Aavikko - Okeanos 2016

Aavikko ilmestyi omaan tietoisuuteen noin tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin ei ollut olemassa varsinaisesti "hipsteriksi" kutsuttavia ihmisiä, mutta yhtye sai aika samanlaisen kuuntelijaryhmän hyväksynnän ympäri yliopistokaupunkeja, joissa yhtye myös keikkaili. Näennäistä itä-Eurooppa- ja lo-fi estetiikkaa uhkunut bändi levytti instrumentaalejaan, jotka nojasivat rumpali Leppäsen komppiin ja kolmikon kosketinsoittimiin. Yritin monesti alkaa pitämään yhtyeestä, mutta yritykseksi se aina jäi.

Vuodet vierivät ja olen hyvin tietoinen Leppästickin osuudesta Circlen noususta yhdeksi omista suosikkibändeistäni (en muuten pitänyt Loop-ajan Circlestäkään). Aavikko on levyttänyt suhteellisen harvakseen ja tämä viides, tai kuudes albumi on jatkumoa kuulemma Novo Atlantiksen aikana alkaneelle irtiotolle aikaisemmasta tyylistä. Tähän en kommentoi mitään, koska en ole kuullut.

Okeanos osui omaan kaikuluotaimeeni viime vuoden Avaruusromua-ohjelmasta, joka herätti kiinnostuksen levyä kohtaan. Sen verran liikkui myös huhuja, että koko levy oli kuulemma radiossa soineen kappaleen tyylistä musaa.

Levyn saaminen kuunteluun oli kuitenkin suhteellisen työlästä tänä aikana, jolloin levykaupat ovat lopettaneet, Anttilaa ei ole, eivätkä marketit osta random-puulaakien levyjä, jos pistävät hyllyyn enää ollenkaan. No, tämä tuli lopulta vastaan Lahden Äxässä, joten kuunteluun.

Elikkäs takakannessa luvataan levyn olevan sitä pahamaineista, tai no: ainakin halpamaineista new age musiikkia, eli musiikkitapettia henkiselle... hengelle. Ja sitä se tosiaan on kannen delfiinejä ja Vangelikselle, tai Yannille kumartavaa kreikkalaisfonttia myöten. Kuuleman mukaan levyn kappaleet ovat erään delfiinin kasvukertomus. Musiikki on edelleen instrumentaalia ilman sanoja, joten kertomus käydään lähinnä kuuntelijan omassa päässä. Levy on muutenkin jaettu kuuteen eri kappaleeseen, mutta ne ovat sisällöltään toistensa kanssa samanlaista äänitapettia, joten periaatteessa on kysymys yhdestä pitkästä kokonaisuudesta.

Kuuntelijan päätettäväksi jää myös, onko Okeanos läppä, vai totisesti tehty levy. Itse uskon tietysti, että kyseessä on jälkimmäinen. Delfiinin kasvukertomus nimittäin ammentaa sieltä 80-90-luvun skenestään ne parhaat palaset, jotka kuulostavat kieltämättä hyviltä (vaikka kuinka yrittäisi kieltää): lämpimiä padejä, FM-synteesiä, meren kohinaa ja päällekkäisiä harmonioita ilman melodioita. Mieleen vyöryy kuvia Carl Saganin tiedeohjelmista ja niiden taustalla kauniin mahtipontisesti soineesta musiikista. Siis ilman juustoisia melodioita. Aavikko on jättänyt tällä levyllä myös perkussiot kokonaan pois, eli levyllä ei ole biittiä, vaan se soljuu, kuin delfiini jonkun halvan lomakohteen akvaariossa. Levyä verrattiinkin jossain musiikilliseen rihkamaan: voimakristalleihin, jotka näyttävät kauniilta, mutta niiden sisäinen voima, tai voimaannuttaminen on lopulta uskon asia.

Minä uskon :)