Elyse - S/T 1969

Hämmentävän kotikutoinen kansi joko kiinni huomion tai ei haitannut, kun ostin tämän vinyylin 2000-luvulla Kaisaniemen Dis'n Datistä. Kyseessä on uusintapainos kanadalaisen folk-lauluntekijä Elyse Weinbergin aikanaan ainoaksi jääneestä pitkäsoitosta. En muista lukiko kansissa tai etiketissä mitään tietoja uusintapainoksen tekijästä, mutta sellaista se 2000-luvulla oli.

Alkuperäinen levykään ei ole keräilijäpiireissä harvinainen, eikä kallis sillä tämä albumi myi aikanaan hyvinkin kohtuullisesti; sadantuhannen kappaleen käyminen kaupaksi olisi nykypäivänä ihan kelpo suoritus. 2000-luvulla ns. "psyke-folk" oli tietyissä piireissä kuuminta hottia ja tällaisten kaiketi laillisuuden reunalla hoippuvien uusintapainosten lisäksi löydettiin tai kaivettiin uudestaan muun muassa Linda Perhacsin tyylisiä obskuuriuteen jääneitä erikois-folkkareita.

Edellä mainittuun Perhacsiin Elysen yhdistää Los Angelesin Laurel Canyon, joka muotoitui menestyneiden taikka menestystä odottavien folkkareitten ja rokkareiden reservaatiksi kaupungin silloisilla laitamilla. Tai Topangahan se kuumin alue taisi olla, missä Neil Youngista lähtien oikeastaan kaikki majalilivat. Youngin halusin namedropata tähän sen takia, että sen lisäksi että hän oli myös kanadalainen maanmies, hän tiettävästi soittaa levyllä. Levy äänitettiin 68, mutta julkaistiin vasta seuraavana kesänä, jolloin Youngillakin oli jo muuta vientiä.

Elysen kappaleet poikkeavat usein perinteisestä folk-neidon tyylistä. Mukana on paahtavaa paatosta, mustalaistyylistä intonaatioa ja Elysen käheähkö elämän kuuloinen ääni on ollut ehkä kuitenkin turhan hapokasta suurelle yleisölle ja suosiolle. Toisaalta sinne porhaltanut Woodstockissakin esiintynyt Melanie töräytti vielä ns. "räväkämmin", että mistäs näitä tiesi.

Biisit ovat pääosin Elysen, parissa on ystävätär apuna. Ainoastaan sitarin säestämä Bert Janchin Donovanille tekemä 'Deed I Do' on cover. Levyn pysäyttävimmät kappaleet ovat A-puolen päättävät 'Here In My Heart' ja 'Last Ditch Protocol', jonka sormipikkaus saa tuekseen vouvaavat, mutta nähdäkseni oikeat jouset. Tai sitten joku soittaa erittäin aidon kuuloisesti mellotronia. Incredible Strings Bandin "elävää rytmiä" on myös kuunneltua ja sisäistetty hienosti.
Kakkospuoli on myös aivan hyvä, mutta tämä biisikaksikko on vain niin ulkoavaruudellisen kovaa tasoa, että levy pakosti vähän lässähtää tämän jälkeen. Levy päättyy singleksikin lohkaistuun 'If Death Don't Take Me':hin, joka psykebluessaa ja Elyse revittelee vielä muuta levyä kovemmin.

Elyse Weinberg äänitti toisenkin levyn, mutta se jäi hyllyyn julkaisemattomana vuonna 1970. Levyn asetaattikopioita on olemassa. 2000-luvulla laulajatterelta julkaistiin kuitenkin virallinen levy, mutta en tiedä oliko sen biisit näitä samoja.