Kuusikymppiseksi viime vuonna ehtinyt britti-eksentrikko Julian Cope on elänyt kohtuullisen tuottoisan taiteellisen uran. Tähän on mahtunut parikymppisenä pientä suosiota nauttinut postpunk-yhtye Teardrop Explodes, hermoromahduksen jälkeinen on/off kaupallinen sooloura, epäkaupallinen sooloura, 90-luvun kultti- ja pikkumenestykset, sekä 2000-luvulla poukkoilu muodollisen ja muodottoman musiikin välillä.Välissä on ilmestynyt mainio omaelämänkerta Head-On, tienavaajana toiminut Krautrocksampler, BBC:lle tehty minisarja Brittein saarten megaliiteista (ja Modern Antiqurian kirja), musiikkia British Museumin viikinkinäyttelyyn, yli kymmenen vuoden ajan säännöllinen kirjoittelu Head Heritage saitilleen, kohkaaminen hyvästä musiikista, muutama vuosi sitten ilmestynyt novelli ja... täytyy vetää happea välillä.
Olen valitettavasti ymmärtääkseni edelleen pitkälti ainoa tässä maassa Copesta kohkaava henkilö (ainakin joka pitää musablogia).
Copen sävelkynästä on helposti irronnut näppäriä ja tarttuvia kappaleita, mutta hänen musiikillinen tuotantonsa 2000-luvulla on pitkälti hylännyt perinteisen popkaavan, vaikka siellä täällä on ollut melodisia hetkiä tai levyjä. Drunken Songs onkin otettu ilolla vastaan niissä medioissa ja blogeissa, joissa siitä on kirjoitettu, koska se on selkeä paluu takaisin muodokkaisiin lauluihin. Jopa levyn lopettava 18-minuuttinen eepos "On The Road to Tralee" liikuskelee osiensa kanssa kohtuu formaalisti läpi humalaisen bussimatkan/road-tripin Copen sukujuurilla irlantilaisissa pikkukaupungeissa ja baareissa.
Kuten levyn nimi suoraan sanoo, kyseessä on kuuden kappaleen teemalevy alkoholin kanssa läträämisestä. Cope on itse aikaisemmin sanonut, että hän kirjoittaa kappaleensa ainoastaan omakohtaisesti ja kokemuksellisesti, joten hän on viimeiset vuodet ollut sanojensa mukaan "new born alcoholic", joka vetää päivässä vähintään sixpackin olutta. Eksentrikon pitää kokea kaikki itse.
Levyn humalaisten kokemusten sekaan heitetään kuitenkin Copen tyyliin rikkaat proosalliset ja kulttuuriset lisät, joita tällä levyllä edustaa muun muassa Liverpool-aikoja muisteleva "Liver Big as Hartlepool", omiin hautajaisiinsa sävelletty "As The Beer Flows Over Me" tai opettavainen "Don't Drink and Drive (You Might Spill Some)", joka muistuttaa vahvasti Copen Autogeddon-levyn aikoja. Levyn ilmestyessä hän myös esitti elämäntyylinsä olevan kannanotto nykyistä poliittista ja taloudellista systeemiä vastaan, joten yhtäläisyyksiä hyvin kirjoittaneeseen Bukowskin rappioromattiseen taiteeseen ei ole vaikea vetää. Ja tämä on tuskin harkitsematonta sattumaa.
Levyn kansissa soittokrediittejä ei ole merkitty juurikaan muille, joten Cope operoi minimaalisesti, mutta pätevästi koko levyn soitinarsenaalin. Mukana on tuttu mellotron mk400, akustiset kitarat, syntikkaa, vähän sähkistä ja rumpuja. Pääpaino on selkeydessä ja kappaleissa itsessään. Kannet ovat tälläkin kertaa informatiiviset ja viihdyttävät sisältäen kuvitusta ja laulujen sanat.
Fyysinen levy saapui tänne kylille kaukolainana Tampereen kirjastosta, koska eihän tätä levykaupoista löydy, jos sellaisen kaupan jostain sattuisi edes löytämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti