"Folk" terminä aiheuttaa (ehkä) vieläkin mielikuvan Joan Baezin ja Bob Dylanin tyylisistä amerikkalaisista artisteista ja näiden seuraajista. Nämähän omaksuivat osittain Vihreiltä saarilta siirtolaisten mukana kulkeutuneita juttuja, amerikkalaisesti yhdistellen, sekoittaen ja värittäen omaan musiikkiinsa. Yliopiston kampuksen puistossa soiva akustinen kitara, tai Woodstockin lava. Toisaalta folk on siitä poikkeava tyylisuunta, että esittäjät ja innoitus kulkeutuivat kaupallisessa populaarimusiikissa tavanomaista kiertoa toisinpäin. Tällä kertaa britit eivät soittaneet amerikkalaisten keksimää rokkabillyä tai soulia ja myyneet sitä takaisin, vaan Uuden mantereen artistit innoittivat brittejä tutkimaan omaa musiikkiperinnettään.Donovan ja vaikka meidänkin paikallinen Hector kulkivat aluksi Dylanin ja kumppaneiden perässä, mutta englantilaiset löysivät hyvin nopeasti vielä elossa olevan perinteensä ja rupesivat ammentamaan siitä. Tämä boksi alkaa vuodesta 1955 ja dokumentoi äänitettyä perintöä, joka jäi noihin alkuaikoihin pahasti rockin ja muun uuden kaman puristuksiin - lähinnä pappojen soitettavaksi. Kokoelma liikkuu kahdella ensimmäisellä levyllä jokseenkin kronologisesti ja kertoo myös muutamassa kohdassa, kuinka myös perinnemusiikki ja sen taitajat ottivat avoimesti biisejä ja instrumentaatiota Uudelta mantereelta. Ja näinhän se pelimannimeininki oikeasti menikin. Musiikki ei ollut laputettua ja näin siirretty ikuiseen "meripihkaan", vaan juttuja ja tekstejä varioitiin omalla suulla, vähän niinkuin tarinoita ajalla, jolloin kirjoitustaito oli harvojen vallassa. Ja homma oli tietenkin molempisuuntaista.
Kansanmusiikin katoaminen oli hätiköity pelko, sillä aika pian sen julistuksen jälkeen maat, meren ja ilman valloittaneet sähköiset soittimet tulivat mukaan ja Englannissa syntyi jopa jonkin sortin renessansi-ilmiö, jossa sähköiset bändit tekivät versioitaan tradeista, tai keksivät niitä muistuttavia omia biisejään. Tyylisuunta nautti aika suurtakin kaupallista suosiota ja aikakauden suurin hirviö Led Zeppelinkin jakoi keikkansa ja levytyksensä osittain folk-peräisille jutuille.
Kakkoslevyllä osa esittäjistä on vielä jonkin verran puritaanisesti liikkeellä (löytyy mm. Sandy Denny ennen Fairport-aikaansa), mutta kolmoslevyllä tarinaan tulee mukaan psykedeeliset sävyt ja myös osittain soitinarsenaali sitareineen ynnä muineen. Kolmos- ja neloslevyjen sisältö ei poikkea hirveästi toisistaan, eikä kronologisestikaan enää edetä tasaisesti kohti vuotta 1978. Musiikki levyillä on mielenkiintoinen yhdistelmä ennalta kirjoitettua muotoa, mutta myös sen levittämistä. Mr. Fox, Comus ja Spirogyra vetelevät suuntaan, jota voisi avomielisesti kutsua progeksi ja fiilis on kaikin puolin kokeellinen - oman lootansa sisällä.
Brittiläinen uusio-folk oli tyylisuuntauksena erittäin viehättävän kuuloista kamaa. Moni yhtye onnistui pitkäsoitoillaankin kohtuullisen hyvin, mutta useissa mies/nais-sekakokoonpanoissa tuntui olevan bändin hajoittavana tekijänä soittajiensa keskinäisten romanssien kariutuminen. Tästä vielä jatkettiin usein uuden bändin kera, mutta rajausvuosi 1978 kertoo aikansa tuulensuuntien muutoksesta.
Periaatteessa folk- ja folk-rock olivat ruohonjuuritason, tai DIY-henkisen skenen toimintaa. Et tarvinnut muuta kuin akustisen kitaran, lauluääneen ja vaikkapa huilun.
MUTTA; Jos kuuntelee esimerkiksi Nick Draken pikkauksia, ymmärtää että virtuositeettisesta soittamisestahan tässä on kyse. Spirogyran miehistön Royal Academy of Music-tausta yhdistettynä folk-progeen. Ja niin edelleen, eli ei se niin helppoa ollutkaan. Thatcherin aika, lakot, mellakat ja muut sai kuuntelijat hiljalleen vaatimaan toisenlaista soundia. Eedeni hävisi nopeasti vinyylille painetuiksi muistoiksi toisenlaisista ajoista. 70-luvun alun kunnianhimoinen brittifolk oli pohjimmiltaan kierrätetty utopia, jollaiseksi se myös jäi. Tosin mielenkiintoisesti pääsaarten sijaan Irlannissa folk-musiikki jäi elämään vahvasti paikan populaarimusiikissa ja vielä aivan valtavirran liepeille.
Näitä vastaavia bokseja ilmestyi 2000- ja 2010-luvuilla aika monta ja ne ovat yleensä kohtuullisen hyvin koottuja. Ja kylkiäisenä kannattaa lukea vuonna 2012 julkaistu Rob Youngin mainio 'Electric Eden'-kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti