustettu. Mayojen pyhästä kirjasta nimensä ottanut yhtye siirtyi mammuttimaisten ensilevyjensä jälkeen hienostuneempaan ilmaisuun. Yhtye soitti omaa erikoista kamarimusiikkiaan, johon oli sotkettu kuoroja, sitaria yms. Parhaimman kuvan tästä kaudesta saa mainiosti nimetyltä Hosianna Mantra-levyltä.

Ylläolevassa pätkässä Popol Vuh avaa kappaleen, joka vaihtuu kohdassa 2:22 Wagnerin upeaan Reininkullan alkusoittoon. Sama kappale kuullaan uudestaan elokuvan loppupäässä.

Herzogin uusintafilmatisointi on hieno ja omilla jaloillaan seisova kunnianosoitus Murnaun mykkäfilmi-klassikolle. 'Pääroolissa' nähdään Bruno Ganz ja vampyyrikreivinä itseoikeutetusti hyytävän ja fyysisen roolin tehnyt Klaus Kinski.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Julian Cope - Jehovahkill 1992

Huomasin tämän pyörivän kotistereoissa vuodenajasta toiseen, joten annetaan levylle uusintahuomio. Edellisen vuoden postaukseni oli vain lyhyt raapaisu yhden ehkä 90-luvun parhaan levyn sisältöön.

Julian H. Cope on artisti, joka nousi 80-luvun taitteessa hetkeksi kuuluisuuteen 'Liverpool-scene' yhtyeensä Teardrop Explodesin kanssa. Bändi sai muutaman hitin ja esiintyi Top of the Popsissa.

Uudesta aallosta Cope ponnisti psykedeelien maailmaan. Lavalla itsensä verille viillellyttä artsitia pidettiin hetken aikaa taas yhtenä 'kadotettuna artistina'. Kuinka tietoinen tuo peliliike oli, voi vain arvailla. Copen musiikkikin on täynnä nerokkaita pastisseja, joten hänen roolihahmonsa hullusta taiteilijasta on varmasti hyvinkin harkittu.

Tässä välissä hän kuitenkin ehti yllättää kuulijansa pläjäyttämällä pari MTV-soittoakin saanutta seesteistä pitkäsoittoa. Hetken taas valtavirtasuosiota nauttineena hän teki 'Peggy Suicide' albumin, joka oli kyllä erittäin kuuntelukelpoinen levy, mutta käsitteli uuspakanuutta, järjestelmällisen uskonnon pahuutta, ympäristöasioita ja muita yhtä kevyitä aiheita. Sama toistettiin tällä Jehovahkill-levyllä ja se riitti kenkimiseen levy-yhtiöstä. Trilogian kolmas osa 'Autogeddon' ilmestyi tämän jälkeen eri yhtiön listoilla ja käsitteli nimensä mukaisesti teollisuus/autoteollisuus aihetta.

Jehovahkill alkaa aika tarkalleen samoista nuoteista, joihin Peggy Suicide loppui. Akustisen Soul Desertin jälkeen alkaa matka aamun maahan. Jehovahkillin mikseriin on laitettu Kraftwerkkiä ja Iggy Popia. Copen hyvän sävelkynän värittämänä. Välillä annetaan esoteerisen kuuloisen syntetisaattorin huokaista. Krautrockkia kohtaan kumarretaan useaan otteeseen. Villiä kitarointia sisältävä Necropolis ja The Subtle Energies Commission ovat melkein kaiken velkaa Neu!:n ykköslevylle.

Vaikka yllä namedroppailtiin, kuulostaa levy silti TÄYSIN Julian Copen itsensä tekemältä. Hieno suodatin ja mielenkiintoista asiaa.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Gun Club - Miami 1982

Gun Club oli Jeffrey Lee Piercen Los Angelesista ponnistanut yhtye, joka nautti koko olemassa olonsa ajan vankkaa kulttisuosiota. Alunperin LA'n Blondie-fanclubin presidenttinä toiminut Pierce alati vaihtuvan miehistönsä kanssa loihti esiin sydäntä polttavaa rokkabilly-blues-voodoo-punkkia. Piercen hivenen nuotin vieressä viihtyvä laulu tuo musiikkiin oman särmänsä. Miamin tuottajana toimi Blondien Chris Stein ja taustalaluja hoitaa levyllä D.H. Laurence Jr. pseudonyymin takaa Debbie Harry. Esikoislevy räjäytti villiydellään potin, mutta Miami taas on aavemaisempi.

Päihteiden runsas käyttö sekä bändin hajottaminen ja loputon uudelleen kasaaminen rikkoi levytys- ja esiintymistahtia. Jeffrey Lee Pierce kuului Johnny Thunders-koulukuntaan, joka oli vakaasti sitä mieltä, että taiteilijan tulee polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Homma onnistui viimein vuonna 1996.

maanantai 31. elokuuta 2009

Harald Grosskopf - Synthesist 1980

Harald Grosskopf oli/on saksalainen perkussionisti, joka soitti rumpuja Wallensteinin (joka mielestäni edustaa huonosti laulettua sinfonista progea pahimmillaan) lisäksi monella krautrockin kiistämättä tärkeimmällä levyllä. Mainitaan tässä vaikka Walter Wegmüllerin Tarot ja Klaus Schulzen Moondawn.

Grosskopfin ensimmäinen soololevy tuokin monilta osin mieleen juuri Schulzen syntetisoinnin. Sekvenssoinnin lisäksi Grosskopf soittaa tälläkin levyllä Moondawnilta tutut notkeat rumpuraidat. Levy on Moebiuksen ja Plankin 'Rastakraut Pasta'n kanssa hyvä esimerkki 70-luvun syntikkaprogen nopeasta taipumisesta 80-luvun elektroniseen musaan.

Harmillisesti harva näistä pioneereista pääsi nauttimaan suosiosta. Eikä Grosskopfkaan kuulu siihen joukkoon.

tiistai 18. elokuuta 2009

Wilco - Huvilateltta 17.8.09

Koska kuvaaminen oli keikan aikana kielletty, käytän härskisti yhtyeen sivustolta löytyvää promokuvaa.

Olen myöhäissyntyinen Wilco-fani. Olin toki Doc Martens-aikana kuullut nimen Uncle Tupelo, mutta bändi tuli ihan väärästä maasta ja soitti hylkimisreaktiota aiheuttavaa kantria. Sen perilliseen Wilcoon törmäsin myöhemmin sivulauseissa ja Yankee Hotel Foxtrot hehkutuksessa. En ottanut hommasta selvää, ennenkuin puolivahingossa hankin A Ghost is Born levyn. Se soikin sitten autostereoissa koko kesän.

Jostain ihmeen syystä en ole myöskään viitsinyt hankkia kahta viimeisintä levyä, mikä keikalla aiheutti tuntemattomia biisejä. Tuntemattomia hyviä biisejä.

Jossain on kuvailtu Wilcon musiikkia Beatlesin ja Neu!:n sekoitukseksi. Ei mitenkään tuulesta temmattu vertaus. Peruskantriksi kun yhtyettä ei oikein voi sanoa. Itse namedroppaisin vielä Faustin, koska sen verran paholaisen kanssa sopimuksen tehnyttä kitarakuritusta löytyi. Harvoin löytyy sellaista määrää instrumenttilahjakkuutta samaan aikaan lavalla, säilyttäen silti sen järjen (tai järjettömyyden) soitossa. Jopa nokkamies Jeff Tweedy on monella mittarilla taitava kitaristi ja kun siihen lisää Nels Clinen infernaaliset taidot, kahdet koskettimet (sekä välillä kolmannen kitaran), Sirattin komean bassottelun ja Glenn Kotchen perkussiotaiteilun, lava pursuaa tekniikkaa ja taitoa. Onneksi Wilco osaa kanavoida tämän oikein ja tiukasti, eikä saa aikaan ähkyä.

Tweedille tuotiin jokaisen biisin välissä eri kitara ja kitararoudarin 'naama peruslukemilla' ilmeestä pystyi lukemaan Tweedin känkkäränkkäluonteen. Saman roudarin kasvoille ilmestyi keikan loppua kohden sentään pieni hymy hänen luovuttaessa soittimia bändin liiderille, mikä kertoi Tweedin mielialan noususta. Setti loppui yleisön toiveiden vastaisesti tasan kymmeneltä, koska huvilupa ei antanut soittaa pidempään. Ilma ritisi, eikä porukka olisi halunnut luovuttaa. Toivottavasti bändi palaa Suomeen. Ainakin se pystyisi helposti täyttämään Tavastiaa isomman salin.

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Kirka - Okolona River Bottom Band 1968



Kesän kunniaksi kauan metsästetty video. Kirka esiintyy videolla myrkynvihreä puku päällä, tsiksit vaeltelevat ja ottavat aurinkoa aallonmurtajalla. Väri-TV! Biisikin on hyvä.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Remu - Live at Café Metropol 1985

Tämä levy pyörii keskusteluissa aina, kun on puhe uudelleenjulkaisemattomista suomilevyistä. Oma ensikosketus oli isoveljen kaverilta äänittämä kasetti. Vuosia sen jälkeen olen metsästänyt levyä enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Toissa kesänä se löytyi muutamalla eurolla kotkalaisesta divarista.

Remu oli edellisellä EP:llä siirtynyt suomenkieliseen lauluun. Soololevynä tämä oli jo äijän viides. Omasta mielestäni tämä on miehen paras levy, joka yhdistää iskelmän ja Remu-kielellä lauletun scattauksen aika hauskasti. Samaa tekstikamaahan mies lauloi käytännössä Hurriganesienkin solistina.

Bändinä tällä levyllä musisoi ammattitaitoista väkeä, tunnetuimpina Jukka Tolonen kitarassa ja Hessu Hiekkala pianossa. Biiseissä Remulla on käytössään koko suomi-iskelmän pussi sen pohjatonta kaukokaipuuta myöten.

Toisetkin pussit ja pussukat ovat vuosien mittaan menneet pohjia myöten. Tämä lienee syy siihen, että viime euroviisuihinkin pyrkinyt Remu-biisi oli vain kalpea varjo näistä 80-luvun puolen välin sielukkaista iskelmäpastisseista.

maanantai 29. kesäkuuta 2009

Lothar & the Hand People - This is it , Machines 1999 (kokoelma)

Lothar & the Hand People oli vähemmän tunnettuja psykedeliabändejä. Alun perin Denverissä perustettu yhtye muutti New Yorkiin ja oli paikalliskuuluisuus soittaen Byrdsien, Chamber Brothersien ynnä muiden kanssa.

Bändin oma erikoisuutensa oli esiintyminen moog-syntetisaattorin ja thereminin kanssa. Jossain on väitetty, että he olisivat olleet ensimmäinen orkesteri, joka kiersi noiden laitteiden kanssa. 'Lothar' oli yhtyeen thereminin nimi. Soittajat olivat se 'Hand People'. Mistään esi-teknosta ei varsinaisesti ollut kyse, vaan etenkin ensilevyllä yhtye osoitti erittäin hyvää popsävellystaitoa ihan Revolverin aikaisen Beatlesin hengessä. Kakkoslevy Space Hymn liikkui jo vähän enemmän elektronisella alueella.

Jostain syystä bändin kahta levyä ei ole julkaistu vuoden 1991 cd-painosten jälkeen. Onneksi kokoelma kattaa ihan hyvin bändin tekemiset.

Yes, I Love You

perjantai 26. kesäkuuta 2009

Michael Jackson 1958 - 2009

Nyt se kauan aavisteltu asia tapahtui. Michael Jackson suoritti viimeisen moonwalkkinsa ja poistui keskuudestamme.

Miehen siviilielämästä voi olla montaa mieltä (vai voiko olla muuta kuin yhtä?), mutta musiikin puolella sanon vain; Kuningas on kuollut. Eläköön kuningas!

Lisää Jacksonista myöhemmin.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Peter Kember aka. Sonic Boom



Sonic Boom (syntyjään Peter Kember, 1965, Rugby) on valitettavan väliinputoaja-artisti. Boom ja Jason Pierce (tai siihen aikaan Jason Spaceman) perustivat vuonna 1985 kotikaupungissaan Rugbyssa Spacemen 3-yhtyeen. Bändi oli alunperin trio, mutta pian pulkan veto siirtyi kaksikolle. Ja myös vähän kaiken muunkin veto; Spacemen 3 edusti vielä tuohon aikaan epämuodikasta psykedeliaa ja jannut olivat nistin maineessa. Eikä musakaan ollut mitään Beatles-pastisseja, vaan sekoitus suhinaa, dronea, Suicidea, MC5:sta ja välillä yllättävän kaunista popmusiikkia. Ei siis mitään MTV-kamaa vaan ihan aitoa hämyilyä.

Yhtye alkoi saada pientä nimeä vasta hajoamisensa kynnyksellä. Bändin joutsenlaulu Recurring (1991) oli splittilevy Boomin ja Piercen välillä. Toinen toisella puolella. Muusikot olivat kuitenkin kummallakin samat. Jostain syystä Suomenkin telkkarissa tuli 80/90-luvun taitteessa bändin aikaisempi Revolution-biisin video. Se teki kitaroineen vaikutuksen.

Spacemen 3 hajottua Jason Pierce perusti jonkun verran oikeaakin kaupallista suosiota nauttivan Spiritualizedin, jonka musiikki nojaa enemmän Jasonin gospeliin. Sonic Boom taas jatkoi/jatkaa perustamassaan Spectrumissa. Erillään ollessaan kun jannut eivät täydentäneet toisiaan, on pakko myöntää ettei Boomin sävelkynä ole ehkä yhtä terävä, kuin entisen bändikaverinsa.

Sonic Boom on joutunut myös kamppailemaan heroinisminsa kanssa, eikä hän ole oikein pystynyt tekemään 'artistista läpimurtoa'. Levyjä Spectrumin ja toisen E.A.R projektinsa (mukana mm. My Bloody Valentinen Kevin Shields) on putkahdellut kahden vuosikymmenen aikana verkkaisesti. Boom kokosi myös erittäin hyvän kokoelman Spacelines. Youtube paljastaa, että mies on nykyisin kohtuullisen ahkera keikkailija. Hyvä niin, sillä ainakin saundit ovat kohdallaan. Olen aina pitänyt tuosta dronesta, jota Spiritualizedkin käyttää edelleen jonkin verran. Keikalla näkyivät virittävän kitaratkin sen avulla.
Sonic Boomilla on edelleen oma studionsa Rugbyssä, joka on ladattu täyteen vintage-elektroniikkaa ja syntikoita. Keikoille hän lähtee kuitenkin matkalaukkuun mahtuvien perus-Casioiden ja samplereiden kanssa. Mutta saundi on niissä miltei sama. Ja se on taikuutta.

Kolme sointua hyvä.
Kaksi sointua parempi.
Yksi sointu = täydellistä!

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Santana - III 1971

Santana on nykyään turhan aliarvostettu. Onhan se vuoden 1999 kaupallinen paluulevy pikkasen sellainen ja 1970-luvun lopusta lähtien Carloksen musiikki on ollut aika juustoista.

Kilahdettiin kaverin kanssa Santanan vanhaan kamaan joskus 90-luvun puolessa välissä. Vinyyliä liikkui divareissa, ja levyjä tuli hankittua jonkun verran. III on toiseksi viimeinen aidon Santana-bändin levyistä. Seuraava Caravaniserai on jo aikamoinen sillisalaatti ja osittain suorastaan tylsä. Sen jälkeen Gregg Rolie ja Neal Schon lähtivät perustamaan Journeytä.(!!!!!) Carloksen Caravaniseraita seuranneissa Santana-soololevyissä on sentään hyviäkin hetkiä.

III:sta edeltävä Abraxas oli lyönyt Santanan lattari-fuusiorockin täydellisesti läpi. Kolmonen oli paluu Abraxasin popimmista biiseistä ensi levyn latinokamaan. Kitaroilla tulitettuna tietenkin. Tälle levylle hankittiin mukaan vasta 17-vuotias Neal Schon. Teinikitaraihme oli jo kiinnittänyt Eric Claptonin huomion, joka ei ehtinyt pyytää tätä mukaan Derek & the Dominoesiin Santanan viedessä pojan nenän edestä. Kolmosella Santana ja Schon tulittavat kitaroitaan niin, että kahvipavut paahtuvat.

Tässä näyte siihen maailman aikaan harvinaisesta konsertista. Nimittäin artistista Afrikassa.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Primal Scream - Screamadelica 1991

Täällä on jääty jumittelemaan maailman parhaan rock-bändin Rolling Stonesin juttuihin, joista on suhteellisen kivutonta siirtyä Primal Screamiin. On totta, että bändin pihalla olo kiteytyi seuraavaan Give Out But Don't Give Up levyyn ja 'Rocks' biisiin. Tuolloin he luulivat tosiaan olevansa 70-luvun alun Rolling Stones. Melkoinen mahalasku, mutta onneksi sieltä noustiin.

Screamadelican kohdalla on vähän hankala puhua itse bändin levystä. Enemminkin voi puhua tuottajien miksauksista. Levyn takana hääri sellainen joukko 90-luvun alun suuruuksia kuin, The Orb, Hypnotone, Andrew Weatherall, Hugo Nichloson ja Jimmy Miller, joka myös miksasi levyn. Viimeksi mainittuhan tuotti ne kaikki klassiset Stones-levyt.

Primal Screamin hyppy keskinkertaista retro-rokkia soittavasta orkesterista house-musiikin ja kulttuurin ystäväksi oli jyrkkä. Levy alkaa kuitenkin makean up-liftingillä Stones-pastissilla 'Movin' On Up'. Seuraa omalaatuinen luenta 13th Floor Elevatorsien 'Slip Inside This House' biisistä. Sitten levy lähtee ihan omalle radalleen. Barretin aikainen Floyd, Velvetit, moottoripyörä-elokuvien lainit, Jesse Jacksonin puhe, Depeche Mode ja house sekoittuvat. Eikä kuulosta edelleenkään miltään muulta kuin Screamadelicalta.

Erään kaverin kanssa ollut kiistaa Happy Mondaysista. Hänen mielestä se on ilkeää ja tanssittavaa musaa. Madchesterin Sex Pistols. Minun mielestä Shaun Ryder on vain ölisevä spurgu ja biisit paskoja. Jos haluaa edellä mainittua musaa, laitan mielummin Stonesia tai Screamadelican.