Näin vuoden vaihtuessa yritin kuunnella mahdollisimman paljon 2019 julkaistuja levyjä. Mitään "vuoden 2019 parhaat top10" listaa en saanut kuitenkaan aikaan. En tiedä mistä kiikasti, onko syynä mieltä kalvava kyynistävä keski-ikäisyys, vai eikö 2019 julkaistu kymmentä mieleenpainuvaa albumia?Ellipsin 'Yhden naisen hautajaisetkaan' ei ole aivan sellainen, mutta otetaan se nyt tänne kuitenkin.
Elisa Tiilikainen on monella mittarilla varmasti Suomen suosituimman yhtyeen Haloo Helsinki!:n laulajatar. Yhtye on saavuttanut tällä hetkellä kaiken mitä tässä maassa voi, joten se vetäytyi vuonna 2018 keikkatauolle, jonka pitäisi loppua vasta 2021. Todennäköisesti uutta levyä tehdään kuitenkin tälläkin hetkellä.
Tiilikainen julkaisikin vanhaan tyyliin soololevyn, jollaisen ennen vanhaan teki jokaisen yhtyeen jäsen bändin ottaessa happea. Tai ainakin solisti. Tarkkaan piirretyn ja rajatun bändituotannon jälkeen näissä on ollut tapana irroitella johonkin muuhun suuntaan ja niin tapahtuu Ellips-levylläkin.
Lähestulkoon kokonaan Tiilikaisen säveltämän levyn kappaleet on tuottanut Matti Mikkola, mutta en tiedä onko tämä tuottajan vai artistin valinta, että vaikutteet, tyylikeinot ja sounditkin otetaan osittain 70-lukulaisesta proge-rockista. Taustakokoonpano koostuu kovista soittajista ja se myös kuuluu. Toisaalta tyyli on tuttu Mikkolan muistakin projekteista, joita voi kuvailla tietynlaisiksi pastisseiksi. Ongelma tulee lähinnä puunaamisen kanssa: parhaimmillaan "loverock" tai proge-jutskat olivat astuessaan turvavyöhykkeen yli ja tätä ei Yhden naisen hautajaisissa tehdä.
Tiilikaisen oma lauluääni on tunnistettava ja hän vetää tämänkin levyn samalla tyylillä. Tässä kohtaa itselle tulee mieleen tietynlainen manierismi, mutta ostava yleisö on Elisa Tiilikaisen ostanut sellaisena ja pitää siitä. Muiden kohdalla tämä saattaa joko ärsyttää tai sitten ei.. Tyyli ja tyyli, mutta onhan levy siis kieltämättä tyylikäs.
Yhden naisen hautajaiset aiheuttaa myös hämmentävän mielleyhtymän; marginaalipiireissä suosittu Litku Klemetti kuulostaa, tai siis Ellips kuulostaa välillä aivan samasta puusta veistetyltä. Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa 90-luvulla syntyneet artistit taiskailevat paremmin, kuin Taiska itse 70-luvulla.
Albumi meni Suomen listan kärkeen ja onhan siellä ollut lukematon määrä huomattavasti heikompia levyjä, joten kuunteleva yleisökin tykkää välillä jostain hyvästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti