Viime kuun Uncut-lehdessä oli pitkä ja monen eri näkijän kertoma juttu Neil Youngin ja hänen uskollisen, tarvittaessa apuun kutsutun ratsunsa Crazy Horsen livevedoista ja jameista. Crazy Horse on taas palannut Youngin taustalle Nils Lofgrenin korvatessa bändistä (todennäköisesti ikäterveyssyistä) pois jääneen Frank "Poncho" Sampedron. Niilo ja Hullu hevonen ovat usein olleet erittäin hyvä yhdistelmä ja muutamien vuosien takainen 'Psychedelic Pill' oli varmasti yllätys niille, ketkä luulivat Youngin siirtyvän varmaan papparockkiin, jos kukaan nyt sellaista tietysti luulikaan. Crazy Horse aloitti omana yhtyeenä, joka levytti pitkäsoitonkin, mutta nuotiotulilla se muistetaan ajasta ikuisuuteen Neil Youngin romuluisena taustabändinä, joka teitten aika ajoin erkaantuessa tekee... Jaa, empä edes tiedä tekeekö itsekseen yhtään mitään.Tämän kombinaation suttuisen rosoinen yhteissoitto on mannaa kuultavaa, mutta yllättäen ajatukseltaan hyvin mietittyä ja kurinalaista. Bändi treenaa juttunsa tarkasti soundcheckeissä ja Neil Young valmistautuu itse keikkoihinsa keskittyen ja ruumiillisesti venytellen.
Mielenkiintoinen kuriositeetti tässä Neil Youngin ja Crazy Horsen pörinässä ja rutinassa on Uncutin jutussa ollut Sonic Youth-yhtyeen Lee Ranaldon muistelo bändin lämppäripestistä Youngin kiertueella. 90-luvun taitteessa Neil Young innostui kovasti uusista grunge-yhtyeistä ja Yhdysvaltain alakulttuurimusiikista. Jotain tästä kertonee se, että ennen SY:n mukaanottamista rundille NY & CH ei ollut ikinä käyttänyt rundeillaan lämppäribändejä. Young kuunteli SY:n setit yleensä lämmittelyjumpatessaan lavan alla ja piti yhtyeen meiningistä. Eikä Sonic Youthillakaan ollut pahaa sanottavaa sedästä. Thurston Moore ehdotti Youngille, että hänen kannattaisi tehdä kokonainen levy samanlaista feedback-surinamusiikkia, joita Crazy Horse soitti kappaleidensa välissä. Ranaldo kertoi toivovansa, että tämä olisi oikeasti vaikuttanut ARC-levyn julkaisuun ja olisi sukupolvien välisenä siirtymätarinana hieno, mutta näin se ei ihan mennyt.
Neil Young oli kuvannut vuoden 1987 skismaisen, sateisen ja vähäyleisöisen kiertueen omalla videokamerallaan, josta koosti dokumenttifilmi 'Muddy Track'in. Hän laittoi keikan ajaksi videokameransa kitaravahvarinsa päälle ja editoi filmiin soundtrackiksi kappaleiden alku- ja loppuintrojen surinaa. Itse kameran mikrofonin automaattinen kompressori lutisti ja latisti musiikin vielä omanlaisekseen. Leffa julkaistiin isommin vasta 2015, mutta sellaisenaan oli lähtöpotku ARC-levylle. Legendan mukaan Thurston Moore olisi juuri tämän videopätkän nähneenä kehottanut tekemään kokonaisen levyn vastaavanlaisesta materiaalista. Tällä kertaa musiikkia ei kuitenkaan äänitetty videokameramikillä, vaan miksauspöydän läpi vuoden 1991 US-kiertueella ja monikanavaisena.
Itse levy julkaistiin vain erikoisedikkana yhdessä 'Weld'-levyn ja ymmärtääkseni tätä yhdistelmää painettiin vain noin kaksikymmentätuhatta kappaletta. ARC sisältää vain yhden 35-minuuttia kestävän "biisin" tai ääniteoksen, joka koostuu eri paikoissa soitetuista kitarasurinarutina-siirtymistä ja kappaleintroista. Seassa on saatteeksi tuttuja melodian- ja laulunpätkiä, rumputykitystä syntetisaattoria ja syntetisoitua lauluääntä. Jos odottaa jotain rupista blues-jamia, niin pettyy/yllättyy, sillä tämä on aika esoteeristä noiserockkia. Hämmentävästi 2000-luvun japanilainen Boris on varmaan äänellisesti ja meiningiltään lähimpänä tätä levyä ja tämän audiota.
Neil Young on julkaissut kohtuu paljon, kaikennäköistä ja kaikessa muodossa, joten tämän on SY:tä ja muita kuunnellessa päässyt aikanaan livahtamaan ohi. Young palasi myöhemmin vähän samankaltaiseen monsterirutinaan 'Dead Man'-soundtrackilla. Tuolloin muutama vuosi myöhemmin vaikuttimeksi tuli Youngia innostanut stoner-musiikki ja erityisesti 'Earth'-yhtye. Mutta se on omalla raskaalla tavallaan ehkä lähempänä bluesia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti