Kouvolan kaupunginkirjastossa oli nostettu paikan vinyylivarastosta esille joukko erikoisempia vinyylilevyjä, joista lainaan tarttui Vaarallisten lelujen 'Seppo ja Antero'-levyn lisäksi tämä harvinaisuus, josta pulitetaan edelleen keräilijöiden toimesta helposti yli sata euroa.Edit: Kyseessä on kirjaston alakerrassa olevan pienlehtinäyttelyn avajaisissa esiintyneen Jukka Nousiaisen nostot kirjaston vinyylivarastosta
Svart tuskin uudelleenjulkaisee tätä mystisen ja vähäjulkaisseen Fennica Nova-levy-yhtiön vinyyliä, koska julkaisuajankohdastaan huolimatta levy dokumentoi ja kerää suomalaisen elektroakustisen musiikin "akateemisempaa" päätä.
Termi elektroakustinen tarkoittaa aika sanatarkasti elektronisesti käsiteltyä tai tuotettua ääntä. Alunperin tätä tehtiin vielä perin hankalilla laitteilla, jotka olivat myös kalliita ja tavallisen käyttäjän saavuttamattomissa. Kansainvälinen esikuva oli tietenkin Stockhausen, joka vieraili Suomessakin useasti 50-60-luvuilla. Uudet äänet ja soittimet janosivat uutta tulkintaa, joten elektroakustinen musiikki nojasi myös hyvin vahvasti avant-gardeen ja taidemusiikkiin, jossa käsittelyllä ja koneilla ei ollut tarkoituskaan tehdä schlagereita, tai viihdemusiikkia, vaan haastaa menneisyys ja tulevaisuus. Suomi oli tietyllä tapaa vahvasti mukana aallonharjalla ainakin ajatuksellisesti. Mielipiteitä jakanut ja antanut legendaarinen kriitikko Seppo Heikinheimo esimerkiksi kirjoitti väitöskirjansa juuri Stockhausenista.
Suomessa haaste otettiin vastaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, johon perustettiin Erkki Kurenniemen johtama studio tutkimaan ja kehittämään äänisynteesiä, sekä rakentamaan tarvittavia laitteita ja ohjaamaan asiasta kiinnostuneita säveltäjiä. Pidemmän elinkaaren koki vuonna 1972 Suomen Yleisradiossa perustettu kokeilustudio, joka toimi vuosituhannen vaihteeseen saakka. Levyn artisteissa ja tuotannossa sivutaan kumpaakin paikkaa, sen yhdeksi kohokohdaksi muodostuessa Kurenniemen alaisen Jukka Ruohomäen 'Pisces'-ääniteos, joka on tiivistelmä hänen suuremmasta teoskokonaisuudesta. Toinen mieleenjäänyt ääniraita on kenttä-äänityksiä käyttänyt Antero Honkasen 'Herääminen (Awakening)'.
Levyn materiaali on sekoitus yksinkertaisilla oskillaattoreilla tehtyä ääntä, kenttä-äänityksiä, taidemusiikin nauhamanipulaatiota ja Stockhausen-tyylistä "leikkaa/liimaa" kamaa.
En erittele sen tarkemmin levyn äänimateriaalia, vaan totean sen olevan osittain haastavaa, jonka seassa on silloin tällöin mielenkiintoisia hetkiä. Se dokumentoi enemmänkin julkaisuajankohtaansa edeltävää eetosta ja ääntä, kuin luo kuuntelukokonaisuuden saatikka viihdyttää. Levyn esiintyjä- ja apulaistietoja katsoessa huomaan myöskin, että tässä on vuoden sisällä ollut etuoikeutettu kuulemaan kyseisten pioneerien nykymenoa Esa Kotilaisen ja Rantasen nähtävästi tällä hetkellä lopetettaneella kuukausittaisella 'Sähköpato-klubilla' Kuusankoskella.
Jos ajattelee levynjulkaisuvuotta 1978 ja sen tarjoamaa musiikkisisältöä huomaa, kuinka nopeita harppauksia elektroninen musiikki ja laitteisto ottivat tuohon aikaan. Toki mentiin sen slaagerin suuntaan ja "east coast"-koulukunnan laitteisto, eli Moog-syntetisaattorit tarjosivat muusikoille kohtuu perinteistä tietä ja ääntä, "west coastin" jäädessä sitten akateemiseen meteliin.
Vuonna 1978 Kraftwerk loi musiikkinsa täysin elektronisella, mutta myös kaupallisessa myynnissä olleella laitteistolla ja discoa väännettiin modulaaristen seinien rumpukoneilla ja sekvenssereillä, joita tällä levyllä käytettiin vielä luomaan hälyä, tai romanttisimmillaan kilinää. Elektronisen musiikin saralla myös Klaus Schulze aloitti ensimmäisellä levyllä melkein puhtaasti konkreettisella musiikilla ja nauhamanipulaatiolla, mutta siirtyi myöhemmin puhtaasti syntetisaattoreilla tehtyyn musiikkiin, olkoonkin tavanomaisesta poikkeavalla rakenteella. Edellämainittuihin verrokkeihin nähden 'Suomalaista Elektroakustista Musiikkia' on akateemista hälyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti